Yleistä keskustelua musiikista ›

Oli vähän tylsä dokumentti. Tai varmaan hyvä dokumentti sen ajan folk-musiikista ja maailmankuvasta yleensä, mutta muuten painopiste oli liian kaukana itsestään Dylanista. Ja tuntui jotenkin että koko ajan jumitettiin paikallaan ja Dylanin ura ei edennyt mihinkään. Aina välillä soitettiin ison bändin kanssa sähköisesti ja yhtäkkiä taas oltiin akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa studiossa. Ja koko dokumentti ei tainnut päästä edes seitsemänkymmentäluvulle asti.
 
Niin, siis dokkari päättyi siihen moottoripöyräonnettomuuteen, se kai se ideakin oli. Minusta taas todella toimiva ja ihan juohevasti etenevä dokumentti.
 
Eikai tuossa mitään jumitusta ollut, siis ensinhän se alkoi akustisena ja sitten vasta edettiin siihen sähköiseen meininkiin, olkoonkin että sinne leikattiin kontrastiksi jo aluksi livepätkiä niistä ihan loppuvaiheista. Ja tämähän onkin juuri ainoa dokumentti jossa Dylan ei oikeastaan "venkoillut" haastateltaessa.
 
Siis, kysehän oli kuitenkin aika normaalin henkilökuvan maalaamisesta, mutta aika sujuvasti se minusta maalattiin, tuoden myös sitä ajankuvaa mukaan. Varsinkin Dylanin tapa olla selkeästi matkimisen pohjalta toimiva soittaja uran alkuvaiheessa, ja eriläiset huijaukset millä yritti päästä eteenpäin olivat aika hauskoja, kyllähän ne loppuvaiheen turhautuneet kuittailut lehdistölle olivat ihan hupaisia.
 
Senkin esiintuominen, että Dylan ja hänen tuotantonsa nostettiin edustamaan asioita joista Dylan ei niin tuntunut piittaavan oli ihan kätevää. Myöskin Dylanin eksentrisemmät koukut pääsivät jokseenkin esille.
 
No, kaipa nämä dokumentitkin ovat makuasioita, mutta toimivampi tuo dokkari oli kuin moni muu musiikkidokkari mitä minä olen sattunut näkemään.
 
Dylanin musiikista ja sanoituksista sen verran, että Highway 61 Revisitedin lyriikat ja sieltä liepeiltä varsinkin iskevät, senhän vain huomaa, että herralla korvaa todella hienolla sanaleikittelylle. En sitten tiedä pitäisikö sieltä sanoituksista löytää sen ihmeellisempiä tarinoita tai "piilomerkityksiä", kuin mitä niissä nyt satutaan sanomaan. En muutenkaan tuollaisista piilotulkinnoista niin ole perustanut. Jos mietitään sitten sitä "surrealistisuutta" niin en ymmärrä miksi lyriikan tarvitsisi pysytellä liiallisessa johdonmukaisuudessa tai muissa aidoissa, kunhan mennään tekstin ehdoilla ja homma toimii niin se taitaa riittää. Musiikki toki toimii myös ihan täysillä.

Dylanin musiikista ja sanoituksista sen verran, että Highway 61 Revisitedin lyriikat ja sieltä liepeiltä varsinkin iskevät, senhän vain huomaa, että herralla korvaa todella hienolla sanaleikittelylle. Musiikki toki toimii myös ihan täysillä.
 
Tuo ko. levy on ihan koko musiikin historian mittapuulla tarkasteltuna täysosuma. Jokainen biisi puoltaa paikkaansa myös musiikillisesti, vaikka Dylan onkin ensisijaisesti runoilija/tekstintekijä