Yleistä keskustelua musiikista ›

Suosikkiykkösbändin levy ei voi koskaan olla liian pitkä.
 
Paitsi jos siinä ei ole hyviä biisejä alusta loppuun. Vaikka pitääkin jostain bändistä (vaikkapa hirmuisestikin), ei se tarkoita sitä että kaikkea poppoon tuottamaa sontaa pitää varauksetta niellä ja vieläpä kehua vain koska "onhan se huippubändi ja minä suurin fani!"

Paitsi jos siinä ei ole hyviä biisejä alusta loppuun. Vaikka pitääkin jostain bändistä (vaikkapa hirmuisestikin), ei se tarkoita sitä että kaikkea poppoon tuottamaa sontaa pitää varauksetta niellä ja vieläpä kehua vain koska "onhan se huippubändi ja minä suurin fani!"
 
Aamen +
 
Virhe! Tyhjä tai liian lyhyt kirjoitus!

Paitsi jos siinä ei ole hyviä biisejä alusta loppuun. Vaikka pitääkin jostain bändistä (vaikkapa hirmuisestikin), ei se tarkoita sitä että kaikkea poppoon tuottamaa sontaa pitää varauksetta niellä ja vieläpä kehua vain koska "onhan se huippubändi ja minä suurin fani!"
 
Aamen. Vaikka pidänkin monista artisteista, en hyvällä tahdollakaan pysty nimeämään yhtäkään bändiä/artistia, joilla koko tuotanto olisi alusta loppuun täyttä timanttia. Muutenkin on aivan absurdi ajatus, että olisi vain yksi tai kaksi "suosikkiykkösbändiä". Täytyy kyllä myöntää, että välillä katson vähän nenänvartta pitkin, kun törmään tyyppeihin, joilla jonkin bändin/artistin fanittaminen tuntuu menevän itse musiikin kuuntelun edelle. Jos ei pysty kuuntelemaan jonkin artistin musaa kriittisesti, niin mitä arvoa sillä itse fanittamisella sitten enää on?

Paitsi jos siinä ei ole hyviä biisejä alusta loppuun. Vaikka pitääkin jostain bändistä (vaikkapa hirmuisestikin), ei se tarkoita sitä että kaikkea poppoon tuottamaa sontaa pitää varauksetta niellä ja vieläpä kehua vain koska "onhan se huippubändi ja minä suurin fani!"
 
Elä?
 
Tääkin on kuitenkin suhteellista.
 
Muutenkin on aivan absurdi ajatus, että olisi vain yksi tai kaksi "suosikkiykkösbändiä"
 
Mun mielestä taas ei. Koko ajan kyllä kuulee uutta, hyvää musaa. Jostain kumman syystä tulee pikkuhiljaa aina palattua takaisin niiden "vanhojen hyvien tuttujen" pariin ja uudet kotkotukset unohtuvat yksi toisensa jälkeen (poikkeuksia toki on). Lienenkö sitten jämähtänyt ja huono ja kapeakatseinen?

Kysynkin, että miten se on mahdollista, että kun ostat suosikkibändisi levyn, niin se voi olla mielestäsi liian pitkä tai siinä voi olla liikaa biisejä?
 
Harvoin tehdään neljän tunnin elokuvia!
Levyn pitää olla kokonaisuus, jonka kuuntelee mielellään alusta loppuun yhdeltä istumalta. Kuuntelen hyvin harvoin vain yksittäisiä biisejä.
 
Totta kai haluan mahdollisimman paljon hyvää musiikkia suosikkiartistiltani, mutta jos nyt on 70 minuuttia musiikkia julkaistavana, niin se pitäisi mielestäni julkaista tuplana. Popalbuminn optimaalinen pituus on mielestäni 30-45 minuuttia. Jokaiseen kappaleeseen pitää päästä sisään ja homman pitää toimia myös kokonaisuutena.
 
Muutenkin on aivan absurdi ajatus, että olisi vain yksi tai kaksi "suosikkiykkösbändiä"
 
Mulla on kaksi "suosikkiykkösbändiä". Olisi vaikea fanittaa kymmentä bändiä sillä tavalla, kun noita kahta fanitan. ;) Tottakai suosikkibändejä on monia muita, mutta nuo ovat ne, joilta pitää saada kaikki singlet ja bootlegit ja joiden hittibiisit omistaa kymmenellä levyllä. Ja joihin aina palaa.
 
en mä ainakaan jaksa vetää kahta Fazerin Sinistä putkeen.
 
Mä jaksan hieman päivästä riippuen kolmesta viiteen. Yksi menee joka tapauksessa kymmenessä minuutissa. Oi mitä elämä olisikaan ilman suklaata?

"Täytekappaleet" usein myös pilaavat levyn kokonaisuuden, ennemmin lyhyt ja ytimekäs hyvillä biiseillä kuin pitkä levy, joissa puolet turhaa. Hyvä esimerkki tästä on mielestäni Smashing Pumpkinsin Mellon Collie and the Infinite Sadness, turhat biisit kun karsisi, saisi todella toimivan yhden levyn. Tuota tuplaa harvemmin jaksaa soittimeen edes laittaa, kun joutuu puolet biiseistä skippaamaan kuitenkin.
 
Tässäpä oivallinen esimerkki siitä mainitusta suhteellisuudesta. Mun mielestä Mellon Colliella on ehkä 1 turha biisi.

Levyn pituuteen voi toki vaikuttaa muutkin asiat, kuin levyn biisit tai biisien kestot. Esimerkiksi tietyssä mielentilassa joku levy saattaa tuntua tuskaiselta paketilta, vaikka toisinaan se on silkkaa herkkua alusta loppuun. Sama kai pätee moneen muuhunkin taiteen lajiin, vaikkapa elokuviin: jos homma pysyy mielenkiintoisena niin kestoon ei kiinnitä niinkään huomiota, toisinaan kolmen tunnin elokuvakin saattaa tuntua lyhyeltä.
 
Viime aikoina muutama levy on omalla kohdalla päässyt yllättämään. Kaikki, joille Reverend Bizarren uusin on tuttu, tietävät varmasti että levy voi pirteässä ja "kiireisessä" olotilassa olla hyvinkin raskas paukku yhdeltä istumalta kuunneltavaksi (kestoa on kuitenkin reilut 2 tuntia). Jostain syystä kuitenkin jaksoin kuunnella levyn ilmestymispäivänään ensin kahteen kertaan putkeen, ja myöhemmin illemmalla vielä kertaalleen JA levy vaikutti joka kerta vaan mielenkiintoisemmalta. Vastapainoksi voin kertoa, etten jaksanut samana päivänä kuunnella Destructionin livelevyä alusta loppuun, vaikka biisit ovat huomattavasti tarttuvampia ja nopeampia (lue: helpompaa kuunneltavaa) kuin Reverend Bizarren tuotanto. Ennen kaikkea levyjen kestoilla on huomattava ero: RevBiz levy kestää lähes 1,5h kauemmin.
 
Mitä vinyyleihin tulee, kaksipuolisessa levyssä on mielestäni ehdottomana plussana se, että voit kuunnella yhden puolen kerrallaan. Näin ollen jaksaa keskittyä "täysillä" siihen tiukkaan 15-25 min pakettiin. Verrattaessa vaikka siihen, että kuuntelisit tunnin mittaisen levyn ja koittasit keskittyä täysillä, keskittymiskyky laskee väkisin levyn loppupuolella (erityisesti jos loppupäässä on täytebiisejä).
 
Mielestäni tuo lempibändi-asema ei vaikuta levyn mielenkiintoisuuteen tai siihen, minkä verran levy kestää kuuntelua pitkällä tähtäimellä. Fanaattisissa faneissa on vaan se hauskaa, että bändi voi tehdä mitä tahansa sontaa ja aina tietty jengi ostaa levyn.

Harvemmin törmää levyihin jotka on liian lyhyitä. En oikeastaan äkkiseltään keksi yhtään tällaista levyä, tosin ehkä se on hankalampaa miettiä niin päin.
 
Levylle valittavien biisien noukkiminen ja biisijärjestyksen hiominen on todella tärkeä osa levyn tekemistä. Tunnelma ja mielenkiinto pitäisi kuitenkin säilyä läpi levyn, ja helpompaahan se on mitä lyhyempi eepos on kyseessä. Itse en ole koskaan täyspitkää levyä tehnyt, mutta uskoisin jos bändi on esim. nauhottanut 15 biisiä, on siitä aika jumalattoman hankala lähteä valitsemaan niitä kahtatoista jotka levylle laitetaan, kun ei niitä omia kappaleita voi kovin objektiivisestikaan kuunnella.

Yksi problemos nykyään -tai jo pitkänkin aikaa- on, että esim. cd-levyihin originaalien levyjen perään on lisätty bonus-raitoja, ylijäämiä ja hylättyjä versioita. Ja levyn pituudet kasvavat. Esim. taannoin ostin Who's Nextin, jossa on tätä ylimääräistä sälää yllinkyllin, mutta en oikein tiedä, palvelevatko ne muuten niin erinomaista levyä enää. Onhan ne tietysti diehard-faneille tärkeitä.
 
Toisaalta, on cd-soittimen kaukosäätimessä stop-nappula. Mutta silti.
 
Muuten olen sitä koulukuntaa, että vähemmän on enemmän.

Who's nextissä bonusraidat ovat onneksi lopussa (ne tuleekin yleensä jätettyä kuuntelematta), mutta esim. jokin aika sitten ostamassani Crazy World of Arthur Brownissa ns. bonukset oli räppäisty levyn alkuun. Kun nämä bonukset vielä ovat pitkäsoiton biisejä singleversioina ja/tai monoina, niin en voi kuin ihmetellä.
 
Ja ennenkuin joku huomauttaa, niin ei, ei ole vaikeaa aloittaa kuuntelua vasta biisin nro. kuusi kohdalta, mutta silti olisi järkevämpää sijoittaa bonukset loppuun.

Yksi problemos nykyään -tai jo pitkänkin aikaa- on, että esim. cd-levyihin originaalien levyjen perään on lisätty bonus-raitoja, ylijäämiä ja hylättyjä versioita. Ja levyn pituudet kasvavat. Esim. taannoin ostin Who's Nextin, jossa on tätä ylimääräistä sälää yllinkyllin, mutta en oikein tiedä, palvelevatko ne muuten niin erinomaista levyä enää. Onhan ne tietysti diehard-faneille tärkeitä.
 
Joo, ainakin Who Are You levyllä on pikkuisen erilaisia versioita samoista piiseistä jotka levyltä jo löytyy. Turhia ovat ne.
 
uskoisin jos bändi on esim. nauhottanut 15 biisiä, on siitä aika jumalattoman hankala lähteä valitsemaan niitä kahtatoista jotka levylle laitetaan, kun ei niitä omia kappaleita voi kovin objektiivisestikaan kuunnella.
 
Joo, moni hitti olisi jäänyt syntymättä jos bändit olisi itse saaneet valita piisit ja varsinkin sinkut (esim. Thin Lizzy: "Whiskey In the Jar" tai "Boys Are Back In Town" tai Hellacopters: "Toys And Flavors" tai vaikka "Smoke On the Water".

esim. jokin aika sitten ostamassani Crazy World of Arthur Brownissa ns. bonukset oli räppäisty levyn alkuun.
 
Toki paras ratkaisu on tehdä kuten Pokolla muinoin L'amourhan kanssa, ja heitellä ne bonukset sinne alkuperäisen pitkäsoiton biisien sekaan...

Toki paras ratkaisu on tehdä kuten Pokolla muinoin L'amourhan kanssa, ja heitellä ne bonukset sinne alkuperäisen pitkäsoiton biisien sekaan...
 
Heh. Tästähän taisi taiteilija Alanko olla vähän nyreissään. Syystä.

Mua ei taas ne bonusraidat haittaa, kunhan ne on levyn lopussa. Mm. Wayne Shorterin Jujulla pari alternate takea levyn biiseistä on ihan piristävää kuunneltavaa. Mutta sellainen huomio, etten muista, olenko ikinä törmännyt liian lyhyeen levyyn. Sen sijaan liian pitkiin vaikka kuinka monta kertaa.

Mua ei taas ne bonusraidat haittaa, kunhan ne on levyn lopussa. Mm. Wayne Shorterin Jujulla pari alternate takea levyn biiseistä on ihan piristävää kuunneltavaa. Mutta sellainen huomio, etten muista, olenko ikinä törmännyt liian lyhyeen levyyn. Sen sijaan liian pitkiin vaikka kuinka monta kertaa.
 
Mie olen törmännyt molempiin. Jos levy muodostaa kokonaisuuden, joka tuntuu ikäänkuin loppuvan kesken, se tuntuu liian lyhyeltä. Liian pitkiä on toki vaikka kuinka. On myös bändejä joiden kaikki levyt ovat mahtavia. Monesti niillä on suhteelliset lyhyehköt urat sitten. :) Pituus sinänsä ei alle tunnnin levyissä juuri vaikuta, mutta kovasti jos menee siitä yli voi keskittymiskyky heiketä. Maailman parhaalla progebändillä kaikki levyt on onneksi reilusti alle tunnin mittaisia, ja biisit mukavasti 3-5 minuuttisia.

Joo, kyllä nykyään levyt on turhan venytettyjä. Pahin tapa venyttää on esim. Iron Maidenin käyttämä, että kaikki piisit on vähintään 7 minuuttia pitkiä. Ne kun toimisi paremmin lyhennettyinä ja hieman nopeutettuina.
 
Joo Adrian Smithin tekemät maidenin rokkibiisit toimii helvetin hyvin, mutta joku dance of death on erittäin hyvä piisi, jossa pitkä väliosa huonontaa biisiä. En myöskään ymmärrä miksi RHCP jätti Soul to squeezen pois Blood Sugar-levyltä. Mielummin kuitenkin kuuntelen sellaisia levyjä, joissa ei ole täytebiisejä.

Mitä vinyyleihin tulee, kaksipuolisessa levyssä on mielestäni ehdottomana plussana se, että voit kuunnella yhden puolen kerrallaan. Näin ollen jaksaa keskittyä "täysillä" siihen tiukkaan 15-25 min pakettiin. Verrattaessa vaikka siihen, että kuuntelisit tunnin mittaisen levyn ja koittasit keskittyä täysillä, keskittymiskyky laskee väkisin levyn loppupuolella (erityisesti jos loppupäässä on täytebiisejä
 
Tykkään vinyyleistä. Totta on, että nykyisissä CD-formaateissa on pitkästyttäviä jaksoja väliin. No niistä on helppo hyppiä yli napin painalluksella. Vinyyli on siitä kiva, että puolisko on sopivan lyhyt. Eiku soimaan ja sohvalle kuuntelemaan vajaat puoli tuntia. Sitten kääntö tai uusi levy.

Mitä vinyyleihin tulee, kaksipuolisessa levyssä on mielestäni ehdottomana plussana se, että voit kuunnella yhden puolen kerrallaan. Näin ollen jaksaa keskittyä "täysillä" siihen tiukkaan 15-25 min pakettiin.
 
7" Singlejä kun kuuntelee niin se on yks biisi ja ylös sohvalta. Keskittyminen on sitä luokkaa et mieluummin seisoskelee siin levarin vieressä ja syöttää uutta hittiä sorviin ihan tolpiltaan.
Aikoinaan, mekanisoidun musiikkitaltioinnin aamuhämärissä 78 kierroksen "savikiekkoja" soitellessa tais olla niin et yhen oopperan kuullakseen joutu aika monta kertaa kääntään levyy. Ei kai keskittymisen kannalta oo parasta sekään?
Jazz, blues,pop ynnä iskelmä kappaleiden pituuteen kait jopa tuo muinaisten formaattien rajallisuus vaikutti hieman. ( kolmen minuutin biisi)
LP, eli Long Play, noin soittoajallisesti pitkäkestoinen läpyskä sitte avasikin varsinaisen brogressiivisen yltiötaiteen pandorran lippaan, In-A-Gadda-Da-Vida jo melkosta jumitusta olla taisi ja auta ja varjele Zappan 200 Motels teema konsepti soundtrack.
Cd:lle saa vielä enemmän vielä pidempiä biisejä, Which is nice.
Ainahan sitä levyä voi kuunnella pätkissä, tai vaikka avaa radio Helsingin. Sieltä muuten tulee toisinaan sangen hyvää musaa.

60-luvulla tehtiin vielä tiukkoja levykokonaisuuksia ja usein singlehittejä ei edes sisällytetty albumeille. Mielikuvissa on tässä tapauksessa The Beatles. Sgt. Pepperiin asti Fab Fourilla levykokonaisuudet olivat tiukkoja noin puolentunnin popmatkoja 13-14 biisillä. Ja miksauksetkin olivat monoina. Stereoversioilla ei ollut niin väliä. Mutta sitten White Albumilla homma lähti vähän käsistä. Vuoden aikana biisejä valmistui hirmu läjä ja jokainen ehdottomasti halusi kaikki omansa mukaan levylle. Tiukka 14 biisin paketti levisi kahden LP:n ja 30 biisin mittaiseksi. Ja sekaan mahtuu siten hutejakin.
 
Abbey Road oli sitten taas jo paljon ehjempi kokonaisuus. Voi kun levytysura olisi jäänyt siihen, mutta ei kun leffan soundtrackia varten piti löysähköt jammailusessionauhat kaivaa esiin ja koostaa niistä albumi. Repaleinen tekele sekin.
 
---
 
Mutta itse aiheesta enemmän (tai vähemmän). Tiukkaa ja harkittua pakettia on luonnollisesti mukavempi kuunnella. Tyylilajista riippuu toki miten pitkä levy on mutta eihän se 74 minuuttiakaan haittaa jos se on täyttä tavaraa. Metallican kolmesta viimeisimmästä saisi varmasti kaikista karsittua puoli tuntia täytteitä pois. St. Angerilla ei mielestäni ole kuin vain yksi biisi jossa idea kantaa täysin loppuun asti (Sweet Amber). Voi kun muutkin biisit olisi karsittu samanlaisiksi.
 
Olikohan tässä mitään järkeä?

60-luvulla tehtiin vielä tiukkoja levykokonaisuuksia ja usein singlehittejä ei edes sisällytetty albumeille.
 
Suurin osa 60-luvun rock tahi pop albumeista on kyllä jotakin ihan muuta. Vasta 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla alettiin laajemmin hyödyntää albumin taiteellisia mahdollisuuksia.