Yleistä keskustelua musiikista ›

Jos samalla levyllä soittaa Miles Davis, John Coltrane ja Cannonball Adderley, voiko se muuta olla?
 
Musta tää levy on ihan huono. (sori)
 
Sama. Mulle tulee paha olo kun alkaa miettimään jotain täydellistä.
Joskus tänne tuli kuitenkin joku vastaus postattua.
 
Alkanut miettiä, että tuleekohan musiikkia kuunneltua liikaa nykypäivänä itse kunkin.. en nyt siis juuri sinnulle tätä tarkoita. Vaan sitä, että itsellä ainakin musiikkia soi niin helvetillinen määrä, että ei oikein osaa enään arvostaa jotain hyviä levyjä niin paljoa. Ennen tuli kuunneltua ehkä 2-3 kertaa viikossa joku levy kokonaisuudessa ja se oli hyvän levyn ollessa kyseessä ihan huippua aikaa koko n.50 minuuttia. Nyt pyöräyttää jonkun Opethin soittimessa ja kolmannen biisin kohdalla vaihtaa levyä tyyliin "jaa, tää on tämmöstä blaa".
 
Mun mielestä siis viiden tähden levyjä olisi varmasti lopulta paljonkin jos niille todella antais sen oman aikansa ja hetkensä. Olen pilannut korvani mahdollisesti - muttei se mitään, musiikki onkin ihan tylsää lopulta.

Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta minulla tuota fiilistä ei ole, onneksi.

Musta tää levy on ihan huono. (sori)
 

 
Alkanut miettiä, että tuleekohan musiikkia kuunneltua liikaa nykypäivänä itse kunkin.. en nyt siis juuri sinnulle tätä tarkoita. Vaan sitä, että itsellä ainakin musiikkia soi niin helvetillinen määrä, että ei oikein osaa enään arvostaa jotain hyviä levyjä niin paljoa. Ennen tuli kuunneltua ehkä 2-3 kertaa viikossa joku levy kokonaisuudessa ja se oli hyvän levyn ollessa kyseessä ihan huippua aikaa koko n.50 minuuttia. Nyt pyöräyttää jonkun Opethin soittimessa ja kolmannen biisin kohdalla vaihtaa levyä tyyliin "jaa, tää on tämmöstä blaa".
 
Mun mielestä siis viiden tähden levyjä olisi varmasti lopulta paljonkin jos niille todella antais sen oman aikansa ja hetkensä. Olen pilannut korvani mahdollisesti - muttei se mitään, musiikki onkin ihan tylsää lopulta.
 
Itse olen lähiaikoina harrastaunut paljon enemmän ns. "taustapopitusta" ja ahminut uutta musiikkia melko lailla, ja olen taas päinvastoin huomannut että kyllä ne helmet sieltä erottuvat. Fakta vain on että oikeasti vitun hyviä levyjä tulee vastaan vain harvoin. Ne ikäänkuin pakottavat siihen "keskittyneeseen" kuunteluun, jota tulee sitten hyvien levyjen kohdalla harrastetttua enemmän. Ne todelliset helmet eivät jää taustamusaksi.
 
E: Joidenkin levyjen kohdalla tietysti kestää kauemmin, mutta yleensä ns. "mielenkiinto" levyn kuunteluun säilyy vaikkei se ensimmäisen parin kuukauden aikana kiksauttaisikaan niin kovaa. Toolin kuuntelun "aloittaminen" vei Aeniman kohdalla n. puoli vuotta, mutta sitten kun kolahti niin sitten kanssa kolahti. Olihan se sitä ennenkin jo mielenkiintoista ja "hyvää" mutta syvempi kiintymys kasvoi keskittyneen kuuntelemisen/lukemisen/ajattelemisen myötä. Hitaasti hyvä tuli, joskus näin, mutta ei aina kuten esim. Mars Voltan tapauksessa minulle kävi. Ei vain iske.

Refused - Shape Of Punk To Come
Ei yhtään huonoa biisiä ja kappaleiden vaihdot on ihan parhautta. Levyllä ehkä kaikkien aikojen parhaat rumpusoundit. Tämä taisi olla ensimmäinen levy josta tuli sellainen fiilis että tämä on täydellinen levy.
 
Glassjaw - Everything You Ever Wanted To Know About Silence
Tästä tuli toisena sellainen täydellisen levyn fiilis. Ei jää epäselväksi että laulaja on katkera exälleen. Turpaan annetaan ja kunnolla ja lopulta levyn kruunaa piilotettu biisi jossa laulaja pianon säestyksellä tavallaan pyytää anteeksi että oli niin tyly exällensä. Niin ja sävellykset on aivan mahtavia. Ehkä parhaita Ross Robinsonin tuottamia levyjä.
 
.hopesfall. - Satellite Years
Mahottoman hyvä tunnelma saatu tälle levylle joka saa kuuntelemaan aina vaan uudestaa. Eikä yhtään huonoa biisiä.
 
Converge - Jane Doe
Mahdottoman kauniita sanoituksia ja hirviää paahtoa ja kaaosta niin hyvin tehtynä että oksat pois. Täydellisin viimeinen biisi maailmassa tällä levyllä.
 
Mineral - End Serenading
Melkeinpäs parasta emoa (sitä aitoa 90-luvulta) mitä on tehty.
 
Taking Back Sunday - Tell All Your Friends
Häikäilemättömän hyvää poppia ja loistavia sanoituksia. Ei yhtään täytebiisiä. Sääli vaan että jäi bändin ainoaksi hyväksi :(

Viiden tähden levyjä omasta mielestäni ovat:
 
Guns 'N' Roses - Appetite For Destruction
Led Zeppelin - IV
AC/DC - Back In Black
Oasis - Defenitely Maybe
Cream - Disreali Gears
Van Halen - 1984
The Rolling Stones - Exile On Main Street

Annica-Badly Dreaming
 
Levyllä on jotain ainutlaatuista mitä ei Suomen maalta noihin aikoihin tullut muita. Ainutlaatuinen naisääni ja hard-rock mikäs tämän parempi yhdistelmä. Ehdottomasti 5 tähteä.
 
Thunderhead-Behind The Eight-Ball
 
Loistava debyyttialbumi bändiltä. Hienon kuuloiset riffit yhdistettynä Ted Bulletin "right in your face"-asenteiseen lauluun. Levyltä oikein huokuu rock-asenne.
 
Grave Digger-Ballads Of A Hangman
 
Jo pelkästään näin kovan lätyn teko 2000-luvulla antaa oikeuden 5 tähteen. Bändin taso ei laske vaikka loppusuora bändille häämöttääpi.
 
Kirka-R.O.C.K.
 
Tämä ollut jo aiemminkin mainittuna mutta mainitaan uudelleen. Hieno idea Kirkalta alkaa vetämään hard-rockia mutta ikävä tosiaan ettei menestynyt niin kuin oli tarkoitus. Ainutlaatuista kamaa JÄLLEEN Suomesta. Kirkan ääni on kuin tehty levyn biiseihin. Kappaleiden kitarat tuovat mieleen paljon kasaribändejä, esim. Whitesnaken.

TUC: Led Zeppelin - IV
 
Vaikka haluaisinkin, niin tätä en allekirjota. Mun mielestä Four Sticks on toodella huono kappale, valitettavasti.

Muse-Absolution
Joku taisikin mainita jo ko. bändin Black Holes&Revelations:in. Omasta mielestäni Abso toimii paremmin kokonaisuutena, se ei sisällä yhtään heikkoa lenkkiä, toisin kuin B&R (supermassive blackhole).
 
Absolution käsittelee kuolemaa. Tietystikään, se ei pääse yhtä syvälle pimeisiin tunteisiin, niinkuin vaikka Pink Floydin Dark Side of the Moon. Levy pärähtää käyntiin kappaleella Apocalypse Please, joka nimenä kertoo pitkälti levyn teeman. Levyn kulku jatkuu hieman helpommalla kipaleella, Time Is Running Out ja siitä meno jatkuu upeaan fiilistelyyn, Sing For Absolutioniin. Tässä biisissä synti omassa persoonassaan on todella läsnä. ((En ole uskovainen.))SOAsta raskaampaan, levyn helmi, Stockholm Syndrome pärähtää mahtavalla, raskaalla, TAPPAVALLA soitollaan ja upeilla sanoituksillaan. Yksi maailman parhaita kappaleita, joka vielä sopii levyn yleisilmeeseen ku tappi pyllyyn.
 
Sitten yksi maailman upeimmista balladeista, tai no enemmänki puoliballadeista, nimittäin Falling Away With You. Sanoisin, että herkistelykappaleissa edelle menee vain saman yhtyeen Unintented. Herkistely loppuu, bassojumaluus alkaa. Hysterian ultimaattinen bassoriffi lähtee soimaan Interlude -häröilyn perään. Upea kappale, siis muutenkin kuin basson puolesta. Kertosäe nappaa aina mukaansa. Soolo on jumaluutta. Blackout jatkaa levyn sanomaa kuolemasta, mutta samalla elämän mahdollisuuksista. Koskettavat sanoitukset, loistoa oikeasti.
 
Musen levyt sisältävät aina pianohomoiluakin. Sitä tarjoaa Butterflies&Hurricanes, upea kappale, jonka klassinen väliosa on hyvinkin hermostoa stimuloiva. Kaikkien aikojen sokerisin rakkauslaulu Endlessly löytyy myös tältä lätyltä. Kun kuulee kertosäkeen säeparin: "Hopelessly, I love youe endlessly" ei tiedä pitäisikö itkeä ilosta vai surusta. Jotain upeaa.
 
Kaksi menobiisiä, Small Print ja Thoughts of a Dying Atheist. Sitä itseään rokkenrölliä. Hienot sanat näissäkin. Viimeiseksi biisisiksi saadaankin vielä Ruled By Secrecy, joka on tosiaan salamyhkäinen paketti. Upeutta.
 
Japanipainokselta löytyy myös kappale Fury, joka pitäisi olla ihan peruspainoksellakin, mielestäni. Fury vie mielestäni kuoleman pisimmälle näistä kappaleista mitä levyltä löytyy. Aivan upea biisi, hidas, raskas, ahdistava, koukuttava, ihastuttava.
 
Levy kokonaisuudessaan on Musen tummin, tasaisin ja paras. Samalla myös maailman paras levy.
 
The Beatles- Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band
Upea levy. Äänimailma, tunnelma, jatkuvuus, monipuolisuus. Lucy In the Sky With Diamonds on täyttä jumalaa. Muu viittä tähteä.
 
Rage Against The Machine - Nimikkolevy
Maailman paras metallilevy jaetulla tilalla seuraavan kanssa. Viesti, asenne, soiton raivo. Loistoa, hyvää juoksumusaa mm.
 
System Of A Down-Mezmerize
Nerokas lätty, joskaan ei sisällä SOADin parhaita biisejä. Nam! Raivoavaa menoa, upea sanoma monissa kappaleissa.
 
Pink Floyd - Wish You Were Here
Shine On Me You Crazy Diamonds on parasta Pink Floydia. Levy kokonaisuutena on todella toimiva ja nerokas. Äänimaailma jotain parasta. Hyvää ilta/fiilistelymusaa.

Bad Religion - No Control ehdottomasti, mielestäni paras ikinä tehty levy. Oli ensimmäisiä mitä ostin (joskus ala-asteella), ja mietin kuunneltuani että voidaanko näin hyvää musiikkia edes tehdä? Vielä en ole ainakaan kohdannut yhtään joka olisi yltänyt lähellekään samaan. Sävellykset ovat mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia, sanoitukset myös (sisältää lähinnä pohdintaa yhteiskunnan ja ihmisen suhteesta punkille tyypillisen systeemi ei toimi -meiningin sijaan). Kaikki on käärittynä äärimmäisen tiukoiksi ja tiiviiksi kappaleiksi joten turhaa sekuntia ei levylle mahdu. Vain 26 minuuttia täydellisyyttä.
 
DethBanger: Rancid - ...And out come the wolves
 
Tää levy kolahti joskus 1996 ekan kerran kun sitä sillon pikkupoikana kuulin. Veljen levyhyllystä laitoin soimaan ja vieläkin 11 vuoden jälkeen jaksaa kuunnella. Omana tä levy tietty löytyy. Mun lempilevy kautta aikain, nii letkeetä musaa jokaselle vuodenajalle. Kesällä toimii kyl parhaiten: grillaus-/skeittaus-/hengailumusana.
 
Tämä voisi muuten olla mutta Rancidin levyt on hieman liian pitkiä (paitsi ehkä se pääkallokantinen), levyn loppupäästä pari biisiä pois niin voisi olla viisi tähteä.
 
Sen sijaan Operation Ivyn Energy LP on kyllä nimensä mukaisesti täyttä energiaa. Autotallisoundit vaan nostavat fiilistä entisestään. Tajuttoman kova meininki!

Jerry Lee Lewis- live at the star club.
 
Se nyt vaan sattuu olemaan yks parhaista levyistä ikinä! Vaikkakin se on live ja Jerry vetää paljon lainamatskua, silti se on aivan saatanan kova lätty. Ei kukaan vedä enää tolla intensiteetillä rokkia ku nää veti...

TUC: Cream - Disreali Gears
 
Viiden tähden levy, mutta silti harmittaa kaks vikaa raitaa sekä Blue Condition.

Pantera - Cowboys From Hell, Vulgar Display Of Power & Far Beyond Driven
 
Jotenkin tässä kiteytyy koko 90-luvun metallin olemus. On mahtavia melodianpätkiä, kirkumislaulua ja raivopäistä mättöä yhdistettynä tiukkaan grooveen ja mahtavaan riffittelyyn, kaikki samassa paketissa. Aivan ylittämätön kolmikko.

danny: Pantera - Cowboys From Hell, Vulgar Display Of Power & Far Beyond Driven
 
Jotenkin tässä kiteytyy koko 90-luvun metallin olemus. On mahtavia melodianpätkiä, kirkumislaulua ja raivopäistä mättöä yhdistettynä tiukkaan grooveen ja mahtavaan riffittelyyn, kaikki samassa paketissa. Aivan ylittämätön kolmikko.
 
joo, nää kolme onkin ainota panterat jotka on löytyy levyhyllystä, ja voin kyllä yhtyä täysin sanomaasi!
 
Pink Floyd - Wish You Were Here
 
eiks tää o rednexiiii? . ...

Heitetääs pari omaakin ehdotusta tälle listalle.
 
1. Serge Gainsbourg - Histoire de Melody Nelson. On se vaan upea levy. Yhtenäinen kokonaisuus, jonka osat sopivat toisiinsa täydellisesti. Lisäksi ei ala toistamaan missään välissä itseään, johtuukohan suhteellisen lyhyestä pituudesta?
 
2. Pink Floyd - Meddle. Bändillä noita viiden tähden levyjä on aikas paljonkin, mutta valitaan tämä tällä kertaa. Hieno levy, jota tulee kuunnella ajatuksen kanssa. Ei oikeen yksittäisinä biiseinä toimi, mutta... Helmenä Echoes, joka kruunaa levyn. Seamus taas yllättävä veto, koska harvemmin laitetaan koira laulamaan bluesia.
 
3. Miles Davis - On the Corner. Nyt jazz-puristit repivät pelihousunsa tämän lukiessaan, mutta mielestäni tämä kyseinen levy on sähköistä Milesia parhaimmillaan. Tiukat rytmit ovat levyllä kohdallaan.
 
4. Prince - Purple Rain. Jos tältä ottaisi mielestäni ei niin mahtavan biisin kun "Computer Blue" pois, niin kyseessä olisi jo kuuden tähden levy. Mahtavia biisejä ja kunnon revittelyä. Jokusen vuoden tämän jälkeen heppu teki toisenkin mahtavan levyn. Tai no, erityisen mahtavan.
 
5. Herbie Hancock - Head Hunters. Chameleonin bassokulku. Hienoja melodioita päähän jäävien taustojen päälle.
 
Pistetään vikana perusteltuna sitten vielä eräs mahtavimmista livelevyistä, eli Hawkwind - Space Ritual. Varmaankin yksi tärkeimpiä Space-Rock albumeita. Intensiivistä ja tarttuvaa menoa rytmipuolella, joiden päälle maalailtiin kaikenmoisia kuvioita. Upeata! Kansikuvakin on yksi parhaista ikinä.
 
Kattellaan, jos joskus kirjoittelisin muistakin mahtavista levyistä. Esimerkiksi Fleet Foxesin samanniminen levy jäi kokonaan käsittelemättä.

Jäi vähän epäselväksi, että haettiinko tässä nyt sitten Täydellistä Levyä vai ihan vaan viiden tähden levyä, eri asioita ovat nuo kyllä. Täydelliselle levylle kuuluva arvosana on tietysti kuusi tähteä viidestä. :) Kun oikein kriittisesti ajattelen, niin tällaisia levyjä taitaa olla tasan kolme.
 
The Mars Volta - De-Loused In The Comatorium
 
Kerta kaikkiaan täydellinen levy. Silkkaa mahtavuutta alun fade-inistä viimeisiin iskuihin ja surinoihin. Järjen ja tunteen täydellinen liitto, joka kolisee käsittämättömän lujaa ihan silkan fiiliksen voimalla, ja silti ihmeteltävää ja pureksittavaa riittää vuosikausiksi, etenkin Rodriguez-Lopezin kitarajutuissa. Myös rumputyöskentelyltään ehdottomasti kovin levy ikinä, paljon tavaraa mutta ei mitään turhaa, vaan jokainen isku tukee kokonaisuutta. En osaa tästä sanoa kuin ylisanoja, joten todettakoon nyt vielä, että seitsemän vuotta olen tätä kuunnellut vaihtelevalla aktiivisuudella, ja aina se vaan kuulostaa maailman parhaalta musiikilta.
 
Queen - A Night At The Opera
 
Vaikka ei aina ole ollut ykkössuosikkini Queenin levyjen joukosta (etenkin Queen II on myös erittäin kova), niin loppujen lopuksi tämä on kuitenkin se bändin mestariteos. Levy on melkoinen tyylien sillisalaatti, mutta kuitenkin toimii saumattomasti kokonaisuutena. Ei ainoatakaan ei-hyvää biisiä, valtaosa kerrassaan loistavia ja parhaimmat ovat kuolemattomia klassikoita. Erityisesti pitää vielä panna merkille, että rumpali Taylorin kirjoittama I'm In Love With My Car ei ole levyn vähiten hyvä biisi, vaikka suurin osa miehen biiseistä etenkin 70-luvun levyillä on nimenomaan levyjen heikoimpia lenkkejä. (More Of That Jazz anyone?)
 
Lasketaanhan kokoelmatkin levyiksi tässä yhteydessä? Jos lasketaan, niin:
 
The Doors - The Best Of
 
Oikeastaan vähän hävettää laittaa tätä tähän, olenhan vannoutunut hittikokoelmien vihaaja ja levykokonaisuuksien puolestapuhuja. Ehkäpä osittain asiaan vaikuttaa se, että Doorsilta ensimmäisenä kuunneltavakseni osui juuri tämä kokoelma. Joka tapauksessa oikeastaan yksikään Doorsin levykokonaisuus ei ole musta täysin toimiva, jos ei sitten lasketa mukaan postuumia An American Prayer -runolevyä, joka toimii erinomaisesti. Mutta tälle kokoelmalle on onnistuttu valitsemaan End Of The Nightia lukuunottamatta juuri tasan ne oikeat biisit. Loistobiisejä jokikinen, Hello I Love You ehkä ainoana poikkeuksena tästä joukosta.
 
Viiden tähden levyjä onkin sitten runsaammin, suuri osa omista suosikeista on jo aiemmin ketjussa mainittu. Tässä nyt muutama, mitä ei muistaakseni ole kukaan maininnut:
 
King Crimson: Red
The Strokes: Is This It?
Jim Morrison & The Doors: An American Prayer

Kyllä maailma on kultaisia levyjä pullollaan. Jos tässä yrittäisi nostaa muutamia.
 
The Who - The Who Sell Out (1967)
 
Kaikkien aikojen paras AOR-lätty. Kirjaimellista happoradiota tappiin asti. Who on soitannollisesti parhaassa iskussa ikinä: minimalistinen rajuus ja pömpöösi perseily vuorottelevat kiehtovasti. Häivytysten tilalla hyviä radiojinglejä. Paras kappale myöhemmin Thunderclap Newmanin jäsenenä tunnetuksi tulleen John Keenen psykedeliaparodia "Armenia City In The Sky".
 
Wire - Pink Flag (1977)
 
Post-punkin ehein saavutus ikinä, samaan aikaan sopivan itsetietoinen, raju, ytimekäs ja älykäs levy, jonka yksittäisiin kappaleisiin ei tule ikinä kyllästyttyä niiden lyhyyden takia. Esittelee yhden riffin sahaamisen toimivana taiteena ("Surgeon's Girl"), toisaalta sisältää myös perinteisempää äänivalliahdistusta ("Lowdown"). Yhtä kaikki eheimpiä albumikokonaisuuksia ikinä.
 
The Zombies - Odessey And Oracle (1968)
 
Hajoamispisteessä ollut Zombies levytti rakkauden kesän jälkilämmöissä syksyllä '67 maagisimman psykedelialätyn ikinä. Hyvää, vähän toytown-tyylistäkin lyriikkaa, ihmiskuvia ja kesäistä pehmeyttä ("A Rose For Emily", "Beechwood Park", "I Want Her She Wants Me"), vastapainona pari raitaa seksuaalista intensiivisyyttä ja äärimmäistä ankeutta ("Time Of The Season", "Butcher's Tale (Western Front 1914)"). Remasteroidulla versiolla mainiot bonukset, kuten protosti psykeilevä "Walking In The Sun" vuodelta '64. Kesälevy par excellence.
 
The Pretty Things - The Pretty Things (1965)
 
Brittibluesin paras ja ehdottomasti räävittömin levy. Hyvin muokattuja covereita (Chuck Berry -laina "Oh Baby Doll", Bo Diddleyn "Road Runner"), mainioita alkuperäisiä ("Big City", sinkkunakin julkaistu "Honey, I Need") ja Rollareita tujumpi lataus energiaa. Hyvää ja simppeliä soitintyöskentelyä paitsi kitaristi Dick Taylorilta, myös komppikitaristi Brian Pendletonilta ja yksityiselämässään kovasti sekoilleelta rumpali Viv Princeltä. Remasterilla hyvät sinkkubonukset.
 
The Beatles - Revolver (1966)
 
Ehkä kuitenkin se väkevin albumikokonaisuus ikinä. Mainio balanssi kaikenlaista kamaa, Beatles esiintyy viimeistä kertaa varsinaisena nelihenkisenä yhtyeenä. Kultaista George Martin -tuotantoa: etenkin monovinyylillä huikaisevat soundit. Garagein ja Rubber Souliakin varmempi kokonaisuus Beatlesilta.
 
Täytyy vielä lisäksi mainita brieeffimmin Jethro Tullin Thick As A Brick (1972), Bob Dylanin Highway 61 Revisited (1965), Joy Divisionin Unknown Pleasures (1979), Sam Cooken Night Beat (1963) ja The Stone Rosesin The Stone Roses (1989).

kepe-5: The Beatles - Revolver (1966)
 
Tämä olis mullakin neljäntenä noiden kuuden tähden levyjen joukossa ilman I Want To Tell Youn b9 -äänen ränkkäystä mikä muutamassa kohdassa toistuu. Ihan hauska idea teoriassa, käytännössä kidutusta ainakin allekirjoittaneen korville joka kerta. Tätä lukuunottamattahan tuo on jokseenkin täydellinen levy.

YUP - Lauluja metsästä
Ainoa YUP:n levy jolla ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Eka YUP:n levy jota kuuntelin, ehkä senkin takia tykkään eniten.
 
Absoluuttinen Nollapiste - Mahlanjuoksuttaja
Ei huonoja biisejä tälläkään. Löytyy Nollapisteeltä varmaan muitakin viiden tähden levyjä, mutta en oo vielä ehtiny tutustua näiden tuotantoon niin paljon.
 
Wigwam - Nuclear Nightclub
Täydellinen vaikka vähän lyhyt levy, tuskin sen kummempia perusteluja kaipaa.

Sweatmaster - Sharp Cut. Jumalauta.

En mä tiedä kuin yhden. Kaikissa muissa levyissä on jotain turhaa, joku ärsyttää, ei jaksa kuunnella kokonaan tms.
 
Moonsorrow - V: Hävitetty

On vissiin joku pyhäinhäväistys laittaa suomalaista 2000-lukulaista pakanametallia tähän kun muut pistää Coltranea ja Pink Floydia. Mutta tää on meikäläisen hyllystä ainoo levy jossa on täydelliset saundit, täydellinen pituus, ei yhtään turhaa säveltä, pitää otteesaan koko keston ja kestää kuuntelua.
Onhan niitä todella lähelle pääseviä alpumeja vaikka millä mitalla, niin kuin useaan otteeseen mainittu Dark Side of the Moon, Marillionilta useampikin alkupään levy, Primordialin The Gathering Wilderness, Pekka Pohjolan Visitation, sekä pari Opethia.
Mutta ei ne ole viiden tähden levyjä jos yksikin asia niissä vaivaa, imo.
 
Takavasen ja takki --->