Yleistä keskustelua musiikista ›

Vitality & faith.

Yleensä en koe mitään, en ole koskaan kokenutkaan. Ainoana poikkeuksena tilanteet, jossa on juuri nukahtamaisillaan ja horjuu unen ja valveen rajamailla, silloin jotkut kappaleet kuulostavat erityisen mahtavilta.
 
Vessajono: Muistan kun kuulin Accelerating Universen ekaa kertaa. Ensin mietin että "ok, ihan hyviä riffejä". Sit kun laulu lähti niin olin että "mitä VITTUA?"
 
Laitoin soimaan, reaktio oli vähän samankaltainen.

Heroin: Kuuntelin viikonloppuna autossa Vektoria ekaa kertaa. Nauroin ääneen kun tuli niin siisti riffi ja taisin sanoa myös "VITTU JES!" aika kovaa.
 
Joo, oon dorka. Ei paljo haittaa enää tässä iässä :)
 
Tämä on täysin normaali reaktio Vektorin kohdalla (toki monen muunkin).
 
Terminal redux on widun kova.

Adolf Goldschmittin kirjoittama Mozart-biografia, "Mozart - nero ja ihminen", teki minuun aikoinaan, 15 - 16 vuoden ikäisenä suuren vaikutuksen ja sai näköjään herkistettyä hyvin Mozartille vastaanottaivaiseen olotilaan, jossa erästä Mozartin pianokonserttoa (n:o 19, F-duuri, Maurizio Pollini, piano ja Karl Böhmin johtama Berliinin filharmonikot), ja etenkin sen 2 ensimmäistä osaa LP:ltä stereokuulokkeilla kunnellessani, koin erään syvimmistä ja vaikuttavimmista musiikillisista ja ylimalkaan emotionaalisista kokemuksistani milloinkaan, jolloin musiikkiin syvälle kätkeytynyt syvin tunne, jonka säveltäjä itse on pakostakin kokenut teosta luodessaan oli nouseva esiin ja jäävä jäljelle, tuntien ikään kuin joutuneeni näköaistimuksena mieleeni voimakkaasti hahmottuneen hehkuvan kirkkaan ja kuumottavan, auringon tai hehkulampun kaltaisen valoilmiön, valoa loistavan pallomaisen objektin sisälle, musiikin syvällisen vaikutuksen täysin valtaamana, fyysisinä oireina jonkin verran kylmää hikeä valuneessa, kauttaaltaan muutoin paikoilleen kiven lailla jähmettyneen, ja yhtä kylmässä, mutta äärimmäisen levollisessa ruumiissani sydämeni ja valtimoni nivustaipeita myöten, voimakkaasti jyskyttäen, kuin valon ja rakkauden hengen vaikuttamana syvässä transsin-tai ekstaasinkaltaisessa hurmioituneessa psykofyysisessa olotilassa, muistamatta tuosta musertavan voimakkaasta, lähinnä aivojen ja sydämen alueelle keskittyneestä psykofyysisestä olotilasta vähitellen toivuttuani, juuri kuulemastani tutusta musiikista tuon taivaallista nuottiakaan vaan juoksi parvekkeelle ja osoitin sormella kohti kirkasta tähtitaivasta sanoen: tuolla minä kävin äsken.
 
Silloin en voinut olla ajattelematta, vaikkakin lapsellisuuttani, että olin nähnyt jumalan, kuin Händel Messiaan Halleluja-kuoroa säveltäessään. "Pyhän Jumalan loistavat kasvot". Jumala näet kun on vain uskon asia.
 
Enpä näin ollen oikein jaksa uskoa, että kirjoja ja kirjallisuutta lukemalla, oli se sitten romaanitaidetta taikka runoutta, taikka että elokuvia ja maalaustaidetta katselemalla, voisimme kokea yhtä voimakkaita elämyksiä kuin musiikkia keskittyneesti kuuntelemalla parhaimmillaan on mahdollista.

Kuuntelin eilen illalla hölmistyneenä monttu auki Tuukkasen Meri sinfonian 3. ja 4. osaa joista olin melko vaikuttunut ja yritin pelata samalla shakkia josta ei näin ollen tullut oikein yhtään mitään musiikin aikaansaaman lumouksen särkymättä. Olen minä siitä paljon voimakkaampiakin emotionaalisia kokemuksia saanut tuntiessani rintakehän olevan musiikin voimasta kuin rusentumaisillaan sängyn patjaa vasten. Mutta yhtä usein se vaikuttaa myös mitäänsanomattoman laimealta ja lattealta. Harmittaa vain kun tuubista eikä Spotifysta voi kuunnella sen lumoavan kaunista 16 ja puoli minuuttista avausosaa largo-allegro lähes impressionistisen pehmeässä aaltomaisessa melodiikassaan kun sen tilalla soi lyhyt ja kepeä kestoltaan 3 ja puoli minuuttinen osin pandiatoninen intermezzo joka on vasta teoksen toinen osa ja soi siis näin ollen kahteen kertaan. Pöljää. Finlandia Recorsin levyllä kaikki osat ovat mukana. Tämä jousiorkesterikappale Tempus Festum on myös aika vaikuttava. Harmittaa vain se että Tuukkasen kaunista romanttista musiikkia on levytetty niin vähän. Viimeksi jousiorkesteriminiatyyrejä mutta esim. erästä hänen tärkeimmistä teoksistaan olympiahopeaa Lontoon olympialaisten taidemusiikkikilpailun orkesterimusiikkisarjassa 1948 voittanutta Karhunpyyntiä ei ole julkaistu koskaan CD:llä. Todellisuudessa karhunpyynti on vaikuttavampi kuin olympiakultamitaliteos, erään puolalaisen säveltäjän sinfonia.

Sibeliusta kuunnellessa en koe oikein mitään paitsi ikävystymistä sen musiikillisen kielen vivahteettomuuteen ja suuren ilmaisuvoiman ja emotionaalisen syvyyden puuttumiseen. Tuukkasen pikku kappaleista jousiorkesteriminiatyyritkin lumoavat enemmän kuin tämä Sibeliuksen 7. sinfonian urkuhymni jota nyt taustamusiikkina ja soivana äänitapettina kuuntelen puhtaasti viihdetarkoituksessa kun sen taiteellinen tulos on pyöreä nolla.
Jälleen äsken olin hyvin vaikuttunut Tuukkasen jälki madetojalaisesta Meri sinfonian 3. ja 4. osaa kuunnellessa vaikka olen kyllästymiseen saakka kuunnellut sitä ja välillä se vaikuttaa mitäänsanomattoman laimealtakin ja jopa heikolta teokselta mutta avausosan puuttuminen Spotifysta ja Tuubista vaikeuttaa teoksen kokonaisuuden arviointia.
 
Olen saanut suuria emotionaalisia kokemuksia seisaaltaan jotakin Melartinin sinfonioita kuunnellessa jolloin nousin varpailleni kurottautuen ekstaasissa kohti korkeuksia ja jopa äänekkäästi huohottaen musiikin romanttisesta ilmaisuvoimasta vaikuttuen mutta myös saanut voimakkaita kokemuksia A Merikannon Schott konsertosta.

Yksinkertaisesti iloa, rentoutuneisuutta ja hyvää oloa.

Vessajono: Hildesheimerkaan ei tainnut olla paikalla.
 
Vaikka olisi ollutkin niin Hildesheimerin mukaan elämysperäinen kokeminen ei ole sen enempää havaittavissa kuin mitattavissakaan vaikka fyysiset oireet siitä kertoisivatkin, pulssi lyö kahtasataa, kylmä hiki jne.

Paul Welleriä kuunnellessa epätoivoa.
https://www.youtube.com/watch?v=hmiQ9ZOAC6w

Että voi helvetti, tällanen biisi tällä kertaa ja mistä tää menee ja koska tää pitäis osata vetää?

Välillä koen harmistusta kun ilmeisen hyvä-ääninen laulaja pilaa esityksen muilta opetelluilla mukarankoilla maneereilla. Olen miettinyt että onko se myötähäpeä mikä pakottaa sulkemaan äänilähteen tuollaisessa tapauksessa, mutta kai se paremminkin on jonkin sorttista turhautumista, kun toinen haaskaa kykyjään. Hämmästyttää silti se voimakas reaktio minkä ilmiö synnyttää.

Kefiiri: Välillä koen harmistusta kun ilmeisen hyvä-ääninen laulaja pilaa esityksen muilta opetelluilla mukarankoilla maneereilla. Olen miettinyt että onko se myötähäpeä mikä pakottaa sulkemaan äänilähteen tuollaisessa tapauksessa, mutta kai se paremminkin on jonkin sorttista turhautumista, kun toinen haaskaa kykyjään. Hämmästyttää silti se voimakas reaktio minkä ilmiö synnyttää.
 
Onko antaa esimerkkiä? Alkoi kiinnostaa että mitä tällä haet.

"Jaa, mitenköhän itte soittaisin tän?" - ja yleensä useammankin instrumentin vinkkelistä.

Tuomoo: Onko antaa esimerkkiä? Alkoi kiinnostaa että mitä tällä haet.
 
No hitsi... muutenkin jo mietin että onko minulla varaa arvioida kenenkään laulusuorituksia, mutta kirjoitin nyt kumminkin kun muistin tuommoisen kokemuksen.
 
Kesynä kaverina laitan vaan esityksen jossa tyyli toimii. Kun tätä meininkiä matkitaan liioitellusti, homma kiusaannuttaa.
 
Tajuttoman vakuuttava versio tämä. Big Mama Thornton ja Hound Dog:
 
https://www.youtube.com/watch?v=yoHDrzw-RPg