Yleistä keskustelua musiikista ›

Lähinnä kovaa rakkautta.

Ai, mä meen aina vieraisiin kun vain saan tilaisuuden: Tykkään soittaa akustista flyygeliä ja mulla ei itsellä sellaista ole!
 
Niin no, ovatko piano ja flyygeli nyt sillä tavalla eri soittimet? Siis kaks eri soitintahan ne tietysti on, mutta eihän musa-opistossa opiskella "flyygelin soittoa" ja "pianon soittoa". Siis sun pääsoitin on piano.
 
Niin joo kaikille vielä tiedoks että tarkoitin sitä soitinta yleensä. En jotain tiettyä rakasta erkki-kitaraa tai liisa-pianoa. :) Mutta ihan miten vaan.
 
Mä kyllä petän mun yamahaa ihan järestään. Pianistit varmaan onkin aikamoisia pettäjiä, mä luulen.

Mulle se on vaan musiikinteon väline. Itseasiassa en lähesty musaa paljonkaan soittimeni kautta vaan yritän koko ajan käsitellä musiikkia laajemmin. Kokonaisuus ratkaisee, eikä jonkun soittimen yksittäinen suoritus.

Pidän itseäni ensisijaisesti biisien tekijänä ja niiden tulkitsijana. Instrumenttini ovat siis laulu ja kitara, joista kitaran voisin helposti vaihtaa bassoon. Laulamatta jättäminen tuntuisi varmaan kummalliselta, kun sitä on kolmessa kokoonpanossa tullut harrastettua, mutta varsin hyvin voisin tehdäkin niin. Siltikin, Stratostani on tullut minulle erityisen rakas, vaikka se ei ole edes ensisijainen kitarani. Siitä en luovu.

Toinen bassoistani on selvästi pääsoittimeni. Toinen on vain työkalu ja toinen kuin vaimo, mutta sen kanssa on kiva olla. Huonompi on luonnollisesti reeniksellä ja kitarat ovat kuin ystäviä.
 
Silloin kun oli vain yksi soitin, niin siihen kasvoi oikein kunnon tunneside. Nyt perheen kasvaessa vanhat rakkaudet ovat hiipuneet, mutta eivät sammuneet tietenkään.

...this fender is mine, there are many like it but this one is mine... lplaa

Olemme soittimeni kanssa toimiva tiimi.
Kumpikin toinen toiselleen tuttu ja turvallinen.
Yhdessä aina valmiina seikkailuihin.

Työkalu, eipä juur sen kummempaa. Vaikka en oikeen tiedä onko mun pääsoitin tällä hetkellä nyt sit kitara vaiko basso...

No tässä ei varmaan ollu kyse mistään yksittäisestä soittimesta, vaan siis siitä instrumentista, jota soitat (kitara / basso / rummut / piano...). Tajuskohan kukaan... No itse vastaan, että koen ehdottomasti löytäneeni itseni, kun aloin rumpuja soittamaan, ja tunnen, että minulla on rumpalin sielu. Uskoisin, että muutkin rumpalit tuntevat rummutuksen antavan oman pohjavireensä muun muassa käsitykseensä maailman järjestyksestä (esim. rytmi) ja seksuaalisuuteensa, johon rumpalius antaa oman fyysispainotteisen säväyksensä.
 
Näin siis 11 tunnin työpäivän jälkeen. Tästä tuli aika kosmista.
 
Varmaan näin, koska ketju on pianistin aloittama ja luulisi että pianistille varsin olisi vaikeaa jos muodostuisi suhde johonkin tiettyyn pinoyksilöön. Keikkailu olisi varsin, hmmm, veikeää.
 
Mutta tämänhetkisessä pääsoittimessa minulla on melkein yhtä paljon kyse siitä että se kontra on nimenomaan tuo yksilö kuin että se on vain joku kontra. Yhdessä projektissa saisin käyttööni lainakontran, mikä on harvinainen tapaus yleensäkin. Eikä se lainakontra ole edes mikään ihan huono peli, mutta ei. Omalla kontralla se on vain kotoisampaa.
 
Kontran rinnalla on kyllä ihan sulassa sovussa sähköbasso ja huuliharppu. Yhdessä joudun soittamaan nykyään jopa akustista kitaraa. Eli noinpäin ei ole niin tarkkaa.

Mulle se on vaan musiikinteon väline. Itseasiassa en lähesty musaa paljonkaan soittimeni kautta vaan yritän koko ajan käsitellä musiikkia laajemmin. Kokonaisuus ratkaisee, eikä jonkun soittimen yksittäinen suoritus.
 
Näin. Toki yksittäisiin hyviin soittimiin jollain tavalla tykästyy, mutta eniten minua kiinnostaa itse musiikki ja usein yritän sellaista saada aikaiseksi oli soitin sitten mikä tahansa. Eikä aina tarvitse olla edes soitin, sillä on todella hauska katsoa minkälaisia saundeja esimerkiksi pöydästä saa lähtemään ja miten niitä eri saundeja saa yhdisteltyä itselle mielekkäiksi kokonaisuuksiksi.

ihan puhdas seksisuhde

Eilen nukahdin juopuneena Washburnin kanssa lattialle, ja tänä iltana kävin hengaamassa Ibanezin kanssa ulkona.
 
Mutta niin, joskus tulee hengattua satunnaisten koskettimien ja basson kanssa. Basson kanssa on kiva liikkua kun sen kanssa en herätä niin paljon huomiota. Kitaran kanssa tulee ehkä riitasoinnuiltua enemmän, vaikka se rakkaampi onkin. Didgeridoon kanssa tulee suudeltua joskus, mutta en ehkä ottaisi sitä elämänkumppaniksi kuiteskaan.

Olen täysin sitoutunut ESPiini. Tulee paha mieli ja huono omatunto jos soittaa liian pitkään Washburnilla tai muulla kitaralla. Olen nukkunutkin kitarani vieressä enkä voi päästää siitä irti hetkeksikään. Rakastan kitaraani, yksinkertaisesti.

Ei minkään näköistä suhdetta. Skittat on mulle vaan vehkeitä joilla esitän biisejäni. Mitään sen kummempaa tunnearvoa niihin ei liity. Onhan ne ihan kauniita silti.

Onhan ne ihan kauniita silti.
 
Soittimien estetiikasta tulee mieleen kun aikoinaan omistin tämmöisen vintagen "sarvi-yamahan":
 
http://www.audiogrid.com/guitar/yamaha.jpg
 
Tuttava pariskunta oli kylässä ja esittelin sitten tätä kitaraa, että eikös olekin vänskän näköinen... Tuloksena oli graafista alaa opiskelleelta tytöltä saarna siitä, että on suorastaan outoa pitää esteettisenä esineenä tuommoista käyttötavaraa. Sehän nyt on vaan kitara!
 
Mitäs sitä puolustelemaan tietty, joten vedin pervo-kortin esiin. Eivät ole enää käyneet kylässä.

Varmaan näin, koska ketju on pianistin aloittama ja luulisi että pianistille varsin olisi vaikeaa jos muodostuisi suhde johonkin tiettyyn pinoyksilöön. Keikkailu olisi varsin, hmmm, veikeää.
Joku pianisti taitaa olla (olikohan joku Zimmermann), joka raahaa omaa pianoaan jokaisella keikalla :) Kyllä mulla suhde on omiinkin pianoihin, ja rakastan niitä kun ne nyt vaan on mun omia. Niillä on ihan omat persoonat, toinen on nasaali kälättäjä ja toinen tummaääninen, jäykkä diiva. Mutta eniten taidan pitää eräästä flyygelistä kodin ulkopuolella...ja sitten on jotain ihania mitä harvoin pääsee soittamaan.
 
Mutta tämänhetkisessä pääsoittimessa minulla on melkein yhtä paljon kyse siitä että se kontra on nimenomaan tuo yksilö kuin että se on vain joku kontra. Yhdessä projektissa saisin käyttööni lainakontran, mikä on harvinainen tapaus yleensäkin. Eikä se lainakontra ole edes mikään ihan huono peli, mutta ei. Omalla kontralla se on vain kotoisampaa.
 
Niin onhan se teillä kitaristeilla/basisteilla/puhaltajilla jne. ihan eri juttu. Muodostuu ihan erilainen suhde johonkin yhteen soittimeen. Ois se niin hyvä, jos vois soittaa aina samaa soitinyksilöä...tietäis sen temput

Joku pianisti taitaa olla (olikohan joku Zimmermann), joka raahaa omaa pianoaan jokaisella keikalla :)
 
Ainakin suomessa usein konsertteja ja mestarikursseja pitävä Andras Schiff tuo oman flyygelin mukana. Ja virittäjän...

Yks Ismo Alanko kuskaa kans pianoa mukanansa ja vähän muutakin kevään kiertueella.

Basso on tällä hetkellä pääsoittimeni. Se murisee mukavasti ja sitä saa lyödä. Se on kuitenkin vain työkalu.
 
Mutta välillä, joskus useamminkin, tulee palattua kitaran seuraan kun kitaransoitolla olen aloittanut. Se kun on ilmaisuvoimaisempi soitin kaikenkaikkiaan. Rummut on sitten vähän takapiruna, niihin en ole nyt aikoihin koskenut, mutta ehkä taas joku päivä.

Se on vain ilmaisun väline.