Yleistä keskustelua musiikista ›

Tähän väliin sopii suuri viisaus jonka kerran kuulin.
 
"Kyllä mua pillukin kiinnostaa, mutta en mä silti gynekologiksi halua."
 
Pidetään harrastukset harrastuksina. Leipätyön tarkoitus on hankkia rahaa, että voi ostaa kalliita leluja harrastustaan varten.

tulee jossain vaiheessa raja vastaan, eli vaikka pystyy osaamaan jonkun verran useampaa alaa, niin mestariksi on sitten hankalampi kehittyä kaikilla.

Niinpä, ja tuossa on juuri se pointti jossa jyvät erottuu. Jotkut pystyvät uudistumaan ja jotkut yrittävät edelleenkin sitä mitä ovat tehneet pitkään, vaikka vetoa ei enää olisi.

Tuo pätee ihan kaikissa ammateissa. Helpompi jäädä sinne luikuhihnalle kuin aktiivisesti koko ajan tsempata ja kehittyä. Sitten kun saneerataan, niin huomaakin että duunit on loppu, aika on ajanut ohitse. Vaikka nämä olisivat hyviäkin siinä mitä tekevät, juuri sitä osaamista ei enää tarvita niin paljon.

Mun mielestä kaikella on oma kaarensa. Huipulta on helppoa hyväpä seuraavaan aaltoon, mutta kun tipahtaa, on vaikeaa enää edetä...

Mä en usko mihinkään sinänsä helppoihin ratkaisuihin. Yleensä se monipuolisuus saavutetaan vähän kerrallaan, isolla työllä. Huomataan joku juttu joka olisi hyvä osata ja sitten pirusti ennakkoduunia ja opiskelua, niin että on valmis kun tilaisuus tulee.

Nämä on aika paljon asennejuttuja.

Suunnitellessani musiikkilukioon lähtöä sain kuulla kuinka paljon parempi on keskittyä vain muuhun ja pitää musiikki kivana harrastuksena, joten menin tavalliseen lukioon. Olen katunut sitä nyt jo pitkään, kun hankala on päästä korkeakouluun musiikkia opiskelemaan kun pohjalla on vaan yksityisesti sitä sun tätä.
 
Ei kaikki halua, eikä kaikista pidäkään tulla ammattilaisia, mutta itse haluan musiikista ammatin, vaikka ehkä mahdollisesti tehdä muitakin töitä.
 
Toisaalta, onhan se kauheaa ajatella että saattais hyvinki päätyä esim. taustalaulajaksi solistille, joka on täysin ammattitaidoton. Kun näin usein on, taustalaulajat on parempia kuin solisti itse. Mut se on se nurja puoli, mikä lienee kaikissa ammateissa.
 
Sitte on vielä se, et ku nykyään sanotaan, ettei yks ammatti riitä ja pitää opiskella sitä ja tätä ja saattaa joutuu vaihtaan ammattia joskus, nii en usko et menetän mitään siinä, jos opiskelen muun ohella myös ammattimuusikoksi.

Haaveena olisi että musiikista ja soittamisesta saisi ammatin, ja eiköhän tuollaisesta ole ihan luonnollista haaveilla. Tiedä sitten minkälainen suhtautuminen soittamiseen tulisi jos tietäisi samaan aikaan tekevänsä työtä, mutta kyllähän tuollainen mukavaa työtä olisi.
 
Tosin soittamisella itsensä elättäminen ei ole kovin helppoa, ennen kuin on suhteellisen kuuluisassa bändissä. Ja onhan soittaminen ja levyttäminen ym. rankkaa puuhaa, palkkaa kun ei makseta niinkuin muissa töissä tuntipalkkana, biisien treenaus vaiheesta ei rahaa tipu ja paineita kasaantuu ennen keikkoja ja levyttämistä.
 
Silti kun punnitsen asiaa eri puolilta, tulee tunne että enemmän kuin mitään muuta tahtoisin saada musiikista itselleni ammatin.

Tuo oli hyvä pointti. Toisaalta tuon monipuolisuudenkin kanssa tulee jossain vaiheessa raja vastaan, eli vaikka pystyy osaamaan jonkun verran useampaa alaa, niin mestariksi on sitten hankalampi kehittyä kaikilla.
 
Joo ja ei, koska kyllä: on totta että "Jack of all trades is master of nothing" mutta varsinkaan populaarimusiikin saralla se virtuositeetti ei oo mikään autuaaksi tekevä asia. Itse asiassa, jos yhtiön pitää valita, palkatako uusi, käänteentekevä artisti joka on musiikin Leonardo daVinci, vai ottaako mieluummin uusi vara-Rollingstones, on valinta vaikea mutta väistämätön. Vara-rollarit saa pestin, Pelle Peloton palaa kotiin.
 
Koska: yleisö haluaa kuulla jotain tuttua, ja yhtiö haluaa että sen kanssa neuvotellaan samalla kielellä. Lopusta pitää pienin yhteinen nimittäjä huolen - neljänneksi paras saa pestin.
 
Varsinkaan oman materiaalinsa esittäjiltä toivotaankin yleensä sitä, että nämä olisivat vain juuri riittävän hyviä, että esitykseen tulee se särmä. Liiallinen suvereniteetti ei palvele kuin pientä osaa yleisöstä - ei hyvä. Niccolo Paganinikin joutui kiroukseen, kun oli kuulemma saanut taitonsa alakerran ukolta.
 
Ja samaten tekniikkapuolella - ei vahvistinkorjaajan tarvi osata tehdä pääteastetta partakoneesta ja teelusikasta, riittää kun osaa pitää jo olemassaolevat laitteet kunnossa.

..................

Nämä on aika paljon asennejuttuja.
 
Tuon voi sanoa aika hyvin summaavan sen, miten pärjätä & jaksaa musiikkialalla. Toisaalta tuo on aika julmaa heittää jonkun motivaatio-ongelmistä kärsivän soittajan silmille, vaikka se olisi kuinka totta ;-)
 
Oikeastaan tuohon voi myös jatkokysymyksenä heittää, että millainen sitten on "oikea" asenne, jolla pärjää. Ainakin sinne voisi laittaa, että pitää olla
- valmis oppimaan uutta
- ennakkoluuloton & avoin (että on valmis kokeilemaan uusia juttuja)
- epävarmuuden sietokykyä pitää löytyä
 
... mitä muuta?

Oikeastaan tuohon voi myös jatkokysymyksenä heittää, että millainen sitten on "oikea" asenne, jolla pärjää. Ainakin sinne voisi laittaa, että pitää olla
- valmis oppimaan uutta
- ennakkoluuloton & avoin (että on valmis kokeilemaan uusia juttuja)
- epävarmuuden sietokykyä pitää löytyä
 
... mitä muuta?
 
Hyvä toleranssi
rajaton kärsivällisyys
tasainen verensokeri
matala verenpaine
hyvä hämäränäkö
sekä pien- että suurmotoriikka kunnossa
hyvä kunto
hyvä tilannetaju
sanavalmius
kylmähermoisuus vaaratilanteissa
hyvä kielitaito
hyvä itsetunto
normaalikokoinen ego
loputon juttuvarasto
kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan
 
Jos tätä kysyttäisiin keikkareissulla, niin ominaisuuksiksi ehdotettaisiin vielä taatusti ainakin:
hyvä viinapää
vartalo kohdallaan
hyvä sängyssä
paljon rahaa
 
:-D Hoho!

Joo ja ei, koska kyllä: on totta että "Jack of all trades is master of nothing" mutta varsinkaan populaarimusiikin saralla se virtuositeetti ei oo mikään autuaaksi tekevä asia.
 
Tuossakin on oma pointtinsa, mutta toisaalta ainakin itse tahdon vielä uskoa, että jos se uusi musiikin Da Vinci tarpeeksi kauan jaksaa hakata päätään seinään, niin kyllä se seinä lopulta antaa periksi. Eli nerous saa lopulta sen ansaitsemansa tunnustuksen.
 
Toisaalta se 99% ihmisistä (alalla kuin alalla) kuuluu siihen ei-nerot -luokkaan. Ja silloin taas auttaa, kun osaa tehdä useampaakin juttua.

Oikeastaan tuohon voi myös jatkokysymyksenä heittää, että millainen sitten on "oikea" asenne, jolla pärjää
 
On valmis tekemään mitä haluaa milloin haluaa ja miten haluaa. Eipä siinä sen kummempaa.
 
Ton kun tekee, niin taatusti akanat eroo jyvistä ja se on hyvä, koska ei kaikkien kuulukaan menestyä. Minimivaatimus on tietysti, että tekee paremmin kuin muut, mutta sehän on jo itsestäänselvyys.
 
Vai puhutaanko ammattimiehestä, joka täyttää tontin joko etu- tai takarivissä? No silloin tarttee olla sopiva siihen tonttiin.

Oikeastaan tuohon voi myös jatkokysymyksenä heittää, että millainen sitten on "oikea" asenne, jolla pärjää.

Mun mielestä tuo asennejuttu ei oikeastaan ole mikään luettelo.

Tärkein on mun mielestä se että tekee, eikä meinaa. Mikään ei ole inhottavampaa ja turhempaa kuin kuulla selityksiä siitä miksi EI ole tehnyt jotain.

Tuohon asenteeseen kuuluu mun mielestä myös se, että ei suhtaudu ylimielisesti mihinkään. Musiikki on täynnä kaikenlaisen alan elitistejä joiden elämäntehtävänä on halveksua huonommaksi kokemaansa musaa, näkyy hyvin näissä keskustelupalstoissakin.

Helvetin hyvät soittajat on vailla duunia, koska ne ei osaa kunnioittaa ihmisiä/artisteja. Tietynlainen arvostus ja oikea ymmärtäminen on mun mielestä tärkeä juttu. Oikeasti digata siitä mitä tekee juuri sillä hetkellä, oli se mitä tahansa. Kuunnella mitä ihmisillä on asiaa ja tajuta niiden sisältö. Monilla artistilla saattaa olla hyvinkin tarkka kuva siitä mitä ne tahtoo ja ne voi hyvin pilata ihan väärillä jutuilla, vaikka olis kuinka hienoja. Mä itse sain kokea tuon kantapään kautta, kun tuli yksi projekti mogattua siksi, että juttu oli mukamas täysin ala-arvoinen mulle...kaduttaa vieläkin. Ei tule tehdä juttuja, jos niille ei pysty antamaan kaikkeensa...

Tuossa joku puhui takarivin tyypeistä...mutta niitä just tarvitaan. Tähtiä ei paljon mahdu eikä kaikki halua edes niitä olla.

Paha lista sulla, Kivi :)

rajaton kärsivällisyys...hmmmmm.

tasainen verensokeri....hmmmm.

matala verenpaine....köhköh...

hyvä hämäränäkö...juuei.

sekä pien- että suurmotoriikka kunnossa...tuota, pitäisköhän huolestua...

hyvä kunto...tää sentään täsmää.

hyvä tilannetaju...niin...

sanavalmius...nojoo.

hyvä itsetunto...sano muusikko, jolla tuollainen on :)

loputon juttuvarasto...heh...sulla ainakin on :)

rajaton kärsivällisyys
loputon juttuvarasto
 
Eh.. ensinmainittu ominaisuus on paikallaan mikäli paikalle osuu "certified" tarinaniskijä. Joillekin sattuu ja tapahtuu viikossa kaikenlaista enemmän kun jollekin toiselle koko elämänsä aikana :)

Terve
 
...Tärkein on mun mielestä se että tekee...
 
Tää Noten juttu kuuluis kyllä tonne pysyviin :) Sen verran tulee asiaa nyt!

Ja samaten tekniikkapuolella - ei vahvistinkorjaajan tarvi osata tehdä pääteastetta partakoneesta ja teelusikasta, riittää kun osaa pitää jo olemassaolevat laitteet kunnossa.
 
Vahvistinkorjaajan nyt ei tarvi tietää musiikista mitään. Mutta tekniikkapuolelta kyllä löytyy monenlaista hommaa musikaalisille pellepelottomille. Miltä kuulostaisi kaiutinsuunnittelijan homma Genelecillä tai mallinnussoftan kehittäjän pesti Line6:llä? Joku niitäkin hommia tekee ihan oikeasti :)

Mulla tilanne on semmonen että kuulen päässäni ja näen sieluni silmin edessäni sen täydellisen artistin jossa kiteytyy kaikki se mistä muusikissa ja taiteissa yleensä pidän. Yritän kehittää itseäni sillä lailla että lopulta pystyisin toteuttamaan noi päässäni pyörivät visiot. Ongelma on vaan siinä että tää kehitysprosessi tulee todennäkösesti kestämään vuosi(kymmeni?)a/ä. Enkä silti tiedä että pystynkö koskaan pääsemään lähellekkään tavoitettani.
 
Positiivinen puoli tässä on se että olen hankkinut itselleni niukan joskin riittävän toimeentulon ihan toiselta sektorilta eikä menestyminen ole minulle enään mikään välttämättömyys.
 
Toisin sanoen harrastuksen ja ammattilaisuuden raja menee siinä että ehdinkö tarpeeksi lähelle tavoitettani ennenkuin perhe ja muut syyt estävät kokonaisvaltaisen taiteelle heittäytymisen.
 
En toisaalta enää ole edes aivan varma että haluanko suuremmin menestyä. Nyt kun on kasvanu suurinpiirtein ulos pahimmista teinifiiliksistä niin tulee silloin tällöin mietittyä että siitähän ois enemmän vaan haittaa jos joutuis koko aika häsläämään kaikkea ylimääräistä mitä nyt artistin toimenkuvaan kuuluu. Kivempaa ois vaan käydä duunissa sen muutaman tunnin päivässä ja loppuajan tehdä just sellaista musaa mitä haluaa. Ei siihen tarvita mitään levy-yhtiöitä,mediaa ja miljoonia faneja painostamaan.

Saattaa olla, että jossain vaiheessa saattaa tylsistyttää, mutta kyllä silti mieluiten teen sitä mistä tykkään eniten. Nimittäin epäilen, että enemmän tulisin tylsistymään fyysikkona kuin muusikkona..

Tulipa tässä taas mieleen, kun tuolla Musiikin kentän pirstaloitumis -threadissa törmättiin tuohon musiikki ammatti vs. musiikki harrastuksena, että miten tuon ongelman kanssa oppisi elämään. ?
Läheltä useampaa ammatti muusikkoa ( huttu puoli )seuranneena on niillä kaikilla yksi yhteinen nimittäjä. Viimeistään kymmenen vuoden kiertelyn jälkeen on päällä hirveä ketutus. Lisäksi on tämän päivän huttu puolella homma mennyt vaikeammaksi kuin esim. seitkyt ja kasikyt luvun puolella. Keikkaa ei riitä samaan malliin kuin ennen,liksat ovat kutistuneet ja työajat muuttuneet huonompaan suuntaan. Tämä lähinnä rivimuusikko puolella. Sama koskenee rock/pop puolta. Eli jos ei kykene uusiutumaan tietyin väliajoin musiikin ammattilaisena, lienee sama vaikka leiriytyisi tehtaaseen liukuhihnan äärelle ja pitäisi musiikin antoisana harrastuksena.

Vahvistinkorjaajan nyt ei tarvi tietää musiikista mitään. Mutta tekniikkapuolelta kyllä löytyy monenlaista hommaa musikaalisille pellepelottomille. Miltä kuulostaisi kaiutinsuunnittelijan homma Genelecillä tai mallinnussoftan kehittäjän pesti Line6:llä? Joku niitäkin hommia tekee ihan oikeasti :)
 
Kyllä vahvistinkorjaajalle on hyötyä musiikin tuntemuksesta siinä missä kaiutinsuunnittelijallekin. Itse ainakin uskoisin kitaravahvistimen mieluummin sellaisen korjaajan käsiin, joka tietää jotakin hyvästä kitarasoundista.

...tulee ennemmin tai myöhemmin mukaan kuvaan rutinoituminen. Keikalla soittaminen ei enää säväytä samalla lailla kuin ennen, roudaaminen syö miestä ja jatkuva kiertäminen tökkii. Lyhyesti sanottuna soittamisesta ja keikkailusta häviää ilo. Oman lisänsä tuo vielä sitten se, että kun soittamalla pitää saada leipä pöytään, ei aina välttämättä ole hirveästi varaa valikoida niitä keikkoja mitä tekee. Eli aina ei vain ole mahdollista soittaa juuri sitä omaa mielimusiikkiaan, vaan soitetaan sitä, mistä maksetaan.
 
Kuitenkin se päinvastainen tilanne olisi paljon parempi. Eli vaikka ajan myötä tulee rutinoitumista, se tulisi esiin nimenomaan varmuutena, ei soittamiseen kyllästymisenä. Miten säilyttää se soittamisen ilo ja into keikkailuun, joka näkyy yleensä siellä uran alkuvaiheissa ja niillä harrastajilla, jotka keikkailevat harvakseltaan?
 
Älä huolehdi - tuollainen tunne on aivan normaali ja mikä parasta; siitä voi parantua!
Lääke: Hankkiudu sekaisimpaan ja homeisimpaan luukkuun, jonka löydät ja lukittaudu sinne. Laita Black Sabbathia tms. soimaan. Juo viikko putkeen kalsarit jalassa ja muista yksi tärkeä; älä missään nimessä käy suihkussa. Kostuta vain maksaasi - etanoli puhdistaa sopimattomat ajatukset aivoistasi ja polttaa maksasi takaisin helvetin liekkeihin.
 
Jos rahahuolet stressaavat, syynä on yleensä se, että sulla on sitä. Kunnon rokkari saa rahansa vippinä kavereiltaan!
 
Wanhat kehnot antavat sulle vinkkiä vastaisuudessakin - ethän ujostele kysyä taas, kun asiat painaa.