Yleistä keskustelua musiikista ›

Omasta mielestäni olen avoin. Hyvä musiikki on hyvää musiikkia.
 
Kuuntelun laajuus ei ole vaikuttanut soittooni. Osaan vain yhtä ja sitäkin välttävästi.

Avoin kuin Jorman perse.
 
E: Anteeksi helvetin surkea ja naurettava vastaukseni, mutta koen pystyväni olemaan avoin kaikelle.

Valitettavasti Rapista/Hiphopista en ole juurikaan oppinut pitämään.
 
Tosin on siinäkin osittain jotain kiehtovaa utuisuutta tuolla oldskool-puolella.
Tää MTV-hiphop vaan raiskaa koko idean niin pahasti että oksettaa

Joskus teininä sitä oli ihan älyttömän ehdoton musiikin kuuntelunsa suhteen. Se oli jotain uskottavuuteen pohjautuvaa dissausta. Piti olla niin UG, niiiiiiin UG. Näin jälkikäteen ihan naurattaa se dissauksen määrä.
 
Nykyään olen ajautunut siihen pisteeseen, missä biisi kuunnellaan biisinä jättämällä ennakkoasenteet taustalle. Sitä on oppinut kuuntelemaan musiikkia aivan toisella tavalla ja samalla oma suhtautuminen musiikin tekemiseen on nyrjähtänyt täysin uusille urille. On alkanut tajuamaan listahittienkin päälle.

Silloin joskus, kun ei vielä ollut koulussa tai sitten oli niin matalilla luokka-asteilla, ettei leikin tiimellyksessä moisia sosiaalisia meriittejä kuin musiikkimakua huomioitu kuunteli musiikkia melko vapautuneesti. Sitten pikkuhiljaa alkoi olla jonkinmoista sosiaalista vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa, minkä vuoksi vuosiksi pelkän hevin kuuntelemiseen jumituin, ja ne ennen kuunnellut iskelmät jäivät pois - mutta minkäs sitä tekee luonteelleen: ne mollimelodiat olivat vielä sen verran selkäytimessä, että en voinut olla myöntämättä ensin Trio Niskalaukauksen, sitten Viikatteen ja sitten Yölinnun olevan hyvää musiikkia.
 
Todellinen käännekohta tapahtui sitten lukiossa kun kävin seitsemisen kurssia musiikin historiaa. Etenkin sellaisen herran kuin Anton Webernin musiikki minut vakuutti että se, mitä vuosien ajan olin kuullut pidettävän epämusiikkina olikin hyvää ja tunteita herättävää. Sittemmin en ole pitänyt musiikkia vain hyvän musiikin kuuntelemisena. Taidemusiikki herätti minut kauneuden etsimisen loputtomalta polulta: musiikki voi olla paljon muutakin kuin vain musiikkia tai kauniita melodioita ja vaikka musiikki itsessään on abstraktia, voi sitä käsitellä paljon abstraktimmin kuin vain tonaalisia tai modaalisia funktioita pyörittelemällä. Musiikkiin liittyy pakostakin tietynlaisia sosiaalisia merkityksiä, minkä vuoksi minusta on outoa kuulla lausuntoja musiikin kuuntelemisesta vain musiikkina. Ehkä minä olen vain minä, mutta en minä pysty irtautumaan sosiaalisesta todellisuudestani - enkä edes haluaisi, sillä monenlaisiin musiikkeihin liittyy esimerkiksi voimakas filosofinen lataus, eikä se mielestäni heikennä musiikin laatua puhtaana substanssina lainkaan.
 
Musiikin teoriaan ja toisiin musiikkikulttuureihin tutustuminen on osoittanut, ettei sellainen asia kuin tatsi tai soittotaitokaan merkitse mitään, puhumattakaan siitä ettei niitä edes voi määritellä. Epäpuhtaus on vain poikkeamista ympäristöstä ja hyvin tehokas kontrastien luomisen keino. Hieman provosoivaan sävyyn olen todennut, ettei oikeasti elegistä musiikkia voi tehdä jos osaa soittaa - tai että pahin virhe rumpalille on oppia soittamaan tahdissa pysyen. En tiedä johtaako tämä lopulta jonkinmoiseen äärimmäiseen kyllästymiseen tai musiikillisiin umpikujiin, mutta en oikeastaan osaa sanoa, milloin viimeksi olisin kuullut huonoa musiikkia. Radiosta tulevaan materiaaliin suhtaudun epäterveellä uteliaisuudella, vaikkei minulla oikein minkäänlaisia välineitä olekaan sitä analysoida saatika tajuta.
 
Musiikillinen valppaus on tietenkin vaikuttanut soittamiseeni. En minä muuten uskaltaisi soittaa pianoa lyömällä koskettimia nyrkillä tai kitaraa lähinnä antamalla äänen kiertää vahvistimen kautta. Maailma on täynnä ideoita ja mahdollisuuksia musiikillisten ideoiden realisoitua - enää se ainoa tapa ei ole tehdä riffipohjainen biisi molliasteikosta, vaan mikä tahansa ääni voi olla tunteiden herättäjä. Mihinkään musiikilliseen ilmaisuun ei mielestäni pitäisi suhtautua pilkallisesti. Ehkä hieman epämuusikkomaisesti kannustan minua huonompia soittajia rohkeasti kokeilemaan ja improvisoimaan, enkä tuhahtele punkkareiden amatöörimaisuudelle.
 
Kauhean humaanilta humanistilta tässä ei ole tarkoitus kuulostaa. Pikemminkin kuin sisäisen kehittymisen filosofiasta, suhtautumiseni kumpuaa popularisoituun teoreettiseen fysiikkaan perehtymisestä, kiinnostuksesta tähtitieteeseen ja uskosta mekanistiseen materialismiin sekä ainakin jonkinasteiseen determinismiin - eikä syynä vähiten ole uskon romahtaminen elollisen ja elottoman ehdottomaan erottamiseen tai ihmisen kykyyn olla muuta kuin kaljupäinen tappaja. Ynnä todettakoon vielä se, että levylistani ei kauheasti kuuntelustani kerro, sillä olen vähävarainen (ts. käytän rahani liian usein muuhun turhuuteen kuin levyihin) mutta ahkera kirjaston käyttäjä.
 
Minä tykkään äänistä.
 
Jälkikäteen lisättyä tekstiä: Aivan kauheaa paskaahan sitä näköjään tuli kirjailtua. Kalvaa kyllä olla tämmöinen ihan tyhmä jätkä.

Enpä oo vielä ehtiny sitä sun suosittelemaa "Paholais Bluesia" by Ondine käydä kirjastosta lainaamassa mutta mielenkiinnolla oottelen miltä kuulostaa, yritänhän kuitenkin olla avoin musiikin suhteen.

En lukenut ketjua, mutta avaudun nyt kuitenkin. Musta "musiikkimaku" on yksi typerimmistä käsitteistä mitä on olemassa. Tai sanotaanko ennemmin näin, että typerää on se, miten jotkut sen käsittävät. Tunnen liikaa tyyppejä, joille musiikkimaku on yhtä kuin muutama bändi, tai vielä pahempaa - genre, jota he eivät tietenkään pysty mitenkään fiksusti määrittelemään.
 
Minäpä sanon mitä minun musiikkimakuni on: mielentila. Riippuu täysin mielentilasta millaista musiikkia haluan kuunnella. Kun ottaa päähän ja elämä hymyilee koko perseen leveydeltä, se eilen aivan mahtavalta kuulostanut bossa nova -levy ei olekaan niin mahtavan kuuloinen. Jos on tosi yltiöromanttinen fiilis, ei tulisi mieleenkään laittaa soimaan mitään rankisteluheviä, vaikka sellaisellekin on paikkansa.
 
Jos joku pyytäisi nimeämään mun mielestä hyvät artistit, siitä listasta ei tulisi loppua, koska olen lyhyehkön elämäni aikana kokenut niin paljon erilaisia mielentiloja ettei niitä voi listata. On toki bändejä ja artisteja, joita kohtaan mulla on asennevamma, mutta sekin johtuu useimmiten vaan fiiliksestä. Mä en viitsi sanoa räppiä huonoksi musiikiksi koska on ollut tilanteita, joissa se on kuulostanut hyvältä ja "sopivalta".
 
Eri asia on, kellä on musiikillisia meriittejä. Niitäkin löytyy artisteilta joista en yleensä diggaa. Eilen soi Toto, vähän myöhemmin Lamb Of God. Tuossa yksi päivä kuuntelin Zen Cafeta kun oli vähän velmu fiilis, ja nyt soi Diana Krallin Live In Paris. Ja jumankeuta Spice Girls oli pienessä hönössä kavereiden kanssa iltaa istuessa ja muistellessa hyvää musaa. Sit se joku leffa jonka nimeä en muista, mutta siinä oli musana räppiä, ja se oli aivan täydellinen valinta. Joistain biiseistä oikeasti pidinkin. Ylituotetty jenkki pop/rock on välillä tosi hyvää kamaa, esimerkiksi Nickelback. Tänään soiteltiin kaverin kanssa kasariheviklassikoita läpi. On se Miles Davis myös aika äijä.
 
Mitäs tässä sitten. Melkein kaikelle on mun "musamaussa" paikkansa. Välillä pistää oikein kuumottamaan, jos tulee tilanne etten löydä levyhyllystäni fiilikseen sopivaa musaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan, kausiluonteisuuskin on yksi merkittävä seikka. Toisinaan sitä, joskus taas mieluummin tätä.
 
Musiikkia löytyy joka tilanteeseen. Joskus saattaa jopa ruveta soimaan päässä ikäänkuin olo-/elämäntilaa heijasteleva biisi, mikä taas tuottaa pakottavan tarpeen kuunnella samaista äänitettä ja tultua alitajuisesti valittua oikea soundtrack oikeaan hetkeen.

Sanotaanko että tiedän kaikista genreistä helvetin hyviä sekä helvetin paskoja kappaleita. Niistä helvetin hyvistä sattuu löytymään eniten rock-musiikista, enkä voi sille mitään. Tottahan on että genrenä en ole tutustunut konemusiikkiin/hip-hopiin niin syvällisesti kuin rokkiin mutta minkäs teet kun toinen tuntuu itsestä mielenkiintoisemmalta. Mitään "skenen määrää"-rajoituksia minulle ei kuitenkaan (ainakaan tietoisesti) ole.
 
E: ja genret on perseestä jne....

Ihmetyttää tämä nuiva suhtautuminen "genreihin". Onhan se nyt hemmetin hyvä, että esim. tämmöisissä keskusteluissa pystyy vähän määrittelemään keskustellaanko soulista, metallista vai kantrista. Yms. Pelkkä jako taide- ja populaarimusiikkiin on pikkuisen turhan laaja.

Ihmetyttää tämä nuiva suhtautuminen "genreihin". Onhan se nyt hemmetin hyvä, että esim. tämmöisissä keskusteluissa pystyy vähän määrittelemään keskustellaanko soulista, metallista vai kantrista. Yms. Pelkkä jako taide- ja populaarimusiikkiin on pikkuisen turhan laaja.
 
Genretyksestä iniseminen on outoa, sillä genretyshän on oiva työkalu jaottelemaan meren pisaroita musiikin loputtomasta merestä omiksi erillisiksi osasikseen. Genretys ei ole vihollinen, ellei siitä itselleen tahallaan sellaista tee.

Musiikkimaku on hyvin subjektiivinen juttu. Avoinmuutta on enempi suhtautua uutteen ja muiden kuuntelemaan musiikkiin vilpittömästi. Sitä kautta saattaa itsekkin löytää uutta.
 
Soittopuolella ollaan sitten fokusoitu siihen omaan juttuun. Mut se onkin eri asia.

Olen tosi ahdasmielinen.
 
Tykkään monenlaisesta musiikista Robert Johnsonista, Beatlesin, Sladen ja Iron Maidenin kautta Hoodoo Gurusiin ja Wolfmotheriin. Mutta inhoan myös syvästi kokonaisia genrejä, kuten kaikkea räppiin tai johonkin öörgh tai shortsimetalliin liittyvää ja kaikkia yngvietiluttajia ja humppaa. Jos haistan jossakin amerikkalaista viihdemusiivivahdetta (esim. David Lee Roth), inhoan sitä syvästi.

Mutta..
 
Tosiasia on kuitenkin usein toisin; Itse en ainakaan ole niin avoin kuin ehkä toivoisin tai jopa toisinaan väitän olevani, häpeäkseni annan usein varsin negatiivista palautetta hiphopista, elektronisesta musiikista, iskelmästä ja monesta muustakin genrestä. Millä perusteella minä loppujenlopuksi edes haukun näitä, onko reilua haukkua kokonaista genreä ja väheksyä sen arvoa musiikillisesti ilman, että oikeastaan edes tuntee ko.musiikin lajia? Voiko kukaan todellinen musiikinystävä sivuuttaa esim.Populaarimusiikin yksinkertaisena mieltä köyhdyttävänä viihteenä ja keskittyä pelkästään klassiseen musiikkiin? Miksi hevarit stereotyyppisesti eivät pidä hiphopista, ovatko he kuunnelleet ikinä hiphop-musiikkia tosissaan? Miksei ns."konemusiikki" ole oikeaa musiikkia? vastaavanlaisia kysymyksiä on loputtomasti mutta tiivistetynä kyse on siitä olemmeko me oikeasti avoimia musiikinkuuntelijoita.
 
Itse yritän olla avoin, siltikin usein huomaan itseni haukkumasta vaikkapa negativea. Miksi? Onko tekopyhää edes väittää olevansa avoin musiikin kuuntelija jos pelkkä levyhyllyn sisältö (ks.mun levyt) osoittaa, että tiedot muunlaisista genreistä eivät ole kovin tanakalla pohjalla.
 
Djoo, olen tätä samaa miettinyt, lähinnä siltä kantilta, mikä tekee monen silmissä hiphopista tai konemusiikista niin väärää. "Kauheeta paskaa" pölähtää ilmoille, ennen kuin on edes kuultu paria tahtia pitemmälle. Ei sillä, että kaikki hyvää olisi, paskallahan on tekijänsä, mutta suoralta kädeltä tuomitseminen tuntuu usein jotenkin heppoisalta. Tämä ilmiö toimii myös klassisen musiikin kanssa. Ja toimii myös esmes konemuusikon suunnasta vaikkapa rokkia kohtaan. Jatsistahan ei taas tykkää kukaan.
 
Monesti taas listoilla pyörivää musiikkia kritisoidaan kaupallisuudestaan samantien. Seassa on toki silkkaa rahastusta, Crazy Frogia tai Smurffeja kun ei oikein muulla voi perustella, mutta loppujen lopuksi viihdettähän sekin on. Mutta monen artistin tuotokset muuttuvat sillä hetkellä paskaksi kun ne alkavat myydä, mikä on aika erikoista. Suurin osa muusikoista kun kuitenkin ymmärtääkseni haluaisi, että heidän musiikistaan pidettäisiin mahdollisimman laajalti. No, jos myydään niitä levyjä, niin sinne listallehan sitä noustaan. Vai onko tässä joku, että ei liian paljon saisi myydä? Missä menee sopivasti myynnin raja?
 
Varsinkin tuohon nyky r´n´b -kamaan liitetään ylikaupallisuus siltä istumalta kun eka vokaalien korukuvio pölähtää ilmoille. Mikä on tietysti valitettavaa, sillä tuoltakin löytää ihan lista kamasta aivan perkeleen kovia juttuja ja vielä ihan oikeiden ihmisten soittamana. Voisi myös ajatella, että tuossa genressä ollaan suht rehellisiä tuotannon suhteen. Se tuottaja heiluu jo starana musiikkivideoillakin ja miksei, kun hänen käden jälkeään se koko biisi on. Ei tätä "me itte joo sävellettiin ja tota soitettiin nää niinku"-ilmiötä näy. Mitä vaikkapa rokissa taitaa tulla enemmän vastaan.
 
Why can´t we all just get along?

Jep.
 
Yhtään genreä en voi lytätä suorilta, koska hyvää musiikkia löytyy ihan kaikkialta. MTV-hutunkin seassa on hyvin useasti "kivoja kertsejä".
 
Viimeisin innostumisen aihe on hiphop.
 
Mutta tilua ja kasaria en vielä hyvää ole kuullut.

Jazz- moderni sellainen ja r&b ei putoo kyllä mitenkään, vaikka yritän olla tosi avoimella mielellä niitä kohtaan. Sama koskee joitain heavylajeja.
 
Niin ja suomalainen iskelmä voi olla tosi puuduttavaa. Ja jugoslavialainen iskelmä myös ja puolalainen...Jodlauskaan ei oikeen oo mun mieleen.

Oletko avoin musiikin suhteen?
 
Olen. Virhe! Tyhjä tai liian lyhyt kirjoitus!
 
Olen avoin musiikin suhteen.

Niin, kyllähän sitä pitää itseään suht' avarakatseisena, mutta kuitenkin, kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin aika yksipuolisesti musakkia kuuntelen. Lähinnä kuunteluni rajoittuu metalliin ja rokkiin ja joskus tulee jotain progea kuulosteltua. Ja kuten ketjun aloittaja, myönnän itsekin, että alennun välillä arvostelemaan kokonaisia genrejä, kuten räpit, elektroniset musiikit, kantrit, iskelmät, sun muut. Toisaalta, puolustuksekseni voisin sanoa, että olen aina pystynyt myöntämään, jos satun jostain biisistä pitämään, genreen katsomatta.

Frank Zappa sanoi joskus, että musiikin kategoriointi on tarpeellista niille, jotka eivät siitä mitään ymmärrä. Allekirjoittanut ei tähän perustaen ole kykenevä sanomaan pitävänsä tai ei-pitävänsä jostain musiikkigenrestä, koska pelkästään kategoriointi varsinkin usein poikkitaiteellisissa ja kokeilevissa jutuissa, mitkä tuntuvat minusta miellyttäviltä, on joskus suunnattoman vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Ainoa mistä voin sanoa pitäväni on hyvä musiikki ja nimen omaa musiikki isolla M:llä. Keekoilua, (usein paatoksellista) asennepaskaa ja fyffen hajuista mielistelyä en voi sietää. Kyseenalaistan myös runonlausunnan kutsumisen musiikiksi ts. sen, että lyyrisellä puolella on säveltä suurempi painoarvo. Ulkomusiikillisuus onkin jo sitten ihan oma juttunsa, millä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Olen siis avoin kuntelemani musiikin suhteen. Eri asia onkin miellyttääkö se minua ja täyttääkö vaatimani kriteerit.

Melko lailla avoin, tosin aika vanhoillinen suosikkibändien suhteen; eli ne 8-vuotiaana bongatut bändit ovat edelleen sitä rautaisinta terästä, eikä asiaan liene tulossa muutosta lähivuosikymmeninä.
 
Mutta myönnettäköön että vaimoke on tutustuttanut aiemmin jopa pelkästään raskaammasta musiikista pitäneen allekirjoittaneen mm. The Arkkiin, Manic Street Preachersiin ja Skandinavian Music Groupiin, joita tulee nykyään kuunneltua aika useinkin.
 
Ja lopuksi vielä se suora totuus; hyvä biisi on hyvä biisi, genreen katsomatta. Mun mielestä mahtavia biisejä jos etsitään niin voi alottaa Beatlesista ja päätyä kutakuinkin Emperoriin..
 
EDIT: Typoja