Yleistä keskustelua musiikista ›

Innokkaimmilla faneilla taisi tosin mennä luu kurkkuun siinä vaiheessa, kun tuulen suunta muuttui moottoripyöräonnettomuuden (vai tapahtuiko sitä koskaan?) myötä ja mystiset tajunnanvirta-lyriikat vaihtuivat simppeleihin rakkauskertomuksiin ja kantrisävelmiin.
 
Noo...ei se ihan noinkaan ole. Kun kuuntelee vaikka John Wesley Hardingia, niin on siellä aika väkeviä tarinoita ja kaikenmoista rivien välissä, vaikka tyyli on karumpi. Musta Dylanin teksteihin meni kiinnostus vasta gospel-vaiheessa, mutta onneksi mies petrasi taas sen jälkeen.

Noo...ei se ihan noinkaan ole. Kun kuuntelee vaikka John Wesley Hardingia, niin on siellä aika väkeviä tarinoita ja kaikenmoista rivien välissä, vaikka tyyli on karumpi.
 
Levyllä on mielestäni edetty askeleen verran kansantajuisempaan suuntaan jostakin "Desolation Rowin" tajunnanvirrasta, mutta ehkä kärjistin vähän liikaa. Onhan "John Wesley Hardingilta" myös monitulkintaisempaa rocklyriikkaa ("I'll Be Your Baby Tonight" poissulkien), enkä kyllä osaa lonkalta sanoa mistä esimerkiksi "All Along the Watchtowerissa" on tarkalleen ottaen kyse.

Niin ja tänään osa2!!!!

Niin ja tänään osa2!!!!
 
Katsoin enkä vieläkään jaksa innostua millään lailla Dylanin tuotannosta. Ehkäpä se kuitenkin perustuu niin paljon enemmän lyriikoille kuin musiikin puolelle.

Katsoin enkä vieläkään jaksa innostua millään lailla Dylanin tuotannosta. Ehkäpä se kuitenkin perustuu niin paljon enemmän lyriikoille kuin musiikin puolelle.
 
kaitpa Dylanin suosio ja maine perustuu paljon myös aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tekstit olivat varmasti tärkeimmät "hypetyksessä", mutta kyllä itse yllätyin filmipätkien esitysten intensiteetistä. Eihän se soitto mitään teknistä virtuositeettia ole, mutta jänniä melodioita ja tiivistä mies/kitara -ilmaisua - - oikeata tulkintaa...
 
Kulttuuri- ja yliopistoväen kansalaisoikeus- ja sodanvastainen liike kanavoituiva/löysivät kirjallisuuden jälkeen äänensä folkista (huom. mm. Ginsbergin näkyvyys dokkarissa). Yhteiskunnallisuus ja sitä kautta tekstit olivat tärkeitä. Folkliikkeessä oli varmaan paljon sitä, että koettiin olevan parempia kuin tyhjäpäiset rockŽnrollin harrastajat. Kun sitten Dylan ei vain flirttaillut vaan varsin raakalla soundilla heittäytyi rock-tyyppiseen ilmaisuun niin kyse oli paljon muusta kuin vain akustisen kitaran vaihtamisesta sähkikseen. Folk-puristien maailmankuvassa Dylan vaihtoi koko aatteensa - eipä ihme, että "Juudas" -huutoja kuultiin.
 
... harmi kun en ehtinyt näkemään kuin dokkarin toisen osan loppupuolen....

kaitpa Dylanin suosio ja maine perustuu paljon myös aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tekstit olivat varmasti tärkeimmät "hypetyksessä", mutta kyllä itse yllätyin filmipätkien esitysten intensiteetistä. Eihän se soitto mitään teknistä virtuositeettia ole, mutta jänniä melodioita ja tiivistä mies/kitara -ilmaisua - - oikeata tulkintaa...
 
...ja muutaman ihan kivan rallinkin teki.

Katsoin enkä vieläkään jaksa innostua millään lailla Dylanin tuotannosta. Ehkäpä se kuitenkin perustuu niin paljon enemmän lyriikoille kuin musiikin puolelle.
 
Ehkäpä osalle kuulijoista noinkin, mutta minä kun en ole koskaan kuunnellut musiikkia tekstilähtöisesti, niin Dylankin toimii myös ihan pelkkänä musiikkina. Ehkä ne tekstit vaikuttavat jotenkin alitajuntaisesti, mutta pääasiassa niistä jää itselleni mieleen ainoastaan jotain kertosäkeen pätkiä tai muita poikkeuksellisen huomiotaherättäviä kohtia (kuten esim. tuossa Feggyn aiemmin lainaamassa Highway 61 revisitedissä ensimmäinen säkeistö; se on ihan helvetin hienoa ja hauskaa lyriikkaa).
 
Ihan muutamana esimerkkinä biisit One more cup of coffee, Positively 4th street, Ballad of a thin man, Gotta serve somebody jne. jne. toimivat ihan täysillä vaikkei teksteihin tietoisesti kiinnittäisi mitään huomiota. Ihan sama minulle mitä duubadaabaa tai be-bob-a-lulaa siellä lauletaan, jos biisi muuten toimii hyvin.

Oli vähän tylsä dokumentti. Tai varmaan hyvä dokumentti sen ajan folk-musiikista ja maailmankuvasta yleensä, mutta muuten painopiste oli liian kaukana itsestään Dylanista. Ja tuntui jotenkin että koko ajan jumitettiin paikallaan ja Dylanin ura ei edennyt mihinkään. Aina välillä soitettiin ison bändin kanssa sähköisesti ja yhtäkkiä taas oltiin akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa studiossa. Ja koko dokumentti ei tainnut päästä edes seitsemänkymmentäluvulle asti.

Tiedoksi kaikille kaikille jotka eivät ole Dylanin tuotantoon vielä perehtyneet, mutta joko dokkarin innoittamana tai muuten vain meinaavat näin tulevaisuudessa tehdä:
 
Suurin osa valtavirta musiikin tuotannosta menee jotakuinkin seuraavalla kaavalla. Keksitään tarttuva soitukuvio ja vähän riffin alkua. Lisätään päälle lyriikat jotka ovat yleensä jotain "beibi ai love yuu, yes ai duu" tyyppistä "diiba daabaa". Potkaistaan hitti liikkeelle kaikkien kuultavaksi. Seuraavaksi artisti ja levy-yhtiö keräävät rahat ja ovat tyytyväisiä saadessaan haluamansa eli mainetta ja mammonaa.
 
Bob Dylan on yksi harvoista artisteista joihin tämä ei päde. Dylanin musiikin teon motivaationa ei ole koskaan ollut yletön menestymisen tai kuuluisuuden tarve. Näin mies on pystynyt täydellisesti keskittymään olennaiseen ilman, että mitkään epämusikaaliset pyrkimykset olisivat ohjanneet teoksia johonkin yleisesti hyväksyttävämpään suuntaan.Tuloksena oli ehkä nerokkainta ja omaperäisintä musiikkia mitä 1900-luvulla on tehty.
 
Dylania voi kuunnella Kenkkusen tyyliin kuuntelematta sanoja, "pelkkänä musiikkina", mutta tämä on suurta haaskausta. Dylanin teokset ovat musiikillisesti erittäin taidokkaita. Pääpaino biiseissä on kuitenkin lyriikoissa jotka yhdessä musiikin kanssa muodostavat yhtenäisen taideteoksen. Eli kuuntelemalla pelkkää musiikkia menettää suurimman osan kappaleen sisällöstä.
Dylania tuleekin kuunnella vähän kuin lukisi romaania ei tausta musikkina.

Dylania voi kuunnella Kenkkusen tyyliin kuuntelematta sanoja, "pelkkänä musiikkina", mutta tämä on suurta haaskausta.
 
Kyyyyllähän se totta on, että Dylanin tekstejä kannattaa tutkia ja onhan minun tehtävä sellainen tunnustus, että äijän "Lyrics 1962-1985" -kirja nököttää kirjahyllyssäni ja näyttää aika kuluneeltakin vielä...
 
Mutta useimmiten otan kuitenkin musiikin musiikkina ja lueskelen niitä tekstejä sitten jälkeenpäin.

Tiedoksi kaikille kaikille jotka eivät ole Dylanin tuotantoon vielä perehtyneet, mutta joko dokkarin innoittamana tai muuten vain meinaavat näin tulevaisuudessa tehdä
 
Tiedoksi kaikille että nämä ovat vain ja ainoastaan makukysymyksiä eikä yhtä ainoata totuutta.

Tiedoksi kaikille että nämä ovat vain ja ainoastaan makukysymyksiä eikä yhtä ainoata totuutta.
 
Onkos täällä joku jotain totuuksia julistanutkaan?

Dylania voi kuunnella Kenkkusen tyyliin kuuntelematta sanoja, "pelkkänä musiikkina", mutta tämä on suurta haaskausta. Dylanin teokset ovat musiikillisesti erittäin taidokkaita. Pääpaino biiseissä on kuitenkin lyriikoissa
 
Eipä niistä kolmen soinnun rallatuksista tosiaan ilman sanoihin perehtymistä paljoa saa irti etenkin Dylanin laulutaidoilla :)

Eipä niistä kolmen soinnun rallatuksista tosiaan ilman sanoihin perehtymistä paljoa saa irti etenkin Dylanin laulutaidoilla :)
 
En voi ymmärtää. Eiko esim. Highway 61 revisitedin, Blonde on blonden ja Slow train comingin musiikki olekaan hyvää; vain pelkkää rytmikästä taustaa runoille? Eihän helkkari sen svengaavampaa rokkia olekaan kuin esim. noilla levyillä.

Dylan tuntuu olleen aina sodassa typeriä toimittajia kohtaan. Onkohan se ikinä antanut yhdellekään toimittajalle haastattelua, jossa se ei "venkoilisi"?

Dylanin musiikin teon motivaationa ei ole koskaan ollut yletön menestymisen tai kuuluisuuden tarve.
 
Köhöm...ei siis missään uran vaiheessa? Kröhm kröhm.

Dylan on myös laulaja.

Jos vielä tuosta dokumentista vähäsen, niin en ole aiemmin nähnyt noita pätkiä, joissa yleisö buuaa ja huutelee hävyttömyyksiä, kun Dylan on "heidät pettänyt". Hurjaa menoa. Vähänpä ovat ajat 40:ssä vuodessa a-muuttuneet. Rasmuskin myi itsensä, puhumattakaan noista tr00 -bläkkisbändeistä...

Onkos täällä joku jotain totuuksia julistanutkaan?
 
Minä ja vain ainoastaan minä :/

Näin puoli tuntia ensimmäisen osan alusta ja nukahdin, ja näin puoli tuntia toisen osan lopusta, ja..noh, sitten se vain loppui. Minusta kiinnostavinta oli ehkä se ajankuva. En ole sillä tavalla perehtynyt Dylaniin. Mutta kun lopputeksteistä luin kappaleiden nimiä, niin onhan hän todella paljon loistavaa musiikkia tehnyt. Siinä oli valkoista mustalla siitä asiasta (vaikka jotkut laulut mainittiinkin useampaan kertaan). Kauko Röyhkä sanoi kerran hyvin, kun vähän vertasi progea ja Dylania (tai ei ehkä suoranaisesti vertaillut, mutta...) .