Yleistä keskustelua musiikista ›

Mm. noiden Janin mainetsemien bändien kanssa on ollut itselläkin sama "ongelma" mutta en mä ole ikinä kelannut että miks ne ei ole kolahtaneet kybällä vaikka ne on periaatteessa hienoja bändejä.
Se mitä tuli kelattua on se että: Miksi helvetissä mulla on samat bändit!

Suomessa Tuomari Nurmiota voisi mahduttaa tähän väkeen, ja nimenomaan noilla adjektiiveilla.
 
Jep, Hande Nurmio, Dave Lindholm, Melrose, Kari Peitsamo Revival, miksei jollekulle toiselle vaikka Popeda.
 
Sen sijaan sirdickyj:n kuvaus sopii mun mielestäni vaikka J. Karjalaiseen, jonka yksittäisissä biiseissä sitä yksinkertaistamisen neroutta aina jaksaa ihmetellä, mutta josta isompina kokonaisuuksina tulee mulle aina sellainen "tässäkö tää nyt oli?" -fiilis.

Kun tarjonnan kenttä vuosi vuodelta pirstaloituu; so. sama myyntibulkki jakautuu useamman nimikkeen kesken, nousee myynnin olennaiseksi osaksi tuotteen nopea tunnistettavuus. Kuluttajan täytyy välittömästi havainnoida artistin, tämän levyn, julisteen, haastattelun tai t-paidan nähdessään, että "tää on sitä musiikkia josta minä pidän". Mitään ristiriitaista tai kontroversiaalista ei tuotteessa saa olla.
 
Tämä luonnollisesti johtaa helposti siihen, että artisteista tehdään parodioita itsestään.
 
Totta joka sana. Muinainen musiikinopeni luennoi tässä taannoin mulle minkälainen on hyvä (pop) kapple: Se on kappale joka ennustettavissa... siinä voi jossain kohdin olla koukku, mutta sen mukana pitää voida mennä ensikuulemalla.
 
En voinut olla samaa mieltä ja se johtui varmaankin siitä, että meidän suhtautuminen musiikkiin (siinä tilanteessa) oli eri. Hän lähestyi keskustelussa asiaa siitä kulmasta että sen pitää myydä ja sillä pitää voida elää, kun itse ajattelin asiaa enemmän "sisällön" kannalta. En tarkoita että kaupallisuus on automaattisesti sisällötöntä hissimusiikkia, mutta usein niin ikävä kyllä on.
 
CCR:stä pidän ja kävimpä kokemassa Fogertynkin tässä hänen taannoisella suomenvierailullaan. CCR on mukavaa räntänttänttä kitararokkia ja jotkut niistä kappaleista on mulle kyllä juuri niitä kappaleitakin. Mutta, kuten tässä taisi joku jo mainitakin, ne on niin samasta puusta, että suuressa määrässä tarjoiltuna ne alkaa maistua puulta.
 
CCR:n kohdalla minun tapauksessa kyllä taitaa myös usein olla niin, että mulla on joku kosketuspinta niihin kappaleisiin. Ne voi liittyä johonkin tapahtumaan menneisyydessä ja sitä ei välttämättä enää edes miettimättä muista mikä se on. Salakavala juttu on se...

CCR:stä pidän ja kävimpä kokemassa Fogertynkin tässä hänen taannoisella suomenvierailullaan. CCR on mukavaa räntänttänttä kitararokkia ja jotkut niistä kappaleista on mulle kyllä juuri niitä kappaleitakin.
 
Samoilla linjoilla olen.
Tosin arvaan CCR:n arvon olevan isosti myös siinä, mitä se oli omana aikanaan. Noina progen ja muiden koukeroiden päivinä tällainen juureva roketti kyllä oli vähän eri planeetalta ja menestyikin vielä. Ilmeisesti tähän "väärällä ajalla menestymiseen" bändin maine paljolti perustuu. Unohtamatta sävellyksiä, joilla voisi uusina sovituksina olla edelleen virkaa. (Paitsi Walk on the wateria on tietty paha enää mitenkään CCR:n versiosta parantaa.)
 
Kari Peitsamon tuotantoon muuten alan vielä lähiaikoina perehtyä ihan silkkaa uteliaisuuttani. Levysuosituksia vasta-alkajalle?

Kari Peitsamon tuotantoon muuten alan vielä lähiaikoina perehtyä ihan silkkaa uteliaisuuttani. Levysuosituksia vasta-alkajalle?
 
Kuuntele Puinen levy ja Jatsin syvin olemus. Kaikki siltä väliltä on turhaa, lähes.

Kuuntele Puinen levy ja Jatsin syvin olemus. Kaikki siltä väliltä on turhaa, lähes.
 
Huumoria, i presume? Eihän tuossa välissä ollut kuin Vedestä nousee kasvi? eikä sekään turha levy...
 
Kannattaa aloittaa kronologisesti, muuten viimeiset 39 levyä eivät ehkä aukea.

Paitsi Walk on the wateria on tietty paha enää mitenkään CCR:n versiosta parantaa.)
 
Et ole sattunut kuulemaan Richard Hell & The Voidoidsin versiota tuosta biisistä?
 
Kari Peitsamon tuotantoon muuten alan vielä lähiaikoina perehtyä ihan silkkaa uteliaisuuttani. Levysuosituksia vasta-alkajalle?
 
Jatsin syvin olemus, Karin eka levy on hyvä tapa aloittaa.

Jatsin syvin olemus, Karin eka levy on hyvä tapa aloittaa.
 
Oolrait, jo kolmas tätä suositteleva. Tämä se on siis.
Nähdäkseni tuolla levyllä oleva Ankkuli-kappale muuten on versio Walk on water-nimisestä biisistä. Liekö nyt sama teos puheena joka tässä topicissa jo mainittu?
 
EDIT: itse itselleni vastaten, on.

Huumoria, i presume? Eihän tuossa välissä ollut kuin Vedestä nousee kasvi? eikä sekään turha levy...
 
Kannattaa aloittaa kronologisesti, muuten viimeiset 39 levyä eivät ehkä aukea.
 
Tahatonta huumoriakin, enpä muistanut että levyt ilmestyivät noin. Pakko kompata "kronologiaa"

Se kontakti sun omaan elämääsi, niin sanottu "auteur" jää puuttumaan......
 
Otetaan esimerkiksi suomen kansallisromanttiset taiteilijat. Veikkaan että kiinalaiselle poika ja varis ovat vain poika ja varis, mutta suomalaiselle ne ovat ehkä enemmän kuin pelkkä kuva pojasta ja variksesta.
 
Toinen puoli asiasta on tekniikka. Tarkka jäljennös todellisuudesta tai liian realistinen tulkinta jättää kylmäksi, vaikka kaikki onkin teknisesti ok. Pitää olla kontrastia eikä kaiken pidä olla valmiiksi pureskeltua ja siloiteltua. Pikkutarkka näpertely puistattaa. Tietenkin mestareilla on tekniikkakin hallinnassa, mutta ne eivät tee mitään tekniikan ehdoilla - he hallitsevat tekniikan, mutta tekniikka ei hallitse heitä. Urheilussa taas pyritään siihen maksimiin, jonka tekniikka antaa periksi - urheilijat ovat teknisen suorittamisensa armoilla - taiteessa tämä ei yleensä näytä/kuullosta hyvältä.
 
Tulee mieleen se juttu intialaisista matonkutojista...........
 
pöh.

Voi olla niin, että tosiaan biiseistä ja bändeistä tulee siinä vaiheessa "omia klassikoitamme", jos biisi tai bändi liittyy vahvasti johonkin elämänvaiheeseen tai tilanteeseen. Esimerkki: koska teini-ikä on usein emotionaalisesti ja sosiaalisesti rikasta aikaa, tuntuvat kaikki muistavan ja nostalgisoivan oman teiniaikansa musiikkia. Yleinen ilmiö tosiaan.
 
No, mut toisaalta kun miettii, niin on mulle joskus kolahtanu sellanenkin musiikki, joka on vaan kolahtanu liittymättä sen kummemmin mihinkään. Eli mitään yleispätevää en voi minäkään sanoa, en edes arvioida. Mun mielestä asiasta hienosti sanoi eräs rokkimedian tyyppi taannoin: "sä voit musiikkimausta löytää ja rakentaa sellasen musiikillisen maailmankuvan. Sä voit jotenkin konstruoida ja purkaa sen auki, käsitteellistää sen, mut sä et pysty sitä perimmäistä kokemusta avaamaan." Niinpä.

Voi olla niin, että tosiaan biiseistä ja bändeistä tulee siinä vaiheessa "omia klassikoitamme", jos biisi tai bändi liittyy vahvasti johonkin elämänvaiheeseen tai tilanteeseen.
 
Näin. Tai miten muuten olisi selitettävissä, että kasari-klassikko, Nik Kershawin The Riddle saa meikäläisen aina varsin sulamaan.

Näin. Tai miten muuten olisi selitettävissä, että kasari-klassikko, Nik Kershawin The Riddle saa meikäläisen aina varsin sulamaan.
 
Ehkäpä siksi, että se on oikeasti hieno ja musikaalinen biisi, ei mikään samassa sävellajissa etenevä kolmen soinnun halpispoppi?

"Huippumuusikoiden toteuttamat visiot", "moniulotteisuus" ja viimeisen päälle "tuotannolliset ratkaisut" estävät musiikin kolahtamisen omaan otsalohkooni. Niistä tulee teollinen vaikutelma, joka peittää alleen kappaleen tai bändin mahdollisen fiiliksen. Usein fiilis saadaan esiin parhaiten juuri tuolla "yksioikoisella" musalla. Jos kuulija vielä tunnistaa fiiliksessä jotain omakohtaista, niin johan kolisee!
 
Parasta tuotantoa on sellainen, joka jättää artistin oman kädenjäljen kuuluville, ei kuulosta tuotetulta, ja saa vielä kenties jotain uutta teoksesta irti. Usein artistien kyvyt olla kokonaispaketista vastaavia taiteilijoita ovat rajalliset, ulkopuolinen korva on usein hyvä mm. sovitusapu.

Näin. Tai miten muuten olisi selitettävissä, että kasari-klassikko, Nik Kershawin The Riddle saa meikäläisen aina varsin sulamaan.
Mulla tapahtuu täysin päinvastoin.Time machine linkoo v.85 ja tulee erittäin surullinen
olo.Ikäviä asioita tapahtui...
Uskottavuus ainakin itselle merkitsee enemmän kuin ulkoinen tyyli.
Ja jonkinlainen rajojen rikkominen musiikissa esim.Kuunnellu aika paljon System of a
downin mezmerizea sen monipuolisuuden vuoksi.
Hurriganesin jälkeen ja keikan v.82 nähneenä ei paljon ole kolahdellut.

Hmm... mä ymmärrän pointin, mutta olen täysin vastakkaista mieltä.
 
Mulle niin CCR, Tom Petty, Led Zeppelin tai Rolling Stones ovat bändejä, joita digatakseen täytyy päästä siihen fiilikseen, grooveen, flow'hun sanoisi joku. Yksittäiset biisit eivät musta kuulosta kovin hyviltä, päin vastoin, niissä on aina joku tietty karuus tai kömpelyys, joka estää nostamasta yhtä biisiä ylitse muiden; vasta bändin omassa musiikillisessa kontekstissa se todellinen nerous nostaa päätään.
 
Joo, itse asiassa mä ymmärrän myös asian tän puolen varsin hyvin, ja toi on varsin totta. Mutta sepä saattaa olla myös syy siihen, miksi se lopullinen kolaus jää kokematta, kun syyt ovat muualla kuin välittömästi välikorvaan osuvassa kuulokuvassa.
 
Zeppelinissä ja Stonesissa on tosiaan kyse muustakin kuin sävellyksistä tai hienosta toteutuksesta, samoin kuin esim. punkissa (vaikka musiikillista yhteistä on kovin vähän), ja jos "se jokin" ei sieltä aukea, niin sit vaan ei aukea.
 
Zeppelin; meikä kuunteli teininä kaikki levyt ympäri ja taas takasin (tai viis ekaa oikeestaan), vittu että oli hienoa, hirvee fiilis kun kelasin vielä niitä jätkiä siihen päälle. Sitten tuli aika, jolloin korva muuttui kriittisemmäksi ja alkoi kriittisyys tiettyjen esityksellisten kriteerien suhteen. Myöhemmin niistä kasvoi eroon, ja Zeppelinissäkin jaksoi taas viehättää se energia ja joku magia mitä siinä on, mutta jos kuulisin bändiä nyt -ilman menneisyyden mukanaan tuomaa nostalgiatrippailua niin se kömpelö soitto ja laulu ja "hienot" fiilistelyt ja väkinäinen takakireys tökkisivät monessa paikkaa niin pahasti korvaan, että väittäisin että lopullinen kolaus jäisi tapahtumatta.
 
Kun mä olin pieni poika ja diggasin Beatlesin hiottuja juttuja, en voinut ymmärtää Rollareita. Mulle se oli pelkkää blues-ripoffia, kömpelösti soitettua ja idioottimaista musiikkia. Vasta soittamisen kautta sen musiikin hienous aukesi mulle, silloin kun opettelin "lukkiutumaan grooveen", soittamaan samaa biisiä kuusi-kahdeksan tuntia yhtä soittoa väsymyksen tuolle puolen.
 
Tämän vuoksi Let It Bleed tai After-Math ovat mulle levyjä ylitse muiden. Their Satanic Majestiesilla on paljon hienompia biisejä, mutta se ei ole sama juttu.
 
Mutta mutta...eihän ne Beatesin jutut välttämättä mitään hiottuja ole, nehän vaan oli aika pahoja sällejä. Tuo "hiottu" on ihme sana, sitä käytetään milloin mistäkin, mikä on hiukan sofistikoituneemman kuuloista. Moni saattaa pitää esim. Van Halenin tai Toton levyjä "hiottuina", mutta mistäs kohtaa ne ovat sitä? Eikö voi olla niin, etä maailmasa vaan yksinkertaisesti on soittajia, jotka ovat niin kertakaikkisen loistavia, että nyanssirikkaan sovituksen ja esityksen tekeminen onnistuu aikalailla kertalaakista?
 
Sori, läks vähän sivuraiteille, mutta mun pointti oli, että joku pääsee grooveen Stonesin, joku Steely Danin kanssa. Itse olen siitä onnellinen, että mun sielussa molemmille on paikkansa.

Cosmos Factory Ja Pendulum....kolisee aika lailla....Ja kyllä se CCR trionakin...Mardi Gras....vois lisätä Rick Nelsonin Palying To Win....kitarassa Bobby Neal.

Sori, läks vähän sivuraiteille, mutta mun pointti oli, että joku pääsee grooveen Stonesin, joku Steely Danin kanssa. Itse olen siitä onnellinen, että mun sielussa molemmille on paikkansa.
 
Samoin. Mut en mä ihan totakaan hakenut, mä hain sitä sellaista "soitetaan 12-tahdin bluesia, soitetaan I-IV-V, soitetaan vaan" -fiilistä, sitä että soitetaan biisiä eikä arria.
 
Ekoista oikeista levyistään lähtien Beatlesit soitti tiukkaa arria. Joka ikinen osan kesto oli tarkkaan oikean mittainen, ja huuliharppufillille oli just se tietty paikka - jos et päässyt mukaan, niin voi voi. Rollareista, CCR:stä ja Zeppelinistä kuuli, että ne voi jauhaa sitä samaa riffiä vaikka viikon ennen kuin laulu lähtee, ja hymyilevät vaan.
 
Tuota mä tarkoitin hiotulla. Mutta kyllä mä pidän hiotuista levyistäkin - mähän pidän vaikka mistä, yhteen aikaan mä kuuntelin Asleep At The Wheeliä (mutta siitä on kyllä jo aikaa).
;-)

http://www.artistdirect.com/nad/store/artist/album/0,,137610,00.html
 
Noi biisit vaan pitäis kuulla kokonaisina.

Ehkäpä siksi, että se on oikeasti hieno ja musikaalinen biisi, ei mikään samassa sävellajissa etenevä kolmen soinnun halpispoppi?
 
Täysin mahdollista tämäkin. Toki kyseinen biisi on niin vahvasti oman aikansa kuuloinen, että sen voisi näinä aikoina olettaa olevan jo tahattoman koominenkin.
Tiedä häntä.
 
Parasta tuotantoa on sellainen, joka jättää artistin oman kädenjäljen kuuluville, ei kuulosta tuotetulta, ja saa vielä kenties jotain uutta teoksesta irti. Usein artistien kyvyt olla kokonaispaketista vastaavia taiteilijoita ovat rajalliset, ulkopuolinen korva on usein hyvä mm. sovitusapu.
 
Kunhan vielä tuottajat tänä päivänä ja jatkossa pistävät oman näkemyksensä ja visionsa peliin.
Muun muassa Juice Leskinenhän on tästä jossain avautunut, että nykyään kaiken pitää olla tasan tarkkaan tietyn kuuloista ja tutunmakuista eikä esimerkiksi sanoituksissa saa olla liikaa tulkinnanvaraa -- hänen näkemyksensä mukaan yleisön vastaanottokyky on viimeisten 20 vuoden aikana siinä määrin kaventunut, että jos tätä "omaa kädenjälkeä" paljon kuuluu, niin ostamatta levy jää. Mahdollisesti myös tuottajat tietävät, mistä se omakin palkka viime kädessä tulee, ja mieluusti antavat fiksata biisin tarkan päälle. Jostain Uniklubista tiedämme, että nykyään riittää kun annetaan ymmärtää että tässä nyt on jotain kapinallista ja kova meno, oli itse asia sitten miten tuhat kertaa aiemmin nähty hyvänsä. Oikeasti uutta pitävät tapaukset jäävät perin helposti vain viitseliäämpien musiikinkuuntelijoiden iloksi.