Yleistä keskustelua musiikista ›

Mitä tuohon musiikista pitämiseen tulee niin sanoisin että esim. Mozartista on helppoa pitää mutta hänen musiikkiinsa samastuminen ja korkeimmanasteisten transsinomaisten transkendentaalisten psykofyysisten tilojen saavuttaminen sen viekoittelevan pintakuoren alle kätkeytyviin metafyysisiin syvyyksiin ja emotionaaliseen sisältöön syventymällä edellyttää jo miltei yli inhimillistä kontemplaatiota ja tahdon ulos tajunnasta tungetuksi tulemista tiedoitsemisen puhtaan subjektin älyllä mutta niin kauan kuin sitä vain tykkäämisen takia kuuntelee ei koe koskaan suurimpia mysteerejä ja katharsista, seikka joka pätee kaikkeen taidemusiikkiin.

megatherium: Mitä tuohon musiikista pitämiseen tulee niin sanoisin että esim. Mozartista on helppoa pitää mutta hänen musiikkiinsa samastuminen ja korkeimmanasteisten transsinomaisten transkendentaalisten psykofyysisten tilojen saavuttaminen sen viekoittelevan pintakuoren alle kätkeytyviin metafyysisiin syvyyksiin ja emotionaaliseen sisältöön syventymällä edellyttää jo miltei yli inhimillistä kontemplaatiota ja tahdon ulos tajunnasta tungetuksi tulemista tiedoitsemisen puhtaan subjektin älyllä mutta niin kauan kuin sitä vain tykkäämisen takia kuuntelee ei koe koskaan suurimpia mysteerejä ja katharsista, seikka joka pätee kaikkeen taidemusiikkiin.
 
Koska tänä yönä on tylsää, uhraan muutaman sekunnin trollin kanssa jutteluun:
 
Viitaten puuduttavan pitkän lauseesi loppuosaan, mitkä seikat puolestaan pätevät pop-, rock- ja jazzmusiikkiin ja miten ne vertautuvat tuohon mainitsemaasi taidemuusiikkiin?
 
Ja toinen kysymys: voiko pop-, rock- tai jazzmusiikki olla taidetta, ja jos ei voi, missä menee raja kun pitää ruveta määrittelemään, mikä ei enää ole taidemusiikkia, vaan jotain muuta? Esim. Gershwinin säveltaide tasapainottelee viekottelevan salakavalasti niin sanotusti "rajalla".

Hyvin nuorena innostuin John Lee Hookerista. Ja bluesista yleensä ja folkista ja sitten rokista ja punkista ja sitten pitikin ruveta soittamaan. Sitten musiikkimaku laajeni, laajeni ja laajeni. Sitten oltiin keikoilla ja levytettiinkin. Sitten minusta tuli freelance- muusikko. Treenasin kaikenlaista musiikkia, enkä enää oikeastaan tiedostanut pidänkö enää musiikista. Sitten tuli koronavirus ja huomaan istuvani himassa kuuntelemassa John Lee Hookeria.

Jucciz: Ja toinen kysymys: voiko pop-, rock- tai jazzmusiikki olla taidetta, ja jos ei voi, missä menee raja kun pitää ruveta määrittelemään, mikä ei enää ole taidemusiikkia, vaan jotain muuta? Esim. Gershwinin säveltaide tasapainottelee viekottelevan salakavalasti niin sanotusti "rajalla".
 
Dikotomia viihde - taide on aika selvä. Sen määrittelee vastaanottaja, että kummalle puolelle kallistuu. The Beatlesin matka levystä Help! levyyn Revolver kuvastaa kivasti sitä, että tausta/tanssiviihteen paradigmasta siirryttiin hyvin toisenlaiseen tekemiseen. Minulle Revolver on silkkaa taidetta ja Help! ei niinkään.
 
Joillekin tiettyjen rakastamiensa säveltäjien teokset tai muusikoiden tulkinnat ovat aina "korkeinta taidetta". Nämä yltiösubjektiiviset ilmaisut ovat tuttuja joka musiikinlajista, missä sisäpiiri määrittelee genren sisällä asioita mielivaltaisesti omiin makumieltymyksiinsä nojaten. Siitä syntyy kuppikuntia, auktoriteetteja, hännystelijöitä ja miellyttäjiä.
 
Eräs kolmijako on sitten klassinen musiikki - paikallinen perinnemusiikki - populaarimusiikki. Klassinen voi olla mitä vain, millä on pitkät teoreettiset ja kulttuurilliset tapakulttuurinsa. Puhutaan myös "classic jazz" tai "classic rock", mutta ne ovat enemmän tyylikausipohjaisia. Mutta klassinen sisältää myös modernit suuntaukset, esim. Sebastian Fagerlundin musiikki tai Robert Glasper. Eli siinä klassinen vs. modernismi -dikotomiaa ei ole. Paikallinen perinnemusiikki on selkeä, mutta populaarimusiikki taas tarvitsee selvitystä: satunnaiselle, suurelle yleisölle joko globaalisti tai alueellisesti suunnattu massahyödyke, jonka tarkoituksena on suuri yksikkömyynti tai reaaliaikainen soitto.
 
Hyväät kevään odotukset!

jukkajylli: Hyvin nuorena innostuin John Lee Hookerista. Ja bluesista yleensä ja folkista ja sitten rokista ja punkista ja sitten pitikin ruveta soittamaan. Sitten musiikkimaku laajeni, laajeni ja laajeni. Sitten oltiin keikoilla ja levytettiinkin. Sitten minusta tuli freelance- muusikko. Treenasin kaikenlaista musiikkia, enkä enää oikeastaan tiedostanut pidänkö enää musiikista. Sitten tuli koronavirus ja huomaan istuvani himassa kuuntelemassa John Lee Hookeria.
 
Näin se ympyrä sulkeutuu. Tsempit sinne kaimalle!

Jucciz: Koska tänä yönä on tylsää, uhraan muutaman sekunnin trollin kanssa jutteluun:
 
Viitaten puuduttavan pitkän lauseesi loppuosaan, mitkä seikat puolestaan pätevät pop-, rock- ja jazzmusiikkiin ja miten ne vertautuvat tuohon mainitsemaasi taidemuusiikkiin?
 
Ja toinen kysymys: voiko pop-, rock- tai jazzmusiikki olla taidetta, ja jos ei voi, missä menee raja kun pitää ruveta määrittelemään, mikä ei enää ole taidemusiikkia, vaan jotain muuta? Esim. Gershwinin säveltaide tasapainottelee viekottelevan salakavalasti niin sanotusti "rajalla".
 
Pophan juuri edustaa taantumuksellisia tyylikeinoja musiikissa parhaimmillaan. Esim carl orffin musiikki kuten kantaatti carmina burana miellytti popmusiikkiin suuntautunutta maailmaa primitiivisessä musiikillisessa tekstuurissaan ja kontekstissaan jossa ei ole juuri minkäänlaista kontrapunktista, harmonista tai melodista ajattelua lyömäsoittimien muodostamaa rytmitaustaa vastaan. Vielä parempi esimerkki musiikillisesta rappiosta on orffin eräs comedie jonka jopa karajan on johtanut levylle. Teos perustuu lähes täysin yksinkertaiselle ja tautologiselle minimalistiselle toistolle.

Minä taas tiedoitsen puhtaasti objektiiviseksi tulleella älyllä että jumalalliset mozart kokemukset jotka riistivät sielunkin rinnasta äärettömyyden koskettaessa sitä ja kohottaessa huimiin korkeuksiin ja avaruuksiin vallaten koko tajunnan totaalisesti valtavalla valon ja rakkauden hengenpalollaan tahdon tullessa tungetuksi kokonaan ulos tajunnasta, ovat suurinta ja korkeinta ja jumalallisinta mitä musiikin historia on kirvoittanut esille viimeisen viidensadan vuoden aikana sekä sen kulminaatio.

megatherium:

Minä taas tiedoitsen puhtaasti objektiiviseksi tulleella älyllä että jumalalliset mozart kokemukset jotka riistivät sielunkin rinnasta äärettömyyden koskettaessa sitä ja kohottaessa huimiin korkeuksiin ja avaruuksiin vallaten koko tajunnan totaalisesti valtavalla valon ja rakkauden hengenpalollaan tahdon tullessa tungetuksi kokonaan ulos tajunnasta, ovat suurinta ja korkeinta ja jumalallisinta mitä musiikin historia on kirvoittanut esille viimeisen viidensadan vuoden aikana sekä sen kulminaatio.
 
C---E-G-H--CDC ja sitten asteikkoa.

Ennen kuuntelin vain heavya ja punkia, mutta moninaisten rankkojen elämänvaiheiden kautta pidän nykyään kenties jopa eniten suomigospelista ja popiskelmästä, vaikka kyllä nykyään edelleen heavya ja punkiakin kuuntelen, mutta vähemmän.
Kovinkaan hauraassa tilassa ei voi speed metallia etc. kuunnella. Niin se on ainakin mulla. En kyl ihan täysi mimosa kuitenkaan ole.

Laidasta laitaan kuuntelen musiikkia, maku on laajentunut. Mikä muu on muuttunut? Ainakin se, että esim. vanha tanssimusiikki oli teininä itselle selkeästi vihollisen musiikkia. Sellaista ei nykyään varsinaisesti ole, paitsi että nyky-rap on itselle kyllä jonkinlainen musiikin nollapiste. Varhainen '90-luvun alun rap taas toimii mainiosti.
 
Somerjoen sinänsä nerokas iskelmän/vanhan tanssimusiikin ja rockin synteesi olikin itselleni aikanaan jotain hyvin outoa. Pitäisin sitä rohkeana ellen tietäisi, että ratkaisu oli Somerjoelle luonteva, mitä taas rock-imago ei ollut.
 
Suurimpia muutoksia on itselle se, että ensimmäisiä levyjä ostaessa kyse oli aina tietoisesta, taloudellisesta panostuksesta itselle tärkeään asiaan. Siksi musiikin merkitys on väkisinkin muuttunut, sitä kun on jo pitkään saanut kuin vettä hanasta, lähes ilmaiseksi.

Olen joutunut palaamaan takaisen varsinkin nuorempana ihannoimani Mozartin musiikin pariin suomalaisen postromanttisen ja uusklassisen musiikin heikon saatavuuden takia. Tuukkanen, Fougstedt, ranta, aaltonen, fordell, karjalainen, Ringbom, linnala, pesonen, linko, carlsson ym. ovat kaikki suurelta osin unohdettuja säveltäjiä joiden orkesteri ja kamarimusiikkia ei juurikaan soiteta missään.

On mielenkiintoista havaita kuinka paljon iän myötä musiikinharrastaja saattaa etääntyä nuoruutensa ihanteista jolloin beethovenit, mozartit, schubertit ja haydnit kuluivat levylautasella mutta tunteekin sitten ajan kuluessa olevansa tällainen postromantikko nimenomaan ja varsinkin suomalaisen säveltaiteen vankkumattomana ihailijana ja kannattajana josta siihen aikaan ei ollut sibeä enempää tuskin mitään kuullutkaan jotakin prinsessa ruususen juhlamarssia lukuunottamatta ja ne teokset jotka aikoinaan merkitsivät valtavan paljon kuten missa solemnis, beethovenin sinfoniat, haydnin oratoriot, mozartin pianokonsertot, jotka edustavat länsimaisen säveltaiteen huippua, böhmin tai karajanin johtamina tulkintoina ovat jotenkin tulleet merkityksettömiksi ja menettäneet lumovoimansa kun silloin vielä täysin tuntemattomat suomalaiset viime vuosisadan säveltäjänimet ovat valloittaneet sydämeni jollaisesta muutosprosessista en olisi voinut kuvitellakaan kun muistaa kuinka palvoin wienikläisklassikoita ja päivittäin kuuntelin heidän teoksiaan toisinaan väkevienkin tunteiden vallasssa. mutta että osat ovat näin vaihtuneet tuntuu paitsi ihmeeltä todistaa sen että suomessa on osattu säveltää hienoa musiikkia modernilla aikalaudella ja että repertoaari kaipaa vaihtelua mikä ei totta totisesti ole niin itsestäänselvää kuin sen pitäisi olla.

Saattaa kuulostaa ironiselta että sanon noin koska kukapa muukaan niin intohimoisesti puolustaisi meidän sveltäjäsuuruuksiamme joita historia ei ole kohdellut aivan oikeudenmukaisesti mutta mikäpä hulppeampaa kuin lähes yksin taittaa peistä unohdetun musiikinhistoriamme puolesta joka ei sellaista ansaitsisi taiteellisten saavutusten valossa jotka vain harvat tuntevat kun markkinavoimat suosivat vain aniharvoja tiettyjä kansainvälisen maineen omaavia nimiä joihin kuulijakunta on suggeroitu uskomaan ainoina vaihtoehtoina potentiaalisten säveltäjien luettelossa, mutta vanha koira harvoin oppii istumaan tai uusia leikkejä kun sille on tuputettu brahmsia, schumannia. mendelssohnia, mahleria, sibeliusta, stravinskyä mekaanista ja frigidiä rytmikonetta,koko ikänsä sillä eläinhän ei ole yhtä älykäs kuin ihminen vaikka me älykkäämmät kultivoituneemmat musiikinrakastajat kykenemme kehittymään tässä suhteessa kun muusikot tähtäävät vain soittotaitonsa kehittymiseen vaikka ohjelmisto pysyisi samana kehdosta kiikkutuoliin mitä pidän hiukan kehittymättömän ja älyllisesti laiskan ihmisen tuntomerkkinä, polkea paikallaan vaikka kaikki ovet rikkaampaan musiikkimaailmaan olisivat selkosen selällään kaikkiin ilmansuuntiin vain arkistojen oven aukaisun päässä,niin eikös se pappa parta brahmsin pedanttinen sentimento vain soi konserttisalissa vaikka vuosisadat vaihtuvat ja ihmisten musiikimaku kehityy ja suosikit vaihtuvat jatkuvasti,

en kuuna päivänä kykenisi johtamaan tällaista tylsää loppuunkaluttua ja puhkisoitettua musiikkiohjelmistoa semminkin kun nämä kestosuosikit eivät tee minuun väkevää pakahduttavaa emotionaalista vaikutusta rajoittuneessa mielikuvituksessaan ja tyyliskaalassaan vaan vaikuttavat väsyttävässä retoriikassaan nuhruisilta ja tunkkaisilta monumenteilta joilta puuttuu sisäinen voima ja sielukkuus akateemisssa kuivakkuudessaan ja ovat kovin yllätyksetöntä ja suorastaan eltaantunutta triviaaleissa teemoissaan.

Ei vain Melartin vaan kaikki muukin enemmän taikka vähemmän tunnettu suomalainen musiikki sai minut sanomaan bye bye Sibeliuksen CD kokoelmalleni, jota en sen koommin ole kuunnellut, mitä nyt kurositeettina vertailun vuoksi hieman sibeliusta tubesta tarkistaakseni vakaumukseni, joka onkin osoittautunut oikeaksi. En kyllä pitänyt rokista ennen klassisen musiikin kuuntelun aloittamistakaan vaan harrastin lähinnä suomalaista iskelmämusiikkia joka sekin on jäänyt pois musiikilliselta ruokalistaltani klassisen musiikin kuuntelun aloitettuani.

Ei siinä ns. konservatiivisuudessa ole mitään pahaa. Ei sekään hedelmällistä ole olla loputtoman avaramielinen. Oman jutun löytäminen ei ole ahdasmielistä. Se on väistämätöntä jos ylipäätään omaa minkäänlaista makua. Ei ihminen voi varttuessaan aidosti tykätä kaikesta ainakaan samaan aikaan, koska ihmismieli ja aistit ovat rajalliset ja värähtelytaso on mitä on. Silloin sitä tykkää asioista mikä resonoi. Jos on ns. "kaikkiruokainen" niin tosiasiassa mikään ei kolahda niin paljon kuin se parhaimmillaan voisi.

Iän myötä musiikkimakuni on laajentunut, nuoresta pitäen olen pitänyt bluesista ja rokista ja niitä kuuntelen edelleen mielelläni. Oikeastaan vasta keski iässä löysin hevin ja jazzin,joiden lisäksi kuuntelen mielelläni myös reggaeta soulia,progea ja funkia, toisinaan myös klassista musiikkia. Fiiliksen mukaan mennään. Musiikin monimuotoisuus on rikkaus ja aina on mukava löytää jotakin uutta.