Yleistä keskustelua musiikista ›

Kailis: Ei nyt ihan näinkään. Itse aloin kuuntelemaan klassista -87 kun ärsytti silloisen tanssijatyttöystävän tietämys aiheesta. Aloitin vanhasta polyfonisesta musiikista ja pikku hiljaa etenin 1900-luvulle. Pari vuotta intensiivisesti kahlasin, ja kyllä sieltä ihan samalla tavalla alkoi hahmottumaan ne omat lempparit.
Nykyisin oma musiikkimaku on aika laaja, vaikka örinä/oopperametallia en sulata. Ehkä just tähän genreen pitäisi ne eväät saada nuorempana =D
 
Mulla oli 87-90 jokin musaan tutustumisvaihe. Mä en oikein saanut tukkahevistä mitään irti, saati hardrockista, mutta muistan silloista konepoppia ja syntsamusaa fiilailleeni. Madonnaa ja Jarrea, niinku.
 
91-96 meni deathmetallin ja blackmetallin parissa
 
97 tuli kuvioihin konemusa, goa, psytrance ja tällainen
 
-00 alkoi olemaan jo aika kaikkiruokainen meininki.
 
Nykyään iskelmää, tukkaheviä ja... noh, tukkahevikin voi kuriositeettina mennä.
 
Iskelmä on varmaan ainoa musiikillinen ilmaisun muoto mistä en ole pystynyt löytämään puhuttelevaa elementtiä. No ehkä japanilainen noise pääasiallisesti ja nämä eri -core-mölinät. Ei oo kyse ymmärryksestä, mutta monotoninen agressio ja tarkoitushakuinen haastaminen on vaan tylsää.
 
Jne.
 
Joutuu aika syvälle viiden hengen pikkuskeneen jossa kuunnellaan vielä ekaa demoa menemään jos haluaa löytää jotain mitä en varmasti jaksa kuunnella. Tai iskelmää.
 
Mikähän helvetti siinä on.

penskana tietysti kasarihevi kolahti. varsinkin Iron Maidenin Powerslave-rieska joka ilmestyi kun olin 10-vuotias kölvi. Sitten yläasteikäisenä tuli kuvioon Jimi Hendrix yms. voimarokki tuolta aikojen takaa. Nuorena oli jotenkin rajoittuneempi musamaku. Esim. hiphop/räp oli kirosana vielä joskus 80-luvun lopulla - eipä sitä oikein kukaan kuunnellut - ne pari hassua lökäpöksyä mitä koulussa näki, olivat melkoisia kummajaisia (nyt on jotenkin osat vaihtuneet :D). Mitä vanhemmaksi on tullut, on alkanut löytää jotain hyvää lähestulkoon kaikenlaisesta musiikista, kunhan siinä on sielua mukana. geneerinen kopiomusiikki ei vieläkään lämmitä. Örinä- ja extrememetallikin on alkanut maistua vanhemmiten (Opeth jotenkin toimi porttihuumeena "kovempiin" aineisiin n. 10 vuotta sitten). Nuorena en voinut sietää örinää, jazzia, teknoa, räppiä enkä klassista kiekumista - mut nykyään melkein mielummin kuuntelee näitä kuin tuota hengetöntä mainstream-vatkulia jota radiot suoltaa. Onneksi sentään on vielä muutamia kanavia jotka soittavat ihan oikeaakin musiikkia.
 
Kalliiksihan tällainen musadiggailu tulee. Jos olisi pitäytynyt diggailemassa vain paria tiukasti rajatta genreä, ei olis levyihin mennyt niin vitusti rahaa :D

Kalmo: Selkein suhtautumismuutos on se, että nyt (tai jo 25 vuotta) uutta artistia kuunnellessa/katsellessa ensimmäinen ajatus on: Missä olen nähnyt/kuullut tämän aikaisemmin, ketä tämä muistuttaa?
 
Saman huomasin ma
jossain vaiheessa.
Sitten kaivoin esiin mitä oli ollut listoilla oman syntymäni aikoihin 60-luvulla (himputti - The Hollies käytti "Bus stopissa" PMMP:n "Pikkuveljen" riffiä..) - ja aloin aavistaa, että nekin jutut oli jo keksitty moneen kertaan, joka vuosikymmenellä.

Iskelmä on varmaan ainoa musiikillinen ilmaisun muoto mistä en ole pystynyt löytämään puhuttelevaa elementtiä.
 
http://www.youtube.com/watch?v=WxVWFeMUMqY
 
Listen without prejudice. Varsinkin rumpujen sisääntulo on ihan neroutta.

Kailis: http://www.youtube.com/watch?v=WxVWFeMUMqY
 
Listen without prejudice. Varsinkin rumpujen sisääntulo on ihan neroutta.
 
Sä oot muuten melkein ainoa kaveri jolta tällaisen kehotuksen pystyn ottamaan vastaan.
 
Mut tässä on tällaista kuuskytlukulaista boogieta mitä mä en osaa yhdistää siihen mitä iskelmäks käsitän. Niinku Scott Walker- meininkiä saan tästä. Toki kertsin kierrossa on sitä melankoliaa just jonkun parin tahdin verran mikä sit tökkii.

Ite oon kuunnellu koko ikäni musiikkia. Pienenä tykkäsin kuunnella klassista ja elokuva musiikkeja, sitten löyty Iron Maiden ja sen jälkeen musa maku meni vaan raskaampaan aina niihin rankimpiin saakka ja nyt viimisen parin vuoden aikana on alkanut kunnolla laajentumaan musa maku. Nykyään kuuntelen Metallia kaikkine ala-lajeineen, Bluesia, Rockia, progea, klassista, elektronista, iskelmää ja vanhempaa pop musiikkia. Ainoot musiikit jotka ei iske on räppi ja se mainstream teknopoppi tuuba mitä radiosta tulee yötäpäivää, vaikka olen yrittänyt kuunnella näitä biisejä niin alkaa vaan vituttamaan mutta syytä en tiedä :P

En jaksa käydä läpi koko historiaa, mutta periaatteessa ennen kuin aloin soittamaan kitaraa, kuuntelin sitä mitä jyrkissä sattu olemaan soitossa. Soittamisen jälkeen kitaravetoinen musiikki kuten Iron Maiden ja In Flames, COB, Norther... Kesäsin aina skedepunkkia.
 
Sit jossain vaiheessa kuuntelin pelkkää progea. Aina progea. Ajattelin, että proge on maailman älykkäintä ja parasta musiikkia ja kaikki muu on tylsää kornia kliseistä paskaa. Sittemmin kyllästyin täysin kaikkeen progeen ja hitaasti etenevään musiikkiin. En siedä enää yhtään mitään progea. Ei vaan jaksa kuunnella.
 
Nykyään maistuu kaikki musiikki nrj popista, bluesiin. Tietyt metalliyhtyeet myös.

Kalmo: Missä olen nähnyt/kuullut tämän aikaisemmin, ketä tämä muistuttaa?
 
Kraftwerk 1978:
http://www.youtube.com/watch?v=VXa9tXcMhXQ
Muutama vuosi aiemmin Suomessa:
 
Kailis: http://www.youtube.com/watch?v=WxVWFeMUMqY
 
Vuosi tätä ennen Italiassa:
http://www.youtube.com/watch?v=RwDg02ABN0w

Itellä musiikkimaku on koko ajan vaan laajentunu. Rokki ja metalli on aina olleet ne rakkaimmat musiikkityylit mutta niistä olen siirtynyt punkkiin, progeen, electronicaan, Public enemyyn, Mr. Bungleen klassiseen, new ageen, jazziin, funkkiin ja black metalliin enkä ole koskaan lopettanut minkään bändin tai musiikkityylin kuuntelemista.
 
Sen olen huomannut että sen jälkeen kun rupesi tekeemään omaa musiikkia ihan tosissaan niin mistään bändistä ei ole pystynyt innostumaan samalla lailla kun joskus teininä. Uusien (tai vanhojen) bändien kuuntelu on nykyään ehkä enemmän inspiraation hakemista

H/E: Sen olen huomannut että sen jälkeen kun rupesi tekeemään omaa musiikkia ihan tosissaan niin mistään bändistä ei ole pystynyt innostumaan samalla lailla kun joskus teininä.
 
Paitsi omista.

H/E: Sen olen huomannut että sen jälkeen kun rupesi tekeemään omaa musiikkia ihan tosissaan niin mistään bändistä ei ole pystynyt innostumaan samalla lailla kun joskus teininä.
 
Luulen että rupesit vaan tekemään musiikkia sen ikäisenä ettei pysty enää innostumaan mistään niinkuin teininä. Sama vika täällä :)
 
Jotain ihan random uusia juttuja tulee välillä diggailtua, enemmän soundtrack ja muutenkin ei-rock/metal osastolta. Mut perus "bändimusan" suhteen maku on kyllä jumahtanut vähän ysärin ja vuosituhannen vaihteen nurkille. Nyt "vanhempana" (30+) ymmärrän jotenkin ihmisiä joiden mielestä paras musa tulee 70-luvulta tai jotain. Kyllä varmaan jos on itse ollut nuori silloin :)

Karwin: The Hollies käytti "Bus stopissa" PMMP:n "Pikkuveljen" riffiä..) - ja aloin aavistaa, että nekin jutut oli jo keksitty moneen kertaan, joka vuosikymmenellä.
 
Varsinkin kun Pikkuveli on Noitalinna Huraan piisi.
 
Ekat levyt mistä muistan tykänneeni oli Tapani Pertun "Natalie" ja Päivi Paunun "Oi niitä aikoja" -sinkut. Sitten aloin tykätä Hortto Kaalosta ja Katri-Helenasta. Pitää myös mainita Tsaarin Kuriiri TV-sarjan soundtrack. Ala-asteella aloin kuunnella BoneyM:ää ja Village Peoplea ym. Sitten äiti osti The Beatlesin "Golden Hits" kasetin. Sen kuuntelin puhki. Ylä-asteella aloin kuunnella The Sahdowsia ja The Animalsia. Ysillä Iron Maiden, Rainbow, Uriah Heep ja muut jytämusat. Kasarin puolivälissä kaikki uudet hevilevyt oli paskoja ja aloin kuunnella 70-luvun heavya ja 60-luvun psykedeliaa. Kuuntelin myös Hoodoo Gurusia, REMiä, Midnight Oilia ja progea (erityisesti Marillionia). 90-luvulta en muista mitään erityistä. Enkä kyllä 2000-luvultakaan. Vanhat bändit on tehneet viime aikoina mielenkiintoisimman musan. Vanhaan punkiin, garageen ja sen tapaisiin juttuihin olen kovasti tykästynyt tällä vuosituhannella.

Ei ole muuttunut oikeastaan mitenkään, koska edelleen kuuntelen vain helvetin hyvää musaa eli klasaria, jazzia, progea, bluesia, folkkia ja vanhaa hardrockia kuten lukioaikoinakin 70/80-lukujen vaihteessa. Inhokkeja sen sijaan keksitään joka vuosikymmenellä uusia. No ehkä jotain kantri/bluegrass-juttuja tulee kuunneltua nykyään enemmän kuin aikaisemmin.

Rockabilly, punk, suomirock, heavy + pop. 20 vuotta myöhemmin blues. Mutta aina tulee hyvää musaa kuuneltua genrestä riippumatta.

On muuttunut yllättäen raskaampaan suuntaan. Olen syntynyt -70 ja joskus kymmenvuotiaana kolahti heavy lopullisesti itselle "oikeaksi" musiikkityyliksi, vähemmän yllättäen Iron Maidenin myötä. Varsin pitkään mentiin sitten tiettyjen kriteerien mukaan, sanoista piti saada selvää eli ei mitään örinöitä ja muutenkin oltiin aika suppean valikoiman äärellä. Rainbow, Black Sabbath, Dio ja sen sellaista.
 
MoonTV ja videoraati, siitä se sitten lähti kun näin In Flamesin videon Cloud Connected biisistä. Reroute to Remain meni ostoon ja olihan siellä hyviä ralleja vaikka vieläkin oli hiukka liian huutamisen maku lauluissa, levy jäi hetkeksi hyllyyn. Ayreonin Electric Castle sisälsi pienen siivun ördäämistä ja se kuulosti niissä raameissa hyvältä, siemen oli kylvetty.
 
Jossain kohtaa tuli sitten otettua RtR uudelleen kuunteluun ja nyt putosi, puhdas laulu ei ollut kaan itselle enää tärkein kriteeri. Örinät taisivat tulla Opethin myötä ja lopullisen niitin raskaampaan musaan löi 2006 löydetty Strapping Young Lad. Sittemmin levyhyllyyn on löytänyt tiensä Hypocrisyä ja Bloodbathia yms.
 
Edelleen se tärkein kriteeri kuitenkin on miltä vokalisti kuulostaa, se ei oikeastaan ole muuttunut vaikka raskautta on mukaan tullut. Voisi oikeastaan sanoa että näin vanhempana tulee nautittua raskaan musiikin tarjonnasta lähes koko kentän leveydeltä, mihinkään tiettyyn alagenreen en ole juuttunut.
 
Sen voinen kuitenkin näin +30 vuoden kokemuspohjalla luvata että iskelmä ei tule olemaan itselle koskaan se vaihtoehto ;-)

Vanhemmat kuuntelivat Beatlesia ja Abbaa ja pidin niistä ihan pienenä, mutta silloinkin rockimmat kappaleet innostivat pientä nassikkaa eniten kuten Abban Does Your Mother Know ja Beatlesin Paperback Writer. Vanhempien sisarusten kautta tuli Queen ja Metallica. Sitten myös hieman yllättäen Kingston Wall. Tuo oli aikaa kun Kingstoniltakaan ei ollut julkaistu kuin vasta se ensimmäinen levy.
 
Joskus parikymppisenä ykkösbändi oli Rush. Siihen aikaan oli jotenkin sellainen "muka-aikuisuuden" puuska ja kaikki metalli alkoi tuntua osittain lapselliselta.
 
Myöhemmin sitten on tullut metallit takaisin ja näin 34-vuotiaana kuuntelen todella laajalta skaalalta musaa, pääpaino on kuitenkin (proge)metallissa enkä kaihda rankkaakaan materiaalia. Vielä joskus teininä örinälaulut kuulostivat paskalta, ei enää. Ilmaisukeino muiden joukossa.

aalataur: Joskus parikymppisenä ykkösbändi oli Rush. Siihen aikaan oli jotenkin sellainen "muka-aikuisuuden" puuska ja kaikki metalli alkoi tuntua osittain lapselliselta.
 
Kait ny ku se onkin.

Totta se on se perus, heavy metallista raskaampaan ja sieltä reippaasti kevyempään. Vanhat suosikit ei toki oo mihinkään poistuneet, mutta sen sijaan uusia esim. metallibändejä ei ole ollut mitään inspiraatiota etsiä. Ehkä sen sijaan jotain yksittäisiä biisejä, pätee kaikkiin muihinkin genreihin.

Sen olen huomannut että sen jälkeen kun rupesi tekeemään omaa musiikkia ihan tosissaan niin mistään bändistä ei ole pystynyt innostumaan samalla lailla kun joskus teininä. Uusien (tai vanhojen) bändien kuuntelu on nykyään ehkä enemmän inspiraation hakemista
 
Helvetti. Tää on muuten aivan totta! Ja valitettavaa. En ole koskaan miettinytkään tätä tuosta musiikin tekemisen näkökulmasta.
 
Vai hiipuuko tämä "fanitusherkkyys" samaa vauhtia kaiken muunkin nuoruuteen kuuluvan intoilun kanssa? Vai onko syynä internetin mahdollistama uuden musiikin runsaudentarjonta?
 
Näinköhän sitä koskaan enää löytää mitään tajunnan räjäyttävää. Ehdottoman viimeisimmät itselläni oli Mad Caddies 2003 ja Rx Bandits 2004. Rumasti sanottuna kymmenen vuotta on mennyt olkia kohtautellessa. No onhan tässä tutustunut kymmeniin ellei satoihin hienoihin bändeihin senkin jälkeen, mutta ei vaan ole tapahtunut "sitä".
 
Toisaalta minulle ei ole käynyt niin, että musiikin kuuntelu olisi vähentynyt määrällisesti. Päinvastoin. Joskus on levylautaselle niin paljon jonoa, että potentiaalisetkin hyvät levyt ja bändit jää vahingossa vähemmälle huomiolle. Tieto lisää tuskaa? Mutta kuitenkin jollain tapaa sitä kuuntelutapahtumaa arvostaa aina vaan enemmän. Ehkä ne aikaisemmin yksittäisiin bändeihin kohdistuneet pakkomielteet on vaihtuneet kokonaisiin genreihin tutustumisen kausiin. Suurimmat onnistuneet aluevalloitukset kymmenen vuoden sisään on ehdottomasti olleet jazz, hiphop ja kaikki näiden väliset kollaboraatiot ja hässäkät.
 
Nykyään levyhyllystä löytyy takuuvarmasti kaikkea paitsi iskelmää, klassista ja teknoa. Ei sillä etteikö niistäkin voisi löytää jotain hyvää / inspiraation lähdettä.
 
Johtopäätös. Kaikki rehellinen musiikki on hyvää. Tyylilajit merkityksettömiä.
Hyvä musiikki on makuasia, mutta sen rehellisyydestä voidaan kyllä väitellä! Minä olen tietysti aina oikeassa.
 
Miten helvetissä tää liittyi otsikkoon?

Siinä mielessä ei paljoa että vaikka kuuntelenkin paljon yleensä musiikkia ja löydän koko ajan uusia tuttavuuksia, jos en vaikka 15-vuotiaana tykännyt jostain bändistä, en pidä siitä edelleenkään.
 
Esimerkiksi en välittänyt kersana vaikka metallicasta, kingston wallista tai dream theaterista, enkä välitä näistä edelleen.