Yleistä keskustelua musiikista ›

Kyllä hyvä on hyvää... usean vuosikymmenen takaakin biisit toimii
 
Kyl. Tuli ihan hinku että pitäisiköhän bändi vielä toistamiseen nähdä. Viimeksi nähnyt... mitäs se oli... 1987.
 
Harmi kun en nähnyt alusta asti, en ollut hoksannut ohjelmatiedoista.

Visuaalisesti näyttävä.
 
Oli kyllä, aivan hemmetin komeaa katseltavaa. Katsoin alun, laitoin onneks nauhalle ja tänään katsastan koko setin.

Kyl. Tuli ihan hinku että pitäisiköhän bändi vielä toistamiseen nähdä. Viimeksi nähnyt... mitäs se oli... 1987.
 
Harmi kun en nähnyt alusta asti, en ollut hoksannut ohjelmatiedoista.
 
Ai sulla on noin tuore kokemus... mä näin 1982...

Tiukka meno. Mukava kun veteraanit on löytäneet ihan uutta virtaa kahella viimisellä levyllään soittamiseen, näkyy myös livenä.

Mahtaako tuo tulla uusintana? Missasin eilen.

Ai sulla on noin tuore kokemus... mä näin 1982...
 
Vau :)
 
Kyllä oli "aika" virkistävää katsoa Idols-karsintojen jälkeen, että tosiaan, on tässä maailmassa sellaisiakin artisteja jotka todella oikeasti ovat paikkansa ansainneet. Jos pelkästään Bonosta puhun, niin upea ääni (en muistanut että noin upea), vangitseva ja väkevä esiintyminen, karismaa, ja vielä kaiken lisäksi sanottavaa joka vaikuttaa olevan vahvasti tekemisen motiivina. Eli kaikki palaset niin kohdallaan kuin olla ja voi.
 
Onhan se kiva että lapsoset laulaa, mutta ei se kyllä riitä vielä mihinkään. Nimenomaan sitä ns. substanssia kovasti kaipaa nykypäivänä. Oikeaa sanottavaa ja annettavaa, syytä miksi koko hommaa tehdään. Taito on vaan väline, pitäisi vielä olla tarkoitus mihin sitä käytetään. Mikään ei elähdytä niin paljon kuin se, kun jollain on oikeasti syvempää ulottuvuutta ja merkitystä musiikissaan. Loppujen lopuksi millään muulla ei ole merkitystä.
 
(Sinänsä rajansa saarnaamisellakin; itse ehkä olisin sitä vähän hillinnyt tuossa tapauksessa, mutta kukin tekee niin kuin parhaaksi näkee...)

Lavarakennelma oli kyllä aika vaikuttava. Tuommoinen pitää hankkia omalle bändille :)

Ehkä puolet keikasta tuli katseltua, ja vaikka kaikki biisit eivät vakuuttaneetkaan ja Bonon maailmanparannus ampui välillä yli, niin ainakin tuli taas selväksi, miksi Edge on kuningas! Helvetin taitavaa soittoa.

Mikäs setti sitten olikaan? Itse tietysti unohdin katsoa.

Mikäs setti sitten olikaan? Itse tietysti unohdin katsoa.
 
Tuo tv:stä tullut keikka oli jonkin verran typistetty versio. U2 - Vertigo 2005 - Live From Chicago -dvd:llä on saatavilla keikka kokonaisuudessaan ja se sisältää kaiken kaikkiaan seuraavat biisit:
 
1. City of Blinding Lights
2. Vertigo
3. Elevation
4. Cry/Electric Co.
5. An Cat Dubh/Into The Heart
6. Beautiful Day
7. New Year’s Day
8. Miracle Drug
9. Sometimes You Can’t Make It On Your Own
10. Love and Peace or Else
11. Sunday Bloody Sunday
12. Bullet The Blue Sky
13. Running To Standstill
14. Pride In The Name Of Love
15. Where The Streets Have No Name
16. One
17. Zoo Station
18. The Fly
19. Mysterious Ways
20. All Because Of You
21. Original Of The Species
22. Yahweh
23. 40
 
En itse katsonut eilistä keikkaa täysin kokonaan, ainoastaan pätkiä sieltä täältä joten en tiedä mitkä kaikki biisit puuttuivat.

Ääh, missasin! Tuleekohan uusintana?

Yritin katsoa muttei onnistunut. Voi johtua siitä että eksyin kanavalle juuri spiikin aikaan eikä sen jälkeisessä huvituksessa voinut keskittyä.

Onko väärin sanoa esim. että ''menen katsomaan uu kahta''?

Tässä hieno artikkeli lupaavasta, aloittelevasta yhtyeestä.
Julkaistu Rolling Stone -lehdessä vuonna 1981.
 
U2: Here Comes the "Next Big Thing"
Future looks bright for Irish rockers
By JAMES HENKE

 
Here I am, an American writer, dining with an Irish band in a Greek restaurant in the heart of England. Strange? Well, so is the scene that's unfolding in front of me. A few feet away, two musicians are seated on a platform. One is playing bouzouki, a stringed instrument similar to a mandolin, while the other, a heavy-set fellow in black suit and dark glasses who looks remarkably like the Godfather, is hammering away at a small electric keyboard with built-in rhythm machine. In front of them, approving patrons toss plate after ceramic plate to the floor, where they shatter at the feet of U2's Bono Vox, who is demonstrating that a rock singer from Ireland can be quite a lively dancer.
Though this seems like some sort of international celebration, it's only another preshow dinner for U2. The band, which has been touring Britain nonstop since the release of its debut album, Boy, in mid-October, has garnered more than the usual amount of attention -- thanks in part to an overzealous English music press. Since early last year, the media have been touting U2 -- vocalist Vox, drummer Larry Mullen, guitarist "the Edge" and bassist Adam Clayton -- as the Next Big Thing. If all the publicity weren't enough, Island Records President Chris Blackwell proclaimed the group the label's most important signing since King Crimson.
 
In concert, the loquacious Vox tries to play down all the hype -- he regularly tells audiences to "forget all that stuff you may have read and make up your own minds" -- but privately he concurs with the press. "I don't mean to sound arrogant," he tells me after the dancing has died down, "but even at this stage, I do feel that we are meant to be one of the great groups. There's a certain spark, a certain chemistry, that was special about the Stones, the Who and the Beatles, and I think it's also special about U2."
 
A mighty boast, to be sure. But Boy, scheduled for a late-January U.S. release, does indicate that U2 is a band to be reckoned with. Their highly original sound can perhaps be best described as pop music with brains. It's accessible and melodic, combining the dreamy, atmospheric qualities of a band like Television, with a hard-rock edge not unlike the Who's. In particular, Edge's guitar playing and Bono's singing stand out; the lyrical guitar lines slice through every song, while the vocals are rugged, urgent and heartfelt.
 
The title Boy is appropriate and significant: not only are the band members young -- Bono and Adam are twenty, Larry and Edge nineteen -- but the bulk of their songs deal with the dreams and frustrations of childhood. "We're playing to an audience in Britain that ranges in age from seventeen to twenty-five," Bono explains. "There is massive unemployment, and there is real disillusionment. U2's music is about getting up and doing something about it."
 
But wasn't that also the aim of punk? "The idea of punk at first was, 'Look, you're an individual, express yourself how you want, do what you want to do,'" Bono says. "But that's not the way it came out in the end. The Sex Pistols were a con, a box of tricks sold by Malcolm McLaren. Kids were sold the imagery of violence, which turned into the reality of violence, and it's that negative side that I worry about. People like Bruce Springsteen carry hope. Like the Who -- 'Won't Get Fooled Again.' I mean, there is a song of endurance, and that's the attitude of great bands. We want our audience to think about their actions and where they are going, to realize the pressures that are on them, but at the same time, not to give up."
 
Part of U2's attitude comes from the fact that they are, as Bono puts it, "appreciative of our background." The group formed in 1978 at an experimental school in Dublin. "It was multidenominational," he explains, "which, in terms of Dublin and Ireland, is quite unique. It was also coeducational, which was unusual too. We were given freedom, and when you're given freedom, you don't rebel by getting drunk."
 
That message comes across again when the group headlines a show at London's Marquee club a few days later. After a rousing forty-five minute set, the band returns to the stage for an encore. But before launching into another song, Bono makes a short speech about the little boy pictured on the British version of U2's LP. "Some people have been asking about the boy on the cover of the album," he says. "Well, he happens to be a kid who lives across the street from me. We put him on the cover 'cause he's a pretty smart kid. And sometimes I wonder what his future will be like -- and I wonder about ours."
 
At this point, U2's future looks bright. The band has managed to deal level-headedly with its sudden popularity in the U.K. In addition, they've shunned traditional rock and roll pitfalls as booze and drugs. Finally, the band is willing to work. A three-month U.S. trek will begin in March, and Bono is, as usual, confident about the band's chances in the States. "Right now, the word is 'go!' for U2," he says. "It is my ambition to travel to America and give it what I consider it wants and needs."
 
(Posted feb 19, 1981)

Yllättäen bändi oli saanut uuden kitaristin ja basistin. Clayton osoitti olevansa lupaava uuden polven kitaristi, joka ei tuhlaa voimasointuihin luovaa energiaansa. Adam perinteisen soittimensa kanssa oli yllättävän liikkuvainen. Konserttihan oli lähes Adamclaytonshow! Edge soitti bassoaan trendikkäästi, joten hänelle - tuolle vapaapainijalle - voimme luvata valoisia päiviä nelikielisen parissa.
 
Jotenkin keikka ei vain noussut sinne, mitä siltä odotin. Iloinen yllätys oli Electric Co. -biisin ekalta älpykältä soittaminen. Sananmukaisesti kaikuja delaylla historiasta. Pakko myöntää, että kylmiä väreitä syntyi biisin aikana. Vanha pieru muistelee!

Ääh, missasin! Tuleekohan uusintana?
 
Jep. Tänään tulee nähtävästi tämä uusintana.