Yleistä keskustelua musiikista ›

20 vuotta meni ihan hienosti, mutta sitten tuli jonkin asteinen kyllästyminen koko touhuun. Hyvät biisit ja bändit säväyttää edelleen, nähdä hyvä keikka on edelleen yksi hienoimmista asioista elämää.
Soittelen omaksi iloksi ainakin kerran viikossa mutta esim. biisejä ei ole tullut tehtyä 3-5 vuoteen.
Ei vaan huvita, toki on niin paljon muutakin, mielenkiintoisiakin asioita, aikaakin kun on vaan rajallisesti.
Toki pääkopassa pyörii aika usein että ostaisiko taas takaisin "kotistudiovehkeet" ne kun nykyisin eivät edes maksa hirveesti. Mä oon aina tykänny studiotyöskentelystä, kotonakin.
Bänditreeneissä vanha ei jaksa kyllä enää käydä, ehkä jonkun projektin voisi joskus treenata jos se ei kestä kauaa.
Sitäpaitsi nykymeiningissä on niin paljon paskaa mikä ei mua kiinnosta.

Turhaudun lähes joka päivä. Joskus oon ihan huumassa ja päätän että nyt alan treenaamaan mutta vitut sitä jaksa kun kaikki menee päin helvettiä kuitenkin...Sitten ajattelen vielä sillä lailla että jos en treenaa joka päivä kahta tuntia niin olen tosi paska (mikä olenkin)

Omiin taitoihini en koskaan pahasti ole turhautunut. Sen verran mitä mielestäni tarvitsen olen opetellut ja opettelen lisää tarpeen vaatiessa. Toki muiden kuin pääsoittimen soittotaitoja voisi hioa, mutta aika ja energia ei riitä systemaattiseen treenaukseen, enkä niitä muutenkaan niin tosissani ota. Hiljaa hyvä tulee.
 
Välillä tulee sellasia fiiliksiä, että minkäänlainen musiikki ei juuri nyt kuulosta hyvältä, mutta yleensä ne menevät aika nopeasti - noin 10 minuutissa - ohi. Kuitenkin netin välityksellä voi, jos tarve vaatii, tutustua uusiin bändeihin ja musiikkityyleihin.
 
Turhautumista aiheuttaa lähinnä bändin jäsenten asennoitumierot. Joillakin on sata prosenttia käytössä, joillakin satakymmenen.
 
Säveltäminen on toinen ajoittain turhautumista aiheuttava sarka. Kuivien kausien yli on kuitenkin päästy ja opittu, ettei pakottamalla saa oikein mitään hyvää ulos itsestään.

Olen hyvin samoilla linjoilla. Kipu riipaisee kiveksistä asti ajatellessa sitä tosiseikkaa, että systemaattisen harjoittelun myötä olisin nyt valovuosia parempi soittaja. Vaatimukset kasvavat, soitto taas junnaa samalla tasolla kuin viisi vuotta sitten. Jälkeenpäin olen katunut suuresti, kun lopetin klassisen kitaran opiskelun musiikkiopistossa. Vaihtelua kaivatessani vaihdoin pääinstrumentikseni sähkökitaran, vaikka sisimmässäni olen aina tuntenut klassisen suuntauksen ainoaksi aidoksi kitaratyyliksi. Valita en silti minäkään. Kunhan turhautuminen tavoittaa terävimmän polttopisteensä, lähtevät kamat Keltaiseen pörssiin. Ainahan voi näppäillä pähkinöitä, juoda olutta ja katsoa elokuvia.

Ei. Musiikki ja soittaminen on niitä harvoja asioita joista EN stressaa. Ei tule tuota turhautumista muiden taidokkuudesta, vaikka toisinaan huomaakin itse olevansa auttamattoman huono.
 
Esiintyminen parillesadalle ihmisellekään ei jännitä, tai ainakaan ahdista, en tiedä jännittäisikö parille tuhannelle jo enemmän.. :)

Joskus tuli stressattua soittotaidosta, vaan koska nykyisin diggailemani musiikin soittaminen ei vaadi kymmenen tunnin päivittäistä tekniikkatreeniä, niin tulee sitten vedettyä ihan fiilispohjalta kaikki "vaikeampikin" musiikki jota esim. koulussa joutuu tahkoamaan.

Tämä journalistin homma (jonka seurauksena levyjä tupsahtelee luukusta noin kymmenkunta kuukaudessa ja keikoille pääsee ilmaiseksi kovin vaivatta) on kyllä omiaan leipiinnyttämään musiikinkuluttamisen. Vain ostettuihin levyihin meinaa syntyä sellaisia todellisia tunnesiteitä.
 
Tauko on aika usein paikallaan, ja esimerkiksi nyt olen pistänyt stopin levyjen virralle. Kun valtaosa niistä on vielä demopaskaa kompensoimassa valtavirran julkaisuja, niin sävelpuuro alkaa nopeasti valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuin lämmin koirantoffee.

Turhauduin viime viikonloppuna (vähän, mutta tarpeeksi), kun kuuntelin kasetilta omaa soittoani. Olin nauhoituksen aikoihin soittanut vuoden verran ja rupesin sitten kuuntelemaan, että "perkele, en ole kehittänyt paljon yhtään". Toisaalta soittaminen on niin hauskaa puuhaa, että en ota moisesta paineita.

Aika moni tuntuu turhautuvan siitä, ettei taidot ja "ura" etene samaa vauhtia. Lääkkeeksi moiseen suosittelen PR-puolen treenaamista myös. Maailman parhaastakaan bändistä ei kukaan kuule mitään, jos bändi ei itseään esille tuo.
 
Jos biisien hiomiseen ja henkilökohtaiseen treenaamiseen käyttää viikossa useita tunteja, ei pitäisi olla mahdotonta soittaa yhtä tai kahta puhelua (keikkajärjestäjille, muille bändeille, toimittajille jne.) per viikko, ihan piruuttaan jos ei muuten.

Yksi menneen vuoden suurimpia ahaa-elämyksiä, eräänlainen oivalluksen hetki, oli minulla se, kun opin lopettamaan soitosta stressaamisen. Naurattaa katsoa taaksepäin kun on tullut jostain basari-iskujen nopeudesta raivottua itelleen ja kironnut kun ei etene ja hirveällä kiireellä yrittänyt jotain fakin tekniikkaa parantaa. Nyt kun olen kokonaan kieltäytynyt paineiden oton musiikista, on alkanut soitto maistumaan enemmän kuin koskaan. Hidasta ja varmaa kehitystä tapahtuu, ja nimenomaan omalla tahdillaan, ei vitutuspaineiden alla. Nyt ei kyllästytä soitto yhtään. Bändihommatkin luistaa paremmin kun lopetin hermoilun. Lunkisti vetää vaan vitut välittää mokista ja epätarkkuuksista. Kun hommasta tulee hauskaa, on siinä mahdollista kehittyäkkin.
 
Eli: Tällä hetkellä en ole kyllästynyt enkä stressaantunut.

Aina sitä joskus basson soittoon turhautuu, kun tuntuu, että ihan sama mitä vetää, ei se ketään kiinnosta pätkän vertaa.

Kärsii kyllä jonkinlaisesta asennevammasta jos "parempi" soittaja saa ajattelemaan kamojen myymista ja soiton lopettamista. Juuri senhän pitäisi inspiroida harjoittelemaan lisää. Ei ne taidot kenellekkään ole itsekseen tulleet. Jos vain rypee itsesäälissä eikä juurikaan näe vaivaa sen instrumentin hallitsemiseksi, voi unohtaa ajatuksen että olisi joskus oikeasti hyvä.

Jos soittaminen alkaa vituttaa tai en osaa jotain jonka osasin joskus, pakotan itseni treenaamaan. Ihan kaavalla treeniä-taukoa-treeniä-taukoa. Vaikka siinä välissä kyllästyttääkin, niin jatkan vaan muina miehinä treenaamista.
 
Jonkun ajan päästä taas soitto kulkee. Sitten tulee hyvä fiilis. "Hei, mähän osaan jotain!"

kai minä olen sitten niin helvetin hyvä soittamaan ku ei ole lopettaminen eikä edes tauko käyny mielessä.

Aika moni tuntuu turhautuvan siitä, ettei taidot ja "ura" etene samaa vauhtia. Lääkkeeksi moiseen suosittelen PR-puolen treenaamista myös. Maailman parhaastakaan bändistä ei kukaan kuule mitään, jos bändi ei itseään esille tuo.
 
No, noista taidoista se lähtee liikkeelle, mutta olet oikeassa.
että PR on todella tärkeää. Nykyään tuota PR-työtä taitaa
olla jopa enemmän kuin itse musiikkia. Lontoossa sanoivat,
että musa on melkein sivuseikka ja se medianäkyvyys
kaikkein olennaisinta.

Hienot jatsasteikot soi, treenaus on kovaa,vehkeet on hyvät.
Kyllä silti viime lauantaina turhautti soittaa humppaa bassolla
pyörätuolissa olevalle naiselle ja miehelle joka oli niin kännissä ettei osannut puhua eikä kävellä.
 
5 ja puoli tuntia treenaamatonta triotaidetta.

Aika moni tuntuu turhautuvan siitä, ettei taidot ja "ura" etene samaa vauhtia.

Jep...jos soittotaito riittäisi, maailmassa olisi paljon enemmän tähtiä. Oppilaitokset ovat täynnä toinen toistaan taitavampia soittajia...mut se ei riitä. Asenne on avainsana niin moneen juttuun.

Turhaudun, koska saan jatkuvasti biisintekijänä ja laulajana positiivista palautetta, mutta silti bändihommat on junnanneet vuosikausia sillä surullisen kuuluisalla demotasolla. Jos kuulisi jatkuvasti olevansa paska, olisi helpompi unohtaa rokkitähtihaaveet ja keksiä jotain vähemmän hajottavaa tekemistä. Onhan tässä sentään jo 30 v. parin vuoden päästä mittarissa.
 
Biisienteko, soittaminen ja laulaminen on hienoa, mutta iänikuinen promoaminen ilman mainittavampaa tulosta ja puolityhjille saleille soittaminen pistää tosissaan miettimään homman mielekkyyttä pidemmän päälle.

Kyllähän tää välillä tökkii, mut mikä voiskaan olla AINA ihanaa ja mahtavaa... Kuitenkin musiikissa on jotain mikä inspiroi koko ajan eteenpäin, joten ei tätä harrastusta vaan osaa lopettaa, kun se on enemmän jo elinehto...

Just muutama päivä sit jamitin bluesia ja lähti (omasta mielestä) niin hyvät soolot että huh! Mähän oon B.B. Kingin poika!
 
Akustisen kitaran soitto turhautti sen takia kun ei pahemmin enää 3/3sen kynnyksellä kiinnostanut. Faija sitten patisti tekemään tutkinnon. Sen jälkeen lopetin akustisen ja hankin sähkösen.