Yleistä keskustelua musiikista ›

Entä jos nämä progemiehet (tai miksi heitä nyt sitten kutsutaankin) olisivat yhdistäneet esityksiinsä vimmaista energiaa, mitä olisikaan tapahtunut? Nythän usean megataitavan bändin esiintymiset ovat pelkkää fyysisyyttä.
 
On minullakin Tasavallan Presidentin levy.
 
No, olihan Wakemanilla kai stagella suurinpiirtein kirves apuvälineenä urkujen soitossa, ja ribbon controlleria hinkattiin perseeseen jne, mutta... missä tämän pointti sitten on?

En ymmärrä miksi sen energian pitäisi näkyä hillittömänä lavalla pomppimisena. En ymmärrä punkia, en ymmärrä progea, en kai sitten vaan ymmärrä...

En ymmärrä miksi sen energian pitäisi näkyä hillittömänä lavalla pomppimisena.
 
En määkään! Kyllä se on niin, että turhanpäiväinen pomppiminen vain kuluttaa energiaa pois itse musiikista ja ohjautuu ns. harakoille. Tosisoittajahan seistä jököttää lavalla ja puristaa ne riehumiselta säästyneet enerkiat niihin ulostettuihin ääniin.

Eipä mtn, jatkakaa.

Mutta toisaalta tää pätee mun mielestä yhtä lailla progeenkin. Vaikka kyseisen genren muumioituneimpia käsityksiä viljeleekin luultavasti vähän pienempi, tai ainakin vähemmän näkyvä kansanjoukko.
 
Joopa.Mutta tavallaanhan punkporukka jo esitti tuota kritiikkiä tuolloin.Sen sijaan kriittisyys punkia kohtaan ja sen kriittinen jälkeisarviointi tuntuu olevan harvinaisempaa.Sama juttu olisi syytä toistaa mm.rapin kohdalla joka on toinen rock-kriitikkojen lemmikkigenre.

Sen sijaan kriittisyys punkia kohtaan ja sen kriittinen jälkeisarviointi tuntuu olevan harvinaisempaa.Sama juttu olisi syytä toistaa mm.rapin kohdalla joka on toinen rock-kriitikkojen lemmikkigenre.
 
Miksi? Molemmat suuntaukset toivat populaarimusiikkiin uusia tuulia, minkä voi katsoa olevan vain hyvä juttu. Tuskin kukaan on silti koskaan väittänyt, että punk- ja rap-aallot sisälsivät vain loistavia bändejä.

Miksi? Molemmat suuntaukset toivat populaarimusiikkiin uusia tuulia, minkä voi katsoa olevan vain hyvä juttu.
 
Ehkä "syytä toistaa" oli huono termi.Sanotaanko nyt ,että ikävän harvinaista tuollainen analyysi.Tietysti monella punk-bändillä on nostalginen arvo monelle tuolla aikakaudella "musiikkiin heränneelle" oli sitten kriitikko,muusikko tai kuka vaan.Ja koska kriitikko kertoo aina oman mielipiteensä niin tokihan nostalgia-arvot siihenkin leimansa lyö - ei siinä mitään.

Uusia tuulia..no joo kyllä,mutta raphan alkoi toistaa itseään ennätysajassa ja tekee sitä edelleen.Aika selkeästi paljon enemmän kuin esmes hevi jota kriitikot usein arvostelivat/arvostelevat samasta syystä.
 
Tuskin kukaan on silti koskaan väittänyt, että punk- ja rap-aallot sisälsivät vain loistavia bändejä.
 
Siitä ei ole kysymys vaan siitä olivatko ne "loistavat bändit" sittenkään niin loistavia.Tämän kritiikinhän proge sai tuta punk-kaudella.

missä tämän pointti sitten on?
 
Tässäpä sitaatti joka pätee kaikkeen :-D
Where's -tosiaankin- the beef?
 
Nyt mitataan asioita jotka eivät ole yhteismitallisia, ja sellaisesta perspektiivistä joka ei tee niille oikeutta. Peräänkuuluttaisin aikalaisnäkemystä jos mieli ymmärtää mistä puhutaan.
 
Ja mikä on kriteeri hyvyydelle? Sekö, kuinka paljon musiikkia tuli jälkeenpäin uudistettua so. kuinka paljon "uudesta" muotokielestä jäi myöhemmin tulleen musiikin sanavarastoon itsestäänselvyyksinä?
 
Vai sekö, kuinka pitkään ja paljon saman genren puitteissa pystyttiin uudistumaan - so. kuinka erilaisia mielenkiintoisia asioita vielä voi niputtaa saman nimikkeen alle?
 
Vai sekö, kuinka voimallinen oli musiikin vaikutus yleisöön, kuinka se pystyi välittämään tunteita ja tuntoja tavalla joka ajoi ohi kakkien siihenastisten käyttäytymiskoodien?
 
Vai sekö, kuinka monimutkaisia käsitteitä musiikilla pystytään ilmentämään, kuinka suuri älyllinen haaste musiikissa on mahdollista esittää?
 
Vai... vai....
 
Mitä pidemmälle tällaista ajatusketjua jatkaa, sitä enemmän sillä on tekemistä vain ihmisten asettamien keinotekoisten rajojen ja määreiden kanssa. Loppujen lopuksi sikäli kuin mä näen, musiikin tärkein funktio mulle itselleni on sen esittämistapahtumassa, siinä varmassa tiedossa että mä olen vain välikappale, ukkosenjohdatin jonka kautta salama lyö, täysin arvoton sen rinnalla mitä henki mun kauttani puhuu. Silloin kun keikalla pääsee tuohon fiilikseen, silloin ei ole enää paluuta. Musiikin tyylilaji on täysin yhdentekevä sen rinnalla. Näin niinku soittajana.
 
Eiköhän diggaamisessa oo kyse samasta jutusta.
 
PS. Punk-aikoina ne alkuperäiset punk-sukupolven kitaristit rippasivat aivan surutta ja julkisesti velkansa tunnustaen esimerkiksi sellaisia kitaristeja kuin Mick Ronson, Mick Ralphs, Marc Bolan ja Wilko Johnson. Sieltä se pelkistetty soittotyyli tulee. Ja mitä tulee muuhun musamakuun, Buzzcocksin kaverien suosikkibändi oli The Can ja Advertsin TV Smith kuunteli vakavissaan Amon Düül II:ta.
:-D

No huh huh.
 
Vai onko tää pilaa? Luultavasti, kun kerran mainitaan Woodstock jossa Hendrix pisti lavariehunnan niin uusiin sfääreihin että jopa vanha kitaranpirstoja Pete Townshend katsoi huuli pyöreänä (valkoisissa show-haalareissaan).
 
Starailua on ollut niin kauan kuin musiikkiakin, luultavasti myös väkevää shöymeininkiä. Aika elviksenä se Carl Michael Bellmankin ryyppäsi hoveissa ja kartanoissa keikkaillessaan, ja aamulla heräsi kuraojasta naamallaan ja luuttu kanissa.
:-D
 
No nyt on pakko nostaa tätä ketjua ylös, kun luen tuota Alice Echolsin kirjaa Paratiisin Arvet ja sielläpä on ihan sanasta sanaan asiat joita tarkoitin silloin tästä lavakäyttäytymisestä, eli katsotaan, tässä on vuodesta 1968:
 
"Vielä silloinkaan yleisö ei silti ollut korottanut soittajia juumaliksi. 'Oli kyse musiikista, ei muusikoista', sanoo Jim Haynie, joka johti Bill Grahamin Fillmorea. 'Sitä tunsi bändin ja piti sen soitosta ja saattoi jopa tietää joidenkin kaverien nimet. Harva silti halusi kiihkeästi tavata ne. Sitä mentiin kuuntelemaan niiden musaa. 'Tässä vaiheessa yleisön oli itseasiassa läes mahdotonta nähdäkkään soittajia, lavalla ei ollut kohdevaloja', Haynie sanoo. 'Parvella oli yksi liikkumaton 750 watin ellipsoidilamppu, joka saattoi olla kolmenkymmenen metrin päässä kaikesta. Se oli hyvin himmeä. Kaikki valo tuli lavalle tihkuvasta valoshowsta.' Useimmat esiintyjät halusivatkin pysyä pimeyden verhossa. 'Ei kukaan halunnut valokiilaan.', Country Joe and the Fishin roadmanageri Bill Belmont sanoo. 'Jotkut bändit kielsivät kohdevalojen käytön, muistaakseni meilläkin oli pitkään sopimuksessa lisäkohta, jossa sanottiin, ettei kohdevaloja saa käyttää.'
San Franciscon yhtyeet pitivät valoshowta parempana, kuin kirkkaita valoja, koska ne eivät halunneet tai osanneet kehittää visuaalista viihdykettä. 'Soittajat eivät tehneet juuri mitään', kertoo newyorkilainen valoshow-artisti Joshua White. 'Ne vain soittivat, senkin usein selkä päin yleisöön. Kappaleiden välillä ne virittelivät ja virittelivät. Ei kukaan halunnut mitään showta. Jos joku siihen pari vuotta kestäneeseen kainostelevaan aikaan yritti kohdistaa huomion itseensä, häntä pidettiin lipevänä, epäaitona ihmisenä.'
Janis Joplin onnistui olemaan yhtä aikaa dynaaminen ja aito, mutta hän olikin poikkeus. Viiden vuoden ajan esim. Jefferson Airplane maksoi valoshownsa vetäjälle Glenn McKaylle 10 prosenttia - varsin huomattavan osuuden siis - bruttotuloistaan siitä hyvästä, että McKay 'kohdisti yleisön mielenkiinnon muualle'. 'Musiikki oli mahtavaa, mutta usein lavaesiintyminen mätti.'
 
Tämä siis suora lainaus kirjasta
Janis Joplin - Paratiisin Arvet
Alice Echols, Like
 
Varmasti siellä oli poikkeuksia niinkuin tuossakin sanottiin, mutta tähän ylläkirjoitettuun kastiin kuului kuitenkin varsin nimekkäitä bändejä, mm. Jefferson Airplane, Grateful Dead yms.
Oli vain pakko nostaa vanha aihe ylös ja 'päteä', kun löysin sanasta sanaan kirjoituksen, jota tarkoitin silloin joskus aiemmin! =)

No, olihan Wakemanilla kai stagella suurinpiirtein kirves apuvälineenä urkujen soitossa, ja ribbon controlleria hinkattiin perseeseen jne, mutta... missä tämän pointti sitten on?
 
Se oli kyllä Emerson... Hän myös ampui kanuunalla yleisöön ja paini usein Hammondinsa kanssa. Sekä poltteli amerikan lippua.
 
Kuitenkin, kyllä Pellen täytyy aika korkealle hypätä ja Sliippareiden aika kovaa pieraista jos meinaavat mahtipontisuudessa voittaa vaikkapa Alan Whiten 9 basaria
välkkyvine spotteineen tahi Pink Floydin 15-metrisen diskopallon.
 
Progeklassikoista, siis ulkomaisista, ainoastaan Genesis on ollut lavashowssaan pidättyväinen, ja sekin vain alkuaikoina. Heillä oli tapana istua vahvistimien päällä eikä yleisö tiennyt että biisi on alkanut ennen kuin rummut aloittivat. Jethro Tull sen sijaan on käyttänyt jänisasusteita ja Andersonin hyppiminen ylipäänsä on aina ollut energistä. Yesin pojilla on yhtä lailla ollut tajuton meininki ja potku esiintyessään, kuten alkuaikojen liveiltä voi kuulla; tuntuu että äijät tunkevat kaiuttimista ulos kun niitä pyörimään laittaa. Ja oma lukunsa on vielä Frank Zappa kermavaahtoa oksentavine kumikirahveineen.

Oli vain pakko nostaa vanha aihe ylös ja 'päteä', kun löysin sanasta sanaan kirjoituksen, jota tarkoitin silloin joskus aiemmin! =)
 
Tarkoitit siis aiemmalla kirjoituksellasi sanoa, että oli paljon hienompaa silloin kun bändeiltä puuttui lavakarisma ja showt olivat paskoja? Siitähän tuossa sun lainaamassa pätkässä puhutaan.

Progeklassikoista, siis ulkomaisista, ainoastaan Genesis on ollut lavashowssaan pidättyväinen, ja sekin vain alkuaikoina. Heillä oli tapana istua vahvistimien päällä eikä yleisö tiennyt että biisi on alkanut ennen kuin rummut aloittivat.
 
Mitä hupatusta? Peter Gabrielin 70-luvun lava-asut ja teatraalisuushan ovat legendaarisia:
 
http://mitkadem.homestead.com/files/Genesis_PeterGabriel_live.jpg
http://www.tnt-audio.com/jpeg/gabriellive.jpg
http://www.dprp.net/proghistory/1974_02/genesis_the_lamb1.jpg
http://img.search.com/thumb/0/01/Ge … jpg/250px-Genesis_Peter_Gabriel.jpg
http://www.overyourhead.co.uk/images/misc/photo_lamb_home.jpg
http://www.progwereld.org/images/co … cal%20Box-01.03.2005-Slipperman.jpg
http://www.jebomusic.de/images/genesis_-_live_a.jpg
 
Niitä voi sitten verrata tuohon:
http://www.philcollinsfansite.com/images/genesis3.jpg

Tarkoitit siis aiemmalla kirjoituksellasi sanoa, että oli paljon hienompaa silloin kun bändeiltä puuttui lavakarisma ja showt olivat paskoja? Siitähän tuossa sun lainaamassa pätkässä puhutaan.
 
No jos hauat ymmärtää sen niin, outoa että jotkut väkisin ymmärtää asiat päin vittua.
Lue ketju alusta niin siellä selvinnee, miksi ton tänne laitoin, en osannut sitä silloin ilmaista oikein, ja nyt se sattui tuossa kirjassa eteen, niin päätin sen laittaa tähän!
En ole puhunut mitään mistään että silloin oli hienompaa kun ei tehty mitään lavalla, vai olenko? HÄ?
Tuossa pätkässä puhutaan, että muusikot eivät halunneet olla mitään isoja staroja jotka kaikki tunnistaa, vaan tekivät musiikkia lähinnä musiikin vuoksi ja yleisö oli sielä musiiki, ei muusikoiden takia, toki poikkeuksia, mutta nyt kun alan tätä selventämään, niin taas tulee joku "jannu", joka ymmärtää väärin, tarttuu pieniin yksityiskohtiin ja on siinä uskossa, että Rammstein on hyvä bändi kun niillä on kiva shou! jee jee ja kukkia hattuun!

en kai sitten vaan ymmärrä...
 
En mäkään ihan ymmärrä... tätä keskustelua ;)
 
Siis että punk tuli vastavetona progelle? No niinhän on alusta pitäen todettu. Sou? Ja että Tolonen myöntää sen rehellisesti. No onko se nyt ihme, vuonna 2007?
 
Joskus olen itse kirjoittanut (tai yrittänyt epäselvästi sanoa), että mielestäni punkin energisyyttä verrattuna "pre-punk" -aikaan on liioiteltu. Käytin esimerkkinä Ten Years Afterin esiintymistä Woodstockissa, mikä mun mielestä oli järjettömän intensiivinen ja rankka esitys. Erona punkkiin vain parempi soittotaito.

Erona punkkiin vain parempi soittotaito.
 
Toisaalta punkkareiden huonoa soittotaitoakin toistuvasti yleistetään yleismaailmalliseksi totuudeksi.
 
TJEU: esim. Bad Brains, Dead Kennedys, The Clash.

Mitä hupatusta? Peter Gabrielin 70-luvun lava-asut ja teatraalisuushan ovat legendaarisia:
 
http://mitkadem.homestead.com/files/Genesis_PeterGabriel_live.jpg
 
Jukra, onko tuo Sennheiserin 441? Jos kaaprielikin, niin kyllä määkin sen muuhun hommaan laitan, ku pelkkään hanuriin. Ainakaan omaani.

Jymy jysäys sentään! :) Mielettömiä nuo Gabrielin puvut, en ollut nähnyt moniakaan noista.
Tuli vain heti mieleen, että oliko noissa puvuissa jotain suurempaa tarkoitustakin, vai oliko se vain jotain taiteilijan tarvetta erottua joukosta? Tai siis vaikkapa se slipperman, vihreä sammakkopuku jolla oli paiseita, sehän oli aivan kamala! :)
Mitenhän muut bändin jäsenet suhtautu noihin puvustuksiin, hävettikö niitä, vai tykkäskö ne muuten vaan olla normaaleja?

Kyllähän noilla "artrock" bändeilläkin oli aika rajuja ja intensiivisiä performansseja. Kuunnelkaa vaikka jotain King Crimsonin livetallenteita vuosilta 72-74.
 
Wigwamilla(Gustavson/Pohjola) oli kans aika kovaa paahtoa(esim. Losing Hold), mitä niitä livejuttuja nyt oon kuullu, vaikka bändi levyllä olikin aika koukeroinen.
 
Kyllähän toi Punkliike kertoo vahvasti siitä, että mentiin liian pitkälle, ja että peli oli pakko puhaltaa poikki. Tavallaan palattiin taas siihen "ekaan juttuun". Toisaalta tuo punkliike on ruokkinut ehkä vähän liikaa sellaista hälläväliä meininkiä. Kyllä noita perusjuttuja voi kuitenkin tehdä "hyvin". Nyt noita punkbändejä on vähän joka oksalla, eikä niistä kuitenkaan kovin moni ole kovin kiinnostava. Ehkäpä sellainen hyvä ja innovatiivinen rock on hävinnyt mitä esim. Led Zeppelin, The Who, Beatles, Jimi Hendrix ja kumppanit edustivat.

Ehkäpä sellainen hyvä ja innovatiivinen rock on hävinnyt mitä esim. Led Zeppelin, The Who, Beatles, Jimi Hendrix ja kumppanit edustivat.
 
Onhan sellaista. Se vain ei ole yleensä listoilla. Joskus se jää treenikämpillekin. Ihmiset ei halua, että musiikki tekee jotain päässä, sen pitää mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
 
Hyvä esimerkki kun samassa huoneessa istuva työkaveri pyysi laittamaan jotain musiikkia. Laitoin Kingston Wallia. Viiden minuutin kuluttua pyysi jotain "melodisempaa". Laitoin Yesiä (hähää). Kohta pyysi kuuntelemaan kuulokkeilla, kun ei voi tehdä työtä. Kysyin saisiko olla hissimusiikkia ja se kuulemma olisi juuri sopivaa.
 
Kun suurin osa ihmisistä on tällaisia, niin vaikea on innovatiivisella musiikilla menestyä.

Hyvä esimerkki kun samassa huoneessa istuva työkaveri pyysi laittamaan jotain musiikkia. Laitoin Kingston Wallia. Viiden minuutin kuluttua pyysi jotain "melodisempaa". Laitoin Yesiä (hähää). Kohta pyysi kuuntelemaan kuulokkeilla, kun ei voi tehdä työtä. Kysyin saisiko olla hissimusiikkia ja se kuulemma olisi juuri sopivaa.
 
Kun suurin osa ihmisistä on tällaisia, niin vaikea on innovatiivisella musiikilla menestyä.
 
Työkaverisi oli oikeassa. Kun ollaan duunissa, siellä ollaan tekemässä työtä eikä kuuntelemassa sellaista musiikkia johon pitää keskittyä.
 
Työpaikkamusiikin tehtävä on peittää muiden keskustelu ja helpottaa kaiken työtehtävään kuulumattoman sulkeminen ulos ajatuksista. Musiikki ei siis edes saa olla sellaista, että sitä alkaa kuunnella. Musadiggailun paikka on muualla kuin töissä.
 
Mä olen niitä ihmisiä jotka ei voi kuunnella töitä tehdessään esimerkiksi radiota, koska ennalta arvaamaton ohjelmavirta vaatii keskittymistä ja jos välissä tulee vaikka puhetta, siihen pitää reagoida. Toisaalta, mä en teekään sellaisia töitä joissa olisi mahdollista vain rutiininomaisesti askarrella jotain kahdeksan tuntia ja sitten lähteä kotiin, vaan työn tekeminen vaatii täyden keskittymisen ja koostuu koko ajan luovista ratkaisuista.