Yleistä keskustelua musiikista ›

Meikällä on sattunut hyvä faija siinä suhteessa, että soon aina ymmärtänyt musiikin päälle jonkin verran. Yläasteella olin kahden vaiheilla että ostanko tietokoneen vai sähkökitaran. Isä kannusti kitaravehkeisiin. Ja niinhän siinä kävi että askeleet suunnattiin Kitarapajalle ja säästöt sijoitettiin seinällä roikkuvaan kasarikeppiin ja Fenderin comboon. Soittaakin sai kotona niin paljon kuin halusi, kunhan soitto loppui 22:00.
 
Ja onhan se mukava nyt viedä isäpapalle aina uutta aikaansaannosta CD-levyjen muodossa..

Mun vanhemmat on aina kannustanu soitteluissa,tai ainakin faija.ku meinasin heittää kitaran nurkkaan ni eii..ei se käyny!
Faija:sä vittu soitat,tai itket ja soitat!
no eii ihan tolleen mutta kannustaa kuiteski. Ja on ostanut jotain kitara kamoista.
 
mutta on se kuiteski varmaan aika paska juttu jos vanhemmat sanoo heti että painu rotta vittuun,ei sust mitään tuu!!

Olen isä. Olen harrastava muusikko. Olen harrastavan muusikon isä. Yritän kannustaa "kaikilla" tavoin.

Olen isä. Olen harrastava muusikko. Olen harrastavan muusikon isä. Yritän kannustaa "kaikilla" tavoin.
 
Olen yks yhteen Poppamiehen kanssa. Toinen lapseni on äänimies, toinen kitaristi. Pennut on "bändin kanssa" kasvaneita, oikeastaan eniten bändimme jäsenten jälkikasvusta, joita on keskimäärin 2/soittaja. Olinko huono isä, en tiedä, kyllä noista näkyy ehkä yhteiskuntakelpoisia tulevan. Tuskin kuitenkaan mitään täysammattimuusikoita. Tietävät itsekin pelisäännöt ja mahdollisuudet. Mutta soittaminen ja ääniteknikoiminen maistuu ynnä musiikki muutenkin. Which was nice.

Aina mua on kotona kannustettu. Ekojen soittopelien hankkimista tuettiin kaikin tavoin (mutta katsottiin, että lapsen omat rahat menee niihin myös); ylipäänsäkin kaikki työvälineet hankittiin, mutta ne piti myös pitää kunnossa (ja sitä salaa myös valvottiin sivusta, etteivät jää miten sattuu).
 
Opetettiin aika varhaisessa vaiheessa, että leipä on pieninä paloina maailmalla, ja sillä mitä sattuu käsiin se pitää sieltä hankkia; vaikka huuliharpulla tai lyijykynän pätkällä; vaikka viheltäen jos ei muuta oo. Ja että melkein mihin tahansa pitää olla valmis.
 
Mutta opetettiin myös, ettei kaikkea tarvitse tehdä ammatiksi asti; voi halutessaan myös kehittyä harrastelijana, sillä tavalla että homma on nastaa eikä siitä ole turhia paineita. Tätä ei isäsi ilmeisesti ole tajunnut, että työssään onnellisin on iloinen diletantti, jolla ei oo tulosvastuullisuutta ja joka saa siis rauhassa luoda vaikka kuinka ammattilaistasoista kamaa.
 
Kun homma on ryppyotsaista työntekoa ja leivän lähde, se ei missään tapauksessa voi olla hauskaa koko ajan. Onneksi luovan työn ei tarvi ollakaan - bändisoittokin voi vallan hyvin olla harrastus.
 
Eihän jonkun firman puulaakilentopalloilijoistakaan leivota Suomen maajoukkuetta...

rkokkonen, sanasi kumpuavat kuin omasta suustani... tai siis näppiksestä ikään. Samassa veneessä ollaan ja tullaan ilmeisesti olemaan vastakin. Olisin voinut parit kirjoituksesi luettuani vannoa, että ollaan veljeksiä. :)
 
ossi:
Tuossa mielessä onkin siunaus, että vanhempani ovat syntyjään karjalaisia, jotka tunnetusti ovat kautta aikain olleet ns. arkielämän helppoheikkejä ja arvostaneet musiikkia ja muuta hömppää yhtenä elämään kuuluvana itsestäänselvyytenä.
 
Kannustusta on löytynyt ja pienipalkkaisen valtion virkamiehen tienesteistä löytyi aikanaan jollain käsittämättömällä tavalla myös rahat poikien soittovehkeisiin. Eikä tarvinnut edes kamalasti ruinata tai sätkytellä selällään lattialla suu vaahdossa keuhkoten: "Mä haluun! Mulle kuuluu!"
 
Mun vanhemmat ovat suurinpiirtein sun ikäisiä. Molemmat ovat avioeroperheiden lapsia ja tästä johtuen varsinkin isäukko tuntuu pelaavan kaikki elämässään varman päälle. Ettei vaan vahingossakaan mentäisi perseelleen, tiedäthän. Ymmärrän tämän kyllä tietyiltä osin. Mutta omalla kohdallani tämä vaan heijastuu juurikin harrastukseeni, josta haluaisin myös muodossa tai toisessa kenties työnsarkaa.
 
Isähän mulle aikanaan kitaran osti. Oli kovasti innoissaan, enemmän kuin minä. Sitten kun se tajusi että alkoi pojan aika mennä enempi soitteluun kuin lukemiseen muuttui ääni kellossa. Isäpappa on tähän päivään mennessä onnistunut polkemaan lähes kaikki luovempaan suuntaan viittaavat tulevaisuudenhaaveeni, koska haluaisi että minulle siunaantuisi turvattu ja tukevalla pohjalla seisova elämä.
Toisin kuin rutinoitunut isäni, olen melkoisen impulsiivinen luonne, eikä mikään konttorirotan duuni -ei millään pahalla konttorirotat :)- juurikaan kiinnosta.
 
Viimeaikoina on kuitenkin myös iskälle käynyt selväksi että nykyisin saattaa se tradenomi, fil.maisteri tai insinöörikin jäädä töitä vaille. Olisi vaan hiffannut asian muutaman vuoden aikaisemmin... On nimittäin itseluottamuksen kanssa melkoista taistelua nykyään.

Ei oo tukea pahemmin satanut. Oikeestaan kaikesta mitä oon tehny on tullu vaan sanomista."Mikset sä voi olla niinkuin normaalit ihmiset", "mitähän sä taas seuraavaks keksit" Ton tyyliset sanomiset alko tulla niin tutuksi ettei oikein jääny muuta vaihtoehtoa kun muuttaa pois kotoa että sai rauhassa puuhailla mitä tykkää. Mä itseasiassa usein ihmettelen et miten musta on tullu tämmönen taiteilija kun molemmat vanhemmat ja molempien suku on ihan umpitaviksia.
 
Semmonen juttu muistuu erityisenä mieleen et oltiin sukulaisilla käymässä ja tuli sitten ohimennen mainittua et bändin sinkkua on soitettu hollannin radiossa. Sukulaiset meni ihan pähkinöiksi ja innostu kauheesti mut vanhemmat vaan tuijotti tympääntyneen näkösenä ja sano et onhan se kitaran soitto ihan kiva harrastus.
 
Eihän ne vanhemmat mitään pahaa tarkota ja on mielestäni selvästi kuitenkin paremmat kun muiden, mut ottaa vaan päähän semmonen äärimmäinen turvallisuuden tavoittelu. Ei semmonen turvallisesti oman talon ja oman auton kanssa eläminen oo vaan mun mielestä mitään elämää.

Isäukko on kaikki soittokamppeet mulle hommannu, oli kerran jopa lähellä että olisin saanut sen ostamaan rummut kerrostaloon=)
 
Joo mutta isähän se on tätä harrastetta rahallisesti ylläpitäny, eikä ole ikinää pahaa sanaa sanonu, mitä nyt joskus illalla käskeny soittamaan vähän hiljempaa. Ei tuo itse ole musiikkiin ikinä koskenutkaan, hyvä kun kuullut on, mutta silti on aina innokkaasti innostamassa ja kuuntelee soittoa mielellään. Saattanee kyllä johtua siitäkin että meillä on samantapainen musamaku. Mutta isäukko on hommissa mukana täysin, turvaa taloudellisen taustan harrasteelle ja innostaa ja motivoi.

Omat vanhemmat ja perhe on kyllä ollut aina kovin kannustavia.
 
Lucky you. Kyllä itte väitän, että vanhempien ynnä muitten
tuki olisi suureksi avuksi. Kyllä tarvisi epätoivon hetkillä
jonkun tukea...
 
Toinen syy voi olla se että olen suomenruotsalainen.
 
Teillä suomenruotsalaisilla on sekin etu, että opitte
englantia paremmin kuin average suomlainen. Ruotsi
kun taitaa pohjautua osittain englantiin, ellen aivan
väärin muista?

Jos musta joskus isukki tulee, niin taidan kuitenkin
viedä penskat formularadan varteen, jos ne
vaikka tulis formulakuskeiksi...

opitte
englantia paremmin kuin average suomlainen. Ruotsi
kun taitaa pohjautua osittain englantiin, ellen aivan
väärin muista?
 
No tuskinpa vain; saksaa kyllä oppii ruotsin pohjalta paremmin, kun molemmissa on yhtä mahdoton kielioppi. Sanon tämän mielipiteeni näin ei-ruotsinkielisenä, mutta koulussa hyvän ja toimivan ruotsinkielen hankkineena.
 
Ruotsin pohjalta pystyy kyllä tanskaa ja norjaa lukemaan ihan sujuvasti, tanskalaisten ääntämyksen kanssa (logoterapeuttien luvattu maa:-) ei sitten meekään ihan niin.
 
Lähinnä se on tuo yleiseurooppalainen kielialue mikä jyrää.

Aiheeseen liittyvä gallup:
 
Kannustaako ystäväpiirisi/sukulaisesi sinua soittamaan?
http://muusikoiden.net/gallup/index.php?id=59

No tuskinpa vain; saksaa kyllä oppii ruotsin pohjalta paremmin, kun molemmissa on yhtä mahdoton kielioppi.
 
Mun mielipide eriää hieman, nimittäin ruotsin kielioppi on varmaan maailman helpoin. Saksassa se taas on ihan uskomattoman vaikea, poikkeuksia poikkeusten perään. Itse olen varmaan oppinut ruotsia saksan pohjalta, koska saksan alotin jo 5. luokalla. Ruotsista on tullut tasaisesti ysiä ja saksasta kasia, eli hyvinhän nuo menee. Kyllä ruotsi on ehdottomasti kieliopillisesti helpompaa, jopa engalantiakin helpompaa.

No tuskinpa vain; saksaa kyllä oppii ruotsin pohjalta paremmin, kun molemmissa on yhtä mahdoton kielioppi. Sanon tämän mielipiteeni näin ei-ruotsinkielisenä, mutta koulussa hyvän ja toimivan ruotsinkielen hankkineena.
 
Ruotsin pohjalta pystyy kyllä tanskaa ja norjaa lukemaan ihan sujuvasti, tanskalaisten ääntämyksen kanssa (logoterapeuttien luvattu maa:-) ei sitten meekään ihan niin.
 
Lähinnä se on tuo yleiseurooppalainen kielialue mikä jyrää.
 
No kyllä Englannin kieli on ruotsinkielisille helpompi kun suomenkielisille. Englanti ja Ruotsi kuuluvat samaan kielisukuun(onko oikea nimitys?). Suomi ja Englanti eivät. Ääntämisen oppiminen on helpompaa ja monen monta sanaa saa aivan ilmaiseksi koska ne ovat periaatteessa samoja Englanniksi ja Ruotsiksi.
 
Tässä on kuitenkin se juju kivi, että pitää todennäköisesti olla ruotsinkielinen kun aloittaa sen enkun lukemisen. Se että sinä olet koulussa oppinut ruotsia ei takaa mitään, koska sanavarasto on kuitenkin varsin heikko(puhutaan nyt sivistysanoista), ja sen enkun joutuu kuitenkin opettelemaan suomeksi eikä ruotsiksi(jos ymmärrät).
 
Tottakai ruotin ja enkun opiskelu tukee toisiaan, mutta se että lukee ruotsinkielisena englantia ruotsiksi niin on aivan eri asia.
 
Ja tiedoksi. Ruotsin ja saksan kielessä ei ole mahdoton kielioppi(vaikkakin vaikeampi kuin suomenkielessä). Englannin kielioppi, tavaaminen ja ääntäminen vasta monimutkaista onkin.

ja sen enkun joutuu kuitenkin opettelemaan suomeksi eikä ruotsiksi(jos ymmärrät).
 
No joo, ja ei. Nimittäin, en ole lukenut päivääkään saksaa, ja silti saksalaisten lehtien luetunymmärtäminen menee ihan hyvin, englannin oon oppinut kouluaikojen jälkeen käytännössä, pääasiassa englanninkielisten työpaikkojen kautta, eikä englannin kielioppi oo koskaan tehnyt tiukkaa. 80% kirjoista luen jollain muulla kielellä kuin suomeksi.
 
Ylipäätänsäkään mulla ei oo kauheasti hyvää sanottavaa kouluopetuksesta. Ei ainakaan siltä ajalta ja niistä kouluista joissa mä kävin. Oikeastaan ainoa kieli jota koulussa opin yhtään, oli ruotsi, ja siitäkin vain se kansakoulun oppimäärä.

Kyllä ruotsi on ehdottomasti kieliopillisesti helpompaa, jopa engalantiakin helpompaa.
 
Joo, joo. Ja paska tuoksuu ruusun nupulle.
 
Nyt mennään taas reippaasti off topiciksi.

mua ei oo kukaan kannustanut missään.

mua ei oo kukaan kannustanut missään.
 
Älä välitä. Pääasia että itse tiedät soittamisen olevan hyvä harrastus. Se riittää. Minä kannustan sinua:) Soita vaan, jos siitä tykkäät. Minäkin rämpyttelen vain omaksi ilokseni. En edes halua ammattimuusikoksi. Keikkaileminen ja levyttäminen ei kiinnosta.

Nyt alkaa mennä jo aika pahasti ohi alkuperäisen aiheen...
 
Edit: siis nuo kielikeskustelut. Oli näemmä tullu aiheeseen liittyviä tekstejä tässä välillä.

rkokkonen, sanasi kumpuavat kuin omasta suustani... tai siis näppiksestä ikään. Samassa veneessä ollaan ja tullaan ilmeisesti olemaan vastakin. Olisin voinut parit kirjoituksesi luettuani vannoa, että ollaan veljeksiä. :)
 
No hoho, nyt taidan tietää mistä ne kaks plussaa oli tullu. Mut se on vaan hyvä ku tiedetään mistä puhutaan.
 
Viimeaikoina on kuitenkin myös iskälle käynyt selväksi että nykyisin saattaa se tradenomi, fil.maisteri tai insinöörikin jäädä töitä vaille. Olisi vaan hiffannut asian muutaman vuoden aikaisemmin... On nimittäin itseluottamuksen kanssa melkoista taistelua nykyään.
 
Taitaa muuten olla jonkin sortin tabu tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Mullakin on datanomi koulutus kesken, harrastan musiikkia, graafista suunnittelua ja vapaata taiteilua, ja sen pohjalta olisi tarkoitus pyrkiä jonkun koulun kautta mainosalalle, näin ihan toisena vaihtoehtona jos musisoiminen alkaisikin maistumaan puulta tai jotain vastaavaa. Ihmettelen kovasti kun en ois isukin mielestä saanu edes hakea opintotukea KELAsta. Siinä oiskin sitten jääny melkein koulu käymättä kun on vaan kaks paikkaa missä on varaa olla: koulu ja koti. Huh huh.