Yleistä keskustelua musiikista ›

..Vaikea ottaa todesta, kun kaverit miltei kyynelehtii Angien tahtiin...
 
Toimiihan se minusta niinkin päin, että jos bändille se on iso ja se Oma Juttu, se myös paistaa läpi ja biisissä on se kuuluisa kolauttava fiilis. Jos bändi tekee biisin jostain sekalaisesta aiheesta, joka ei kosketa yhtään bändiä tai biisin kirjoittajaa, sekin näkyy ja vaikuttaa siihen, miten biisin kuulee, vaikka aihe olisikin itseään lähellä.
 
Tietenkin se oma lähestyminen ja se, miten biisin lyriikat tai äänimaailman näkee, vaikuttaa kuuntelemiseen ja siihen, iskeekö musiikki, mutta paska muusikko ei onnistu saamaan sitä tunnetta biiseihin, vaikka puitteet (lähinnä lyriikat) siihen tärkeimpään biisiin, jonka ääressä voisi vaikka kuolla olisi olemassa.
 
Itselläni ainakaan se samaistuminen ei ole sama, kuin kolahtaminen, mutta tärkeässä osassa silti.
 
(edit) Ääh, samoja asioita vatvottu jo, olisi pitänyt lukea huolellisemmin.
Minusta tulee isona Kivi. :)

Joo...Joku muu saa ratkaista tämän väännön, mutta oletko varmasti käynyt kaikki lähtökohdat läpi tuon bändin suhteen (tuo lyriikka lähtöinen on vain yksi näkökulma yhtyeeseen)? No et tietenkään, kun niitä on lukematon määrä. Mutta olen sitä mieltä, että periaatteessa kaikki musiikki voi iskeä. Käytäntöä onkin sitten eri juttu.
 
Joo, en sen jälkeen.
 
Mutta tietysti, jos sopivan lähestymistavan löytää, sitten voi toimiakin.
 
Sanotaanpa vaikka, että mut pyydettäisiin soittamaan Marillion-coverbändissä. Silloin olisi pakko kuunnella ne kappaleet. Se voisi olla ihan toimivakin lähestymistapa - ei olisi ensimmäinen kerta, kun soitan musiikkia jota en vapaaehtoisesti kuuntelisi
;-)

Toi Kiven analyyzi on hyvä ja pitää paikkansa omallakin kohdalla, mutta sen lisäksi on muuta:
 
Auteur-jutut on niitä kun itseltä löytyy joku yhtymäkohta kappaleeseen. Se voi olla kokemus, ajatus tai vaikkapa vain haave.
 
Mutta sen lisäksi, ainakin itsellä, löytyy vielä aivan toinen kategoria, ehkä enemmän emotionaalinen tai puhtaan taiteellinen. Mulle esimerkiksi Sibeliuksen viulukonsertto on semmonen kappale joka ei assosioidu minnekään, mutta sopivan harvoin kuunneltuna toimii aina ja varmasti.
 
Toinen samaa kastia voi olla vaikkapa vain jonkin solistin ääni. Itse tykkään esimerkiksi Paula Koivuniemen _äänestä_ ja hänen kappaleitaan voi hyvin kuunnella ja ne voi olla niitä kuuntelunautintoja, vaikka itse kappaleesta ei niin välittäisikään.
 
Jees, näin.

Toinen samaa kastia voi olla vaikkapa vain jonkin solistin ääni. Itse tykkään esimerkiksi Paula Koivuniemen _äänestä_ ja hänen kappaleitaan voi hyvin kuunnella ja ne voi olla niitä kuuntelunautintoja, vaikka itse kappaleesta ei niin välittäisikään.
 
Suo anteeksi, jos mun on pakko lukea rivien välistä - tuo alleviivaus, että pidät Paula Koivuniemessä lähinnä hänen _äänestään_ on melko tyhjentävä. Et siis taida olla _kokonaisvaltainen_ fani?
;-D ;-D ;-D

Mielestäni tähän lopulliseen kolahtamiseen liittyy tietty sattumanvaraisuus myös. En osaa sanoa mitään esimerkkiä, mutta kun ajattelen kaikkia artisteja/kappaleita jotka on kolahtanut tosissaan, niin on vaikea uskoa että niissä kaikissa olisi joku "samaistuminen" tai "omaan elämään viittaava" juttu.
Voin olla väärässäkin, mutta tuntuu arvelluttavalta, että kolahtaminen tapahtuisi jonkun tietyn kaavan mukaan.

Suo anteeksi, jos mun on pakko lukea rivien välistä - tuo alleviivaus, että pidät Paula Koivuniemessä lähinnä hänen _äänestään_ on melko tyhjentävä. Et siis taida olla _kokonaisvaltainen_ fani?
;-D ;-D ;-D
 
Nii heh hee... Onhan Paula sutjakka tätikin, mutta ajattelin painottaa nyt enemmän sitä saundipuolta ja että vaikka en aina välttämättä välitä niin kappaleesta, niin ääni on sama nautittava kuitenkin.
 
Kokonaisvaltaisesta faniudesta senverran, että musta tuntuu että olen jättänyt aika kauas taakse sen ajan jolloin artistin tai pändin ulkoisella olemuksella oli merkitystä. Ehkä siksikin niin kovasti vieroksun nykyistä tuotteistamista, joka onkin mulle tässä yhteydessä lähinnä kirosanan synonyymi.
 
Kun mietin lisää esimerkkejä, niin esimerkiksi bluesin puolelta löytyy aivan valtava määrä kappaleita ja esityksiä jotka toimii kun junan vessa ilman henkilökohtaisia yhtymäkohtiakin. Ei minua ole ikinä pantu pellolle, eikä muija muutenkaan kaltoin kohdellut, saati että kaveri olisi vienyt emännän... Enkä pidä niin kovin suurena juopponakaan itseäni. Tien päällä olen kyllä joutunut jonkun verran olemaan ja tiedän hiukan mitä koti-ikävä on.
 
Silti esimerkiksi Buddy Guy:n I Cry And Sing the Blues saa aina väreet selkäpiihin.
 
Kyllä, olet oikeassa tuossa luokituksessa, se on ehkä takuuvarmin tapa löytää "se kappale", mutta "enemmän löytää kun poikkeaa tieltä" riimitteli tuossa taannoin Tamperelaistunut Juankoskelaisrunoilija.

Ehkä siksikin niin kovasti vieroksun nykyistä tuotteistamista, joka onkin mulle tässä yhteydessä lähinnä kirosanan synonyymi.
 
Tuotteistamiselle on kuitenkin hyvät perustelut (ja tämä ei tarkoita, että itsekään sitä niin diggaisin):
 
Kun tarjonnan kenttä vuosi vuodelta pirstaloituu; so. sama myyntibulkki jakautuu useamman nimikkeen kesken, nousee myynnin olennaiseksi osaksi tuotteen nopea tunnistettavuus. Kuluttajan täytyy välittömästi havainnoida artistin, tämän levyn, julisteen, haastattelun tai t-paidan nähdessään, että "tää on sitä musiikkia josta minä pidän". Mitään ristiriitaista tai kontroversiaalista ei tuotteessa saa olla.
 
Tämä luonnollisesti johtaa helposti siihen, että artisteista tehdään parodioita itsestään.

Onko teillä, hyvät m.net-toverit, vastaavanlaisia kokemuksia joistain bändeistä tai artisteista?
 
Mielenkiintoista kyllä, omalla kohdallani ongelmia ovat tässäkin topicissa jo manitut Zeppelin ja Rolling Stones.
Zeppelinillä on muutama hyvä biisi, mutta kyllä John Bonhamin rumpalointi on se syy, miksi mä sitä bändiä kuuntelen. Ilman Bonhamia en varmaan olisi koko puljuun tutustunut. Kyllä sitä dvd:lta katsoo ja kokee melkoista jyrinää, mutta ei se ole juuri "se".
Sama homma esim. REMin kanssa. Joku Out of time. Loistavia sävellyksiä ja sanoituksia, mutta ne voisi esittää kuka vaan ja ne toimisivat.
 
Ainakin tuon CCR:n kanssa voi olla niin, että siitä ei kovin paljon missään näe eikä kuule noin muuten. Joku hitti voi joskus radiosta tulla, mutta jotain lehtijuttuja tai hyviä (!) nettisivuja aiheesta ei juuri näe. Homma ei tavalllaan ole kovinkaan tuttu ennestään eikä soittajien tarinat.
Vastaavasti taas esim. jostain Wigwamista olen imenyt tietoa monestakin lähteestä ja sitä kuunnellessa voin suunnilleen sieluni silmin nähdä miten pumppu jotain Losing Holdia studiossa vetää. Ja silti Wigwam on yhtä lailla kuin CCR:kin bändi, jossa biisit ovat hienoja ja joku jätkistä nyt sattuu laulamaan -- ei niinkään "laulaja bändillä", jossa jo yksi nokkamies antaisi jotain samastumisen kohdetta.

No, mulla on pikkusen samoja fiiliksiä mm. jo aiemmin mainittujen CCR:n, Pettyn, Rollareiden ja Zeppelinin kanssa, mutta mun mielestä vastaus siihen, miksi lopullinen kolahdus jää tapahtumatta, on ainakin mun kohdalla ihan selkeä; kaikki tekevät/tekivät suurimmaksi osaksi semmoista musaa ja sellaisella staililla, että ne toimivat hienosti joissain julkisissa tiloissa ta radiossa tms. yhden biisin annoksina, mutta nuo kaikki bändit ovat oikeasti sovituksellisesti ja soittotaidollisesti niin köykäisiä, että siitä yksiulotteisuudesta ei oikein päästä ulos.
 
Siksipä esim. Fogertyn oma soolotuotanto tai Pettyn myöhemmät levytykset, etenkin Lynnen tuottamat, tai Rollareiden Anybody seen my baby ovat paljon kestävämpää kamaa, koska niissä on murtauduttu ulos alkuperäisestä ilmaisua rajoittaneesta kaavasta. Petty on hommannut ulkopuolisen tuottajan, Fogerty opetellut soittamaan kitaraa ja palkannut ammattimiehiä bändiin (jolloin sovituksistakin on tullut rikkaampia ja kestävämpiä), Rollarit ovat pöllineet vähän K.D.Langia sekaan ja panostaneet tuotantoon jne. Yksinkertaista, eikä läheskään niin filosofista kuin jotkut luulevat.

Yksinkertaista, eikä läheskään niin filosofista kuin jotkut luulevat.
 
Tässä vastauksessa (koko tekstissä siis, ei vain tuossa lauseessa) ei ole kyllä mitään järkeä? (luen vielä pari kertaa uudestaan)
 
edit: Joo, tämä olikin vain sinun mielipiteesi eikä mikään yleistys (minä, kun olen erimieltä noista bändeistä).Tuo viimeinen lause vain hämäsi tuossa. Sitten kun mietitään miksi toisille kolahtaa ja toisille ei, niin ollaan aika teoreettisissa pohdinnoissa.

Se kontakti sun omaan elämääsi, niin sanottu "auteur" jää puuttumaan.
 
The Beatles.

Tässä vastauksessa (koko tekstissä siis, ei vain tuossa lauseessa) ei ole kyllä mitään järkeä? (luen vielä pari kertaa uudestaan)
 
Siinä yritetään sanoa, että CCR, Petty, Zeppelin tai Rollarit (vain esimerkkeinä) tekivät/tekevät kovin yksioikoista ja mielenkiinnotonta musaa, joka kuitenkin yhden biisin annoksina kuulostaa hienolta esim. radiosta kuultuna. Lisäksi nuo kaikki bändit olivat/ovat melko rajoittuneita musiikillisilta ja/tai sovituksellisilta kyvyiltään, mikä vähentää myös musiikin mielenkiintoisuutta isompina annoksina, ei ole substanssia. Biisit ovat parempia kuin niiden esittäjät tai sovitustapa. Sisältö ylittää muodon.
 
Kuitenkin esim. Fogerty myöhemmällä urallaan opetteli soittamaan kitaraa aika mielenkiinoisenkin kuuloisesti ja otti bändiinsä huippumuusikoita toteuttamaan visiotaan. Musiikkiin tuli lisää ilmaisuvoimaa, syvyyttä ja moniulotteisuutta, mikä tekee siitä nautittavampaa kuunneltavaa ja täten kestävämpää. Joku muu pääsee samaan tuotannollisin ratkaisuin, joku ei pääse ikinä ja jotkut ovat mielenkiintoisia jo valmiiksi.

Sirdickyj:n aatoksilla on ansionsa, mutta entäpä esimerkiksi Ramones ja Kollaa Kestää? Niiden kolahdusta ei voi laittaa ainakaan säkenöivästi häikäisevän soittotaidon tai musiikillisen annin monivivahteisuuden ansioksi. Ja samaan kastiin voi niputtaa myös Stoogesin, niitä kaikkia muita punk- ja rockabillybändejä unohtamatta... Entäs vaikkapa Johnny Cash?
 
Tämä siis mitenkään nimeltä mainittujen yhtyeiden musikantteja, osin jo edesmenneitäkin, morkkaamatta.

Sirdickyj:n aatoksilla on ansionsa, mutta entäpä esimerkiksi Ramones ja Kollaa Kestää? Niiden kolahdusta ei voi laittaa ainakaan säkenöivästi häikäisevän soittotaidon tai musiikillisen annin monivivahteisuuden ansioksi. Ja samaan kastiin voi niputtaa myös Stoogesin, niitä kaikkia muita punk- ja rockabillybändejä unohtamatta... Entäs vaikkapa Johnny Cash?
 
En oikein tiedä noista, mulle ei kyllä oikeesti Ramones, Motörhead tai Stooges, sen kummemmin kuin Iggy Pop yksinäänkään, ole edustaneet mitään musiikillista juttua, enemmänkin ovat ilmiöitä. Eli tossa omassani yritin pohtia bändejä, joiden musa PERIAATTEESSA kolahtaa, mutta ei-sit-ihan-lopullisesti-kumminkaan.
 
Punkbändit tai rockabillybändit ovat niin vahvasti oman genrensä edustajia, ja osin vankejäkin, että niiden kolahtaminen on tosi vahvasti musiikkimakun sidonnaista, niillä jo lähtökohtana on se tietynlainen musiikin muoto vähintään yhtä tärkeänä kuin sisältö.

No, mulla on pikkusen samoja fiiliksiä mm. jo aiemmin mainittujen CCR:n, Pettyn, Rollareiden ja Zeppelinin kanssa, mutta mun mielestä vastaus siihen, miksi lopullinen kolahdus jää tapahtumatta, on ainakin mun kohdalla ihan selkeä; kaikki tekevät/tekivät suurimmaksi osaksi semmoista musaa ja sellaisella staililla, että ne toimivat hienosti joissain julkisissa tiloissa ta radiossa tms. yhden biisin annoksina, mutta nuo kaikki bändit ovat oikeasti sovituksellisesti ja soittotaidollisesti niin köykäisiä, että siitä yksiulotteisuudesta ei oikein päästä ulos.
 
Voisiko se olla näin...
Toisaalta matsku on sellaista, että tuskin siinä kovin kova virtuoosi edes pitää olla että mukana pysyy.
Vaikka toisaalta toihan Albert Järvinenkin omalla tappotyylillään Hurriganesin perustuuppaukseen kokonaan uuden tason. Ehkä ajattelussasi on perää.
 
En silti kuittaisi mitään näistä bändeistä julkisten tilojen musiikiksi tai radiosoittokamaksi. AInakaan Zeppelin ja Petty nyt eivät ole mitään easy listening-kamaa.

En oikein tiedä noista, mulle ei kyllä oikeesti Ramones, Motörhead tai Stooges, sen kummemmin kuin Iggy Pop yksinäänkään, ole edustaneet mitään musiikillista juttua, enemmänkin ovat ilmiöitä. Eli tossa omassani yritin pohtia bändejä, joiden musa PERIAATTEESSA kolahtaa, mutta ei-sit-ihan-lopullisesti-kumminkaan.
 
Punkbändit tai rockabillybändit ovat niin vahvasti oman genrensä edustajia, ja osin vankejäkin, että niiden kolahtaminen on tosi vahvasti musiikkimakun sidonnaista, niillä jo lähtökohtana on se tietynlainen musiikin muoto vähintään yhtä tärkeänä kuin sisältö.
 
Joo, täähän on kyllä aivan totta. Ilmiöstä joko diggaa tai sitten sitä inhoaa. Ainoa tollanen "ilmiömäinen väliinputoaja" on mulle aina ollut The Cramps.
 
Mutta sitten on tietysti niitäkin juttuja, että koko genrestä löytyy vain yksi tai korkeintaan muutama bändi, joka iskee kunnolla. Esimerkkinä vaikkapa Lynyrd Skynyrd, joka on aina ollut mulle se ainoa oikea southern rock -bändi. Tossa on iso osansa paitsi Ronnie Van Zantilla ja Allen Collinsilla, myös bändin sanoituksilla joista pidän ihan helvetisti. Tietysti tollanen aiheuttaa rajoittuneisuuttakin tyyliin "hittoako sitä muuta kuuntelee, kun Skynyrdi on kerran paras". Ja niin jää kolahdukset tapahtumatta.

Yksinkertaista, eikä läheskään niin filosofista kuin jotkut luulevat.
 
Hämmentävää, miten eri mieltä asioista voi olla. Ehkä juuri siksi se onkin filosofista. Nietzsche taisi sanoa, että kun taitelijat riitelevät keskenään kuin lampaat, filosofit tappelevat kuin sudet.

Siinä yritetään sanoa, että CCR, Petty, Zeppelin tai Rollarit (vain esimerkkeinä) tekivät/tekevät kovin yksioikoista ja mielenkiinnotonta musaa, joka kuitenkin yhden biisin annoksina kuulostaa hienolta esim. radiosta kuultuna. Lisäksi nuo kaikki bändit olivat/ovat melko rajoittuneita musiikillisilta ja/tai sovituksellisilta kyvyiltään, mikä vähentää myös musiikin mielenkiintoisuutta isompina annoksina, ei ole substanssia. Biisit ovat parempia kuin niiden esittäjät tai sovitustapa. Sisältö ylittää muodon.
 
Kuitenkin esim. Fogerty myöhemmällä urallaan opetteli soittamaan kitaraa aika mielenkiinoisenkin kuuloisesti ja otti bändiinsä huippumuusikoita toteuttamaan visiotaan. Musiikkiin tuli lisää ilmaisuvoimaa, syvyyttä ja moniulotteisuutta, mikä tekee siitä nautittavampaa kuunneltavaa ja täten kestävämpää. Joku muu pääsee samaan tuotannollisin ratkaisuin, joku ei pääse ikinä ja jotkut ovat mielenkiintoisia jo valmiiksi.
 
"Huippumuusikoiden toteuttamat visiot", "moniulotteisuus" ja viimeisen päälle "tuotannolliset ratkaisut" estävät musiikin kolahtamisen omaan otsalohkooni. Niistä tulee teollinen vaikutelma, joka peittää alleen kappaleen tai bändin mahdollisen fiiliksen. Usein fiilis saadaan esiin parhaiten juuri tuolla "yksioikoisella" musalla. Jos kuulija vielä tunnistaa fiiliksessä jotain omakohtaista, niin johan kolisee!

Siinä yritetään sanoa, että CCR, Petty, Zeppelin tai Rollarit (vain esimerkkeinä) tekivät/tekevät kovin yksioikoista ja mielenkiinnotonta musaa, joka kuitenkin yhden biisin annoksina kuulostaa hienolta esim. radiosta kuultuna. Lisäksi nuo kaikki bändit olivat/ovat melko rajoittuneita musiikillisilta ja/tai sovituksellisilta kyvyiltään, mikä vähentää myös musiikin mielenkiintoisuutta isompina annoksina, ei ole substanssia. Biisit ovat parempia kuin niiden esittäjät tai sovitustapa. Sisältö ylittää muodon.
 
Kuitenkin esim. Fogerty myöhemmällä urallaan opetteli soittamaan kitaraa aika mielenkiinoisenkin kuuloisesti ja otti bändiinsä huippumuusikoita toteuttamaan visiotaan. Musiikkiin tuli lisää ilmaisuvoimaa, syvyyttä ja moniulotteisuutta, mikä tekee siitä nautittavampaa kuunneltavaa ja täten kestävämpää. Joku muu pääsee samaan tuotannollisin ratkaisuin, joku ei pääse ikinä ja jotkut ovat mielenkiintoisia jo valmiiksi.
 
Hmm... mä ymmärrän pointin, mutta olen täysin vastakkaista mieltä.
 
Mulle niin CCR, Tom Petty, Led Zeppelin tai Rolling Stones ovat bändejä, joita digatakseen täytyy päästä siihen fiilikseen, grooveen, flow'hun sanoisi joku. Yksittäiset biisit eivät musta kuulosta kovin hyviltä, päin vastoin, niissä on aina joku tietty karuus tai kömpelyys, joka estää nostamasta yhtä biisiä ylitse muiden; vasta bändin omassa musiikillisessa kontekstissa se todellinen nerous nostaa päätään.
 
Kun mä olin pieni poika ja diggasin Beatlesin hiottuja juttuja, en voinut ymmärtää Rollareita. Mulle se oli pelkkää blues-ripoffia, kömpelösti soitettua ja idioottimaista musiikkia. Vasta soittamisen kautta sen musiikin hienous aukesi mulle, silloin kun opettelin "lukkiutumaan grooveen", soittamaan samaa biisiä kuusi-kahdeksan tuntia yhtä soittoa väsymyksen tuolle puolen.
 
Tämän vuoksi Let It Bleed tai After-Math ovat mulle levyjä ylitse muiden. Their Satanic Majestiesilla on paljon hienompia biisejä, mutta se ei ole sama juttu.

Yksittäiset biisit eivät musta kuulosta kovin hyviltä, päin vastoin, niissä on aina joku tietty karuus tai kömpelyys, joka estää nostamasta yhtä biisiä ylitse muiden; vasta bändin omassa musiikillisessa kontekstissa se todellinen nerous nostaa päätään
 
Suomessa Tuomari Nurmiota voisi mahduttaa tähän väkeen, ja nimenomaan noilla adjektiiveilla.