Yleistä keskustelua musiikista ›

Parhaimmillaan Clapton on laulajana noissa 461 Ocean Boulevardin balladijutuissa kuten Let It Grow.
 
Minä kun oon laiska, niin lainaan itseäni eräästä vanhasta keskustelusta:
 
"Clapton on omimmillaan sellaisessa rennon letkeässä J.J. Cale –tyylisessä meiningissä, esim. just Cale –covereissa tai vaikkapa Lay down Sallyssä, joka on todella hieno ja menevä biisi. Tai Can’t find my way homessa, joka on yksi ikuisia rokkisuosikkejani (kuten koko Blind Faithin pitkäsoitto). Creamkin on mielestäni parhaimmillaan silloin kun se unohti ne ylipitkät bluesvingutukset ja keskittyi poppiin tai esi-heavyrokkiin. On heillä tietysti onnistuneitakin raskaita blueseja, kuten Spoonful ja Rollin’ and tumblin’ Fresh Creamilla, mutta silti joku Sunshine of your love, White room, Swlabr, Badge, I feel free, Tales of brave Ulysseus tai Strange brew pesee ne Cream –musiikkina mennen tullen. Ja hyvä Clapton on myös sen paljon parjatun aikuisrokin tai ”viihteen” parissa, onhan esim. Wonderful tonight oikein kaunis ja jotkut ovat ihastuneet jopa Tears in heaveniinkin…

Laulajanahan Clapton on kehittynyt 40:ssä vuodessa aivan mahdottomasti, verratkaa vaikka Mayall –levyn Ramblin’ on my mindia tuoreimpiin Johnson –covereihin jos ette usko. Ja onhan hän tehnyt mainiota filmimusiikkiakin, ainakin Edge of darkness –sarjaan, joka oli hyvä muutenkin kuin musiikiltaan."
 
Tuohon vois vielä lisätä, että yksi syy lisää arvostaa Claptonia on siinä, että viimeisen 40:n vuoden aikana se on ollut juuri hän joka on täällä Suomessakin eniten tutustuttanut kansalaisia bluesiin. Mutu.

Se on vaan saanu kanssa vähä sellasen "Gary Moore-maineen" jostain kumman syystä.
Paljon ihmiset tuntuu Claptonia arvostelevan. Olisi kiva tietää mikä siinä soitossa ja laulussa ihmisiä oikeen repii.
 
Tämä keskustelu Claptonista (ja Gary Moorestakin) on vähän niitä ikuisuusaiheita. Mietinkin, että kommentoinko tähän ketjuun enää mitään, koska täällä on mielipiteitä puolesta ja vastaan. Mutta laitan kuitenkin nyt tänne vielä yhden superfanin mielipiteen.
 
Niin, heti alkuun on pakko kertoa, että Clapton on minulle se suurin esikuva kitaristina. Fanitan Claptonin 60-luvun bändejä (Cream, Blind Faith ja Bluesbreakers) sekä miehen soolotuotantoa. Toki pitkään uraan mahtuu myös vaatimattomampiakin levyja.
 
En tiedä, että hiertääkö sitten rokkipoliiseilla ja bluespuristeilla Ericin ja Garyn osalla eniten sitten se, että molemmat ovat seikkailleet aikalailla tyylilajista toiseen. Ainakin bluespuristien mielestä kumpikaan ei ole blues, koska toinen tekee joka toisen levyn aikuisviihdettä ja toinen on tehnyt ensimmäiset 20-vuotta heavya. Onko siinä mennyt se "uskottavuus" ja "aitous". Vai onko yksinkertaisesti niin, että Clapton ei ole blues, koska hän ei ole musta, köyhä, sokea tai rampa. Toki tietenkin Tears In Heavenin ja vaikkapa Still Got The Bluesin "imelyys" on aiheuttanut joissakin ihmisissä pysyvän pyhän vihan kyseisiin herroihin. Kauko Röyhkäkin innostui mainostamaan juuri Claptonia, kun häneltä kysyttiin suurinta inhon kohdetta..
 
Niin, ja vielä muutama sana Claptonin kitaroinnista. Mieshän on useaaan otteeseen tarkoituksellisesti myös pyrkinyt eroon kitarasankarin roolista. Creamin superbändi-vuosien jälkeen Eric perusti Blind Faithin, jotta olisi päässyt enemmän rivijäseneksi, mutta yllättäen siihenkin bändiin liittyi kohtuullisen tunnettuja muusikoita, joten melkoinen superbändi siitäkin sitten muodostui. Claptonhan sitten viimein karkasi Blind Faithin aikana rivijäseneksi Delaney & Bonnien yhtyeeseen. Ehkä kuitenkin vasta loistavalla comeback-albumilla 461 Ocean Boulevard Eric karisti musiikistaan ne ylipitkät virtuoosimaiset soolot.

Kuka on Kauko Röyhkä?eh.....

Täällä paljon infoa Creamin vanhoista keikkapäivämääristä jos jotain kiinnostaa.
http://www.chromeoxide.com/cream.htm

Mennyt ihan ohi! Täytynee käydä ostamassa..

Sen vähän mitä netissä katsastin Cream 2005 on mielestäni aika laid back-osastoa. Ei nyt mitään sikahuonoa mutta allekirjoittaneelle pettymys.
 
Cream 2005 on mainitsemaasi "laid back-osastoa"; tempot ovat laskeneet ja Brucen laulu ei yllä yhtä korkealle kuin 36 vuotta (?) sitten, mutta kyllä äijät minusta vetää yhä sielulla.
Oikeastaan tulee sellainen vaikutelma, että äijät soittaa niinkuin veteraanit dokaa; kulahtaneeesti, mutta fiiliksellä.

tosi heikkoja lenkkejä joka jätkä. kehtaavatki mennä tolleen mogailemaan julkisesti..
nykymusa on enimmäkseen sellasta shaissee, että cream tupla saattaa olla vuoden paras levy.ennenkaikkee ei mitään bootlegtasosta rahat pois meininkiä, sellastakin jotkut urpot nykyään harrastaa..hah
 
Itsekritiikkiä? :P Munsta se Real Live Thing on kyllä hyvö.

Just noita fiilishuippuja löytyy tolta Cream DVD:ltä myös Claptonin osalta muutamasta kohtaa.
 
Katselin tallenteen uudelleen läpi:
No ehkä arvostelin vähän turhan jyrkästi. Kyllä se Erkki hienosti Stormy Mondayn fiilisteli, eikä Crossroadskaan ollut yhtään hassumpi esitys kundilta. Kun Clapton sattuu olemaan sarjassa "pyhiä kitaristeja", sitä pitää aina välillä kritisoida jotta joku balanssi säilyy ;+)

Vai onko yksinkertaisesti niin, että Clapton ei ole blues, koska hän ei ole musta, köyhä, sokea tai rampa.
 
Paljon johtuu ulkomusiikillisista seikoista. En tiedä tuleeko seuraavassa mitään uutta, mutta tulipa kirjoitettua.
 
Ei ole kovin "blues" poseerata kannessa Armanin puku päällä. Ei ole myöskään "blues" vetää stadionkeikkoja, etenkään blues-nimikkeen alla. Ei ole myöskään "blues" järjestää konsertteja joiden tuotto menee herran itsensä perustaman ökyrikkaiden huumevieroitusklinikan hyväksi.
 
Yksi näkökulma on myös että Clapton on nykyisin vanhojen biisien uudelleen lämmittelijä. Herralta ilmestyy kokoelmalevy joka kolmas vuosi, siinä välissä sitten luikautetaan joko poikansa kuolemaa käsittelevä biisi tai maailmanparannusbiisi. Kummankohan vuoro seuraavaksi olisi?
Se osa blues-yleisöstä joka Armani-kaudella menetettiin, yritetään kalastella takaisin tekemällä levyjä blues-legendojen kanssa tai versioimalla heitä. Legendalevyt voisi nähdä toisessa valossa mikäli Clapton olisi 90-luvulla saati 80-luvulla kyennyt tekemään useita tasokkaita ja hyvin menestyneitä biisejä saati levyjä. Nyt nämä legendalevyt nähdään vain jonkinlaisina pelastusrenkaina. Karrikoiden sanottu, mutta idea varmaan ymmärrettiin.
 
Suuri osuus miehen dissaamisesta menee myös mainososaston piikkiin. Miehen tuotoksia ja keikkoja mainostetaan "suurimman blues-kitaristin töinä", samalla tavoin kuin Celine Dion on "maailmankaikkeuden upein ääni". Tekisi mieli mennä vetämään niitä Claptonin keikoilla istuvia yrityspamppuja kravatista ja todeta "kitaransoitto ja blues on paljon muutakin kuin herra Clapton".
 
Clapton on hyvä kitaristi ja ennen kaikkea hyvä ellei loistava säveltäjä, mutta kitaristina nykyisin liikaa pyhimyksen asemassa. Silvennoinenkin digannee enemmän vanhemmasta Claptonista. Rispektit Silvennoiselle: hän on monessa suhteessa - etenkin soitannollisesti - esikuvaansa pidemmällä. Toisaalta: opinions are like assholes...

"kitaransoitto ja blues on paljon muutakin kuin herra Clapton".
 
Kitaransoitto ja blues on myöskin herra Clapton.Jo nyt sattuu olemaan varaa Armanin pukuun niin ei se mitenkään vähennä Claptonin merkitystä kitaristina.Osoittapahan vaan sen että jos osaa niin kitaransoitolla voi päästä aika pitkälle.Eikös se ole iha kivaa,sinäkin voit kunhan tarpeeksi harjoittelet.No tuolla Roots puolella on käynnissä keskustelu siitä,että mikä on bluesia ja mitä on blues.Käypä heittämäsä oma mielipiteesi sinne.

Ei nyt liity dvd:hen mutta Nelosen teksti-tv kertoo koko Creamin comeback homman kariutuneen ja "Creamilla ei ole mitään tulevaisuuden suunitelmia".
 
E: ja linkkiä http://www.nelonen.fi/viihde/uutinen.asp?cat=5&d=1101981498490

Ei ole kovin "blues" poseerata kannessa Armanin puku päällä.
 
Kyllä on. Näin ovat myös mustat blues-mestarit (mm. Muddy Waters ja B.B. King) tehneet. Tosin en nyt aivan varma ole siitä puvun merkistä. Mutta puku kuitenkin. Puku (blues)miehen tekee! Paljon kornimpaa olis, jos miljonäärimuusikko repis farkkujen polvet auki ja se ois sitte Rock. Tai Blues!

Kyllä on. Näin ovat myös mustat blues-mestarit (mm. Muddy Waters ja B.B. King) tehneet. Tosin en nyt aivan varma ole siitä puvun merkistä. Mutta puku kuitenkin. Puku (blues)miehen tekee! Paljon kornimpaa olis, jos miljonäärimuusikko repis farkkujen polvet auki ja se ois sitte Rock. Tai Blues!
 
Totta joka sana. B.B. ja Muddy aikoinaan ovat sonnustautuneet kunnon pukuihin, Armania hienompiin räätälin mittatilaustyönä tekemiin (luulisin). Kyllähän suomalaisenkin blues-miehen kannattaa Thaimaahan suuntautuvalla 'säästö'reissulla teettää paikallisella vaatehtijalla itselleen raakasilkkinen blues-puku, kestää vääntöä koko pentatonisen asteikon matkan...

no 85 milliä, eipä tuota tarvi varmaan äijillä minnekään maailmakiertueelle lähtiä, kunhan kohauttavat vähän nostalgisessa mielessä.

Kitaransoitto ja blues on myöskin herra Clapton.Jo nyt sattuu olemaan varaa Armanin pukuun niin ei se mitenkään vähennä Claptonin merkitystä kitaristina.
 
Näin. Mutta rahjäiset farkut ja bootsit olis ehkä enemmän Rock, ei niinkään Blues... ;)
 
Claptonin kykyjen hylkiminen on ollut oma (blues-)taiteensa jo monta vuosikymmentä. Eräskin intomielisesti country-bluesia diggaileva ja SAMY/Blues News-kuvioissa toiminut kaveri oli vilpittömästi sitä mieltä, että ei Clapton enää osaa soittaa ollenkaan. Saati bluesia. Siis jo yli 15 vuotta sitten tämä oli hänen mielipiteensä. Tulin maininneeksi että olin sovittanut Cream Live Vol. ykköseltä löytyvän Lawdy Maman omaan käyttöön. Ränttätänttä raiskaushan siitä tuli, mutta se on toinen juttu se...
 
Ei mulle nuo "Wonderful Tonight"-osaston jutut edusta Claptonin huippua. Saati 80-luvun poppikset. Creamin/Bluesbrakersin pohjalta miehen uraa on tullut seurattua ja diggailtua. Mutta ei se tarkoita sitä etteikö mies voisi tehdä muutakin, jos homma käy ja vaikka Turo Tailorin liituraidassa. :)
 
Vanhemmalla iällä on nuo parhaimmat "Stratocaster-kauden" levyt myös kolahtaneet. Ocean Boulevard tai Eric Clapton (v. 70) ovat varsin asiallisia. Ja on niillä muillakin levyillä hetkensä.
 
Pitää tuo Cream DVD hommata. Saitte ylipuhuttua. :)

Itse tykkään eniten juuri Claptonin vanhemmasta tuotannosta. Eli Bluesbreakers, Cream, Derek And The Dominos. Sooloura levyjä tulee kokoajan, enkä läheskään kaikkia niistä omista.
 
Onko tuosta siis CD ja DVD? Ja DVD on varmaankin parempi hankinta?

Ehkä nuo "ennen ja nyt" fiilikset johtuu osittain siitäkin, että artistit kehittyy, monellakin tasolla, mutta yleisö ja fanit välttämättä ei.
 
Edit: oli vaan pohdintaa, ei provo.

Onko kenelläkään teillä tullut Cream Live 2005 DVD:n kanssa seuraavaa ongelmaa?:
 
1. Kun panee levyn DVD-soittimeen, eka piisi alkaa suoraan ilman että voi tehdä mitään ääniasetuksia tai valita piisejä.
2. Kun painaa "Menu"-nappulaa, levy ei löydä menu:a vaan jää paikoilleen.
3. Em. johdosta ei voi katsoa bonusmatskua (Alternate Takes, Interviews).
 
Kaikki muut DVD:t ovat toimineet soittimessani ongelmitta.
 
Kävin jo vaihtamassakin DVD:n uuteen, mutta ongelma säilyy. Täytyykö tässä tehdä johtopäätös että soittimeni on rikki vai että DVD:n koko painos on viallinen?

Onko kenelläkään teillä tullut Cream Live 2005 DVD:n kanssa seuraavaa ongelmaa?:
 
1. Kun panee levyn DVD-soittimeen, eka piisi alkaa suoraan ilman että voi tehdä mitään ääniasetuksia tai valita piisejä.
2. Kun painaa "Menu"-nappulaa, levy ei löydä menu:a vaan jää paikoilleen.
3. Em. johdosta ei voi katsoa bonusmatskua (Alternate Takes, Interviews).
 
Mulla on ihan sama vika tuon DVD:n kanssa. Ilmeisesti tuossa on käynyt joku vipaus levyn valikoita tehtäessä.
 
Mun soittimella, joka on ihan Sonyn perus DVD-soitin, pääsee kyllä valikkoon painamalla joko menu tai top menu painiketta eli ei tuosta levyn alkamisesta suurta haittaa ole ollut, vaikka kyllähän se ihan mukava olisi, että levy alkaisi valikosta.

Itsekritiikkiä? :P Munsta se Real Live Thing on kyllä hyvö.
 
Sarkasmia ehkäpä? ;)