Miltei mahdotonta edes miettiä, kun koko ajan joka paikasta imee vaikutteita. Clapton on numero yksi idolini, muutamia hänen likkejään apinoin ja opin bluesin häneltä. James Hetfield on innoittanut hevimpään komppisoittoon. Randy Rhoads inspiroi aikanaan harjoittelemaan hieman nopeampaa sooloilua. Robert Johnsonin avulla aloin soittamaan akustista bluesia. Jimi Hendrixiltä ja Andy Latimerilta apinoin likkejä ja sitä uskomatonta tatsia/vibratoa. "Voisitko olla trollaamatta tänne ketjuun, täällä yritetään keskustella asiallisesti. Painan kohta varoitusta ja jos se ei auta, painan sinua perseeseen." ~heikkijarvinen |
Bald Anus: Miltei mahdotonta edes miettiä, kun koko ajan joka paikasta imee vaikutteita. Clapton on numero yksi idolini, muutamia hänen likkejään apinoin ja opin bluesin häneltä. Kaljuperse kirjoittaa asiaa (eipä ihme - hän onkin näköjään täältä pohjoisesta. Miten se mihinkään liittyy? No ei mitenkään). Mutta anyway, siis sama homma minulla. Aikoinaan Clapton johdatti ylipäätään bluesin pariin. Sitten (soolo)kitaransoiton aloitettuani koetin opettella tarkkaan Claptonmaista blues- ja pentatonista asteikkoa. Siihen vähän lisäilin myös duuriskaalaa joskus sekaan, että sain taas vähän lisää Ericmäistä tunnelmaa. Ja soundihan piti vääntää tottakai Womantoneksi! Toivottavasti siis Cläpän vaikutus kuuluu soitossani, vaikka amatööri olenkin. Ai niin, kyllähän myös Gary Mooren melodiset venytyksiä täynnä olevat mollibluessoolot varmasti kuuluvat myös hitaammissa soittamissani blueseissa. Ja kompista vielä sen verran, että Hendrix/Vaughan-tyylistä funkmaista seiska- ja ysi-soinnuttelua tykkään erityisen mieluusti käyttää. Jos se ei svengaa, se ei ole minkään arvoinen. (Duke Ellington) |