Yleistä keskustelua musiikista ›

Soittaminen on eri mukavaa. Jepulis. Tuntuuko muistakin kuitenkin siltä, että se ei suo samanlaista hyvänolontunnetta kuin esim. matikan vaikean yhtälön ratkaiseminen? Tuntuuko teistäkin, että soittaessa aivot ovat tyystin taka-alalla?

Miksi musiikin pitäisi tarjota älyllistä haastetta? Miksi tunnetason hyvänolontunne ei olisi yhtä arvokasta kuin älyllinen vastaava?

Tuntuuko teistäkin, että soittaessa aivot ovat tyystin taka-alalla?
 
Ei, minä uskon että siitä saa halutessaan älyllisestikin haasteellista.
 
Jos hommaan rutinoituu, se tulee alitajunnasta ja selkärangasta vanhojen tottumusten mukaisesti. Silloin voi aina siirtää aiemmat rutiinit sivuun ja ottaa uuden lähestymistavan. Esimerkiksi ottaa uuden moodin tai muun asteikon käyttöön, soittaa läpi sointukulkuja eri käännöksillä. Tai tekee itselleen keinotekoisia haasteita: virittää kitaran uudella tavalla tai jättää yhden kielen kokonaan pois käytöstä. Tällä tavalla voi helposti törmätä asioihin, joita ei olisi muuten lainkaan löytänyt. Samalla joutuu olemaan koko ajan läsnä soittamisessa, miettimään mitä tekee ja miksi.
 
Tällaisesta jutusta tulee muuten heti mieleen Mick Goodrickin kirja The Advancing Guitarist -- niin loistava opus ettei paremmasta väliä.

Soittaminen on eri mukavaa. Jepulis. Tuntuuko muistakin kuitenkin siltä, että se ei suo samanlaista hyvänolontunnetta kuin esim. matikan vaikean yhtälön ratkaiseminen? Tuntuuko teistäkin, että soittaessa aivot ovat tyystin taka-alalla?
 
Vähän sinne päin. Kuitenkin, jos on saanut itse väsättyä biisin, on tunne mitä hienoin. Vetää hyvin vertoja 2. asteen yhtälön ratkaisemiselle.

Tuntuuko muistakin kuitenkin siltä, että se ei suo samanlaista hyvänolontunnetta kuin esim. matikan vaikean yhtälön ratkaiseminen?
 
JOS, soitosta tulis yhtä pimeetä kun yhtälönratkasusta, niin lopettaisin kun seinään. Ja yhtälönratkasemisesta en oo ikinä saanu yhtään mitään.

Ei soiton kai pitäisi olla itsessään älyllisiä ponnisteluja vaativaa, mutta soittoa alustaa kaikki älyllinen pohtiminen asian tiimoilta eikä siitä välttämättä haittaa ole, joskaan ei suoranaista hyötyäkään. Mitä tulee teorian kanssa leikittelyyn, mielestäni se on hieman vaarallinen tie lähestyä musiikkia. Varmemmin pysyy asian ytimessä, kun opettelee tuntemaan musiikin sellaisena kuin se onkin, eli konkreettisena äänenä (ääntähän soittimetkin vain tuottavat, eivät muuta). Toki musiikillakin on kirjoitetut sääntönsä, mutta periaatteessa tärkeintä on oppia unohtamaan kaikki se oppi heti opeteltuaan tarvitsemansa asiat.

Saan soittamisesta kiksit, matikan laskuista en. Minä en itseasiassa pidä älyllisistä haasteista, sillä en ole niinkään "fiksu" kaveri. Musiikki tarjoaa minulle tarpeeksi haasteita.

Onhan matikassa ja musiikissa aika paljon yhtäläisyyksiäkin: itse ainakin olen saanut yhtälön ratkaisemiseen verrattavissa olevia tuntemuksia pohtiessani esim. skaalojen ja sointujen välisiä yhteyksiä.
 
Samoin esimerkiksi monimutkaisten sointujen blokkaaminen levyltä tuottaa minulle ihan älyllistäkin tyydytystä.

Kyllä mä ainakin saan älyllistä haastetta helposti, esimerkiksi miettimällä jonkun mahdottoman sointukulun, ja sen jälkeen siihen päälle sellaisen melodialinjan joka saa sen kuulostamaan luontevalta, jopa tavalliselta.

Kas mutta säveltäminen ja musiikillinen lahjakkuus vaatiikin erilaista älykkyyttä, kuin matemaattista. Jos kyseinen älykkyys olisi molemissa aloissa samanlaista, niin kaikki matemaatikot olisivat myös lahjakkaita säveltäjiä ja kaikki huonosti pärjäävät matematiikan opiskelijat eivät kykenisi säveltämään.
 
Nämä "älykkyydet" eivät ole suoraan verrattavissa toisiinsa imho. Toiset saavat enemmän nautintoa yhtälöiden ratkaisusta ja toiset säveltämisestä. Minä kuulun jälkimmäiseen puoliskoon.

Kyllä mulla on ihan sama juttu kuin Pallistillakin eli en todellakaan saa kicksejä koettaessani ratkoa joitain vaikeita matikantehtäviä. Hermothan siinä vaan menee. Mutta ihmiset ovat toki erilaisia. Tunnetasolla musiikki antaa aivan älyttömästi ja se on se juttu mulle! Toki älyllistäkin haastetta saa, kun alkaa pohtimaan esimerkiksi joitain vaikeita teoriajuttuja.

Teoriatasolla kaikesta saa älyllisesti haastavaa, sehän on selvää. En kuitenkaan usko, että kukaan soittaessaan edes ehtisi pohtimaan kovinkaan haasteellisia juttuja vaikka toki soittoa kuljettaa tuntemusten ohella myös järjelliset havainnot. Säveltäjän roolihan on tavallaan aivan eri, jos niin haluaa. Periaatteessahan säveltäjän ei tarvitsisi edes nauttia musiikista tai yrittää rakentaa mahdollista draaman kaarta, mutta tuskin kukaan muukaan tuollaisen säveltäjän musiikista saisi kicksejä paitsi ehkä teoriassa.

Teoriatasolla kaikesta saa älyllisesti haastavaa, sehän on selvää.
 
Joo. Ja saahan musasta käytännön puolella matemaattisesti vaikeata vaikka eri tahtilajien avulla. Simppelin kuuloista, mutta osaatko laskea yhteentoista? Viiteentoista? ;-)
 
Musaa voi toki lähestyä niin monesta vinkkelistä, että haastetta löytyy iisisti vaikka moneksi eliniäksi.

Joo. Ja saahan musasta käytännön puolella matemaattisesti vaikeata vaikka eri tahtilajien avulla. Simppelin kuuloista, mutta osaatko laskea yhteentoista? Viiteentoista? ;-)
 
Musaa voi toki lähestyä niin monesta vinkkelistä, että haastetta löytyy iisisti vaikka moneksi eliniäksi.
 
Täytyy myöntää, etten ikinä laske tahteja, en ikinä. Rytmiin pääsee kiinni vaikka ei olisi aavistustakaan tahtilajista, toki siinäkin on oma haasteellisuutensa, joka ei suinkaan ole matemaattinen.
 
Eipä silti, ei minua häiritse toisenlaiset lähestymistavat, pystyn jopa nauttimaan erilaisin lähestymistavoin tehdyistä biiseistä ellei kyse sitten ole biisistä, jonka pohja on lähestymistavan esittelyssä. Miten kukin tykkää.

JOS, soitosta tulis yhtä pimeetä kun yhtälönratkasusta, niin lopettaisin kun seinään. Ja yhtälönratkasemisesta en oo ikinä saanu yhtään mitään.
 
Samat sanat.

Mun mielestä musiikissa on ehkä enemmän sekä älyllistä -että emotionaalista haastetta kuin missään muussa mihin olen törmännyt. Ja mun mielestä musiikinteko on paljon ja ensisijaisesti muutakin kuin soittamista, asia joka täällä tuntuu suunnilleen kaikilta unohtuvan.

Ei tarvitse kuin kuunnella jotain todella omasta tasosta edellä olevaan musiikkia, niin huomaa kuinka paljon sitä olisi vielä työtä tehtävänä kaikilla tasoilla. Saati sitten kun käärii hihat ja alkaa selvittämään noita juttuja.

Aamen. Erittäin hyvin sanottu note

Komppaan velipoikia.
 
Ei tarvitse kuin kuunnella jotain todella omasta tasosta edellä olevaan musiikkia, niin huomaa kuinka paljon sitä olisi vielä työtä tehtävänä kaikilla tasoilla. Saati sitten kun käärii hihat ja alkaa selvittämään noita juttuja.
 
Se on siinä.

Suurin musiikki korville on hiljaisuus, mutta jos nyt aiheesta muuten puhutaan, niin kaikki oppivat kykyjensä ja halujensa mukaan niin paljon kun voivat. Sitten tulee se aika, jolloin pitäisi unohtaa kaikki opitut asiat. Se on vähän niinko sillain, että ei tartte miettiä miten joku asia menee, vaan se on osa sinua.
 
Mitä on sitten äly? Länsimainen kulttuuri haluaa aina selvittää kaiken ulkoisen järkeilemällä ja tieteen avulla. Keksitään maailmankaikkeuden alulle teoriat yms. hömpötykset. Miksi tutkia sitä, mitä on ulkopuolella, kun suurempi työmaa on meissä itsessä sisällämme. Eipä tieteen tekijät ole paljoa ihmisen sielua tutkineet, tai ainakaan selvyyttä saaneet. Jos ihmiset tietäisivät, mitä itse ovat, eivätkä koko ajan yrittäisi selvittää kaikkea ulkopuolellamme olevaa, niin? Aika vaikea pala. :D !

Soittaminen on eri mukavaa. Jepulis. Tuntuuko muistakin kuitenkin siltä, että se ei suo samanlaista hyvänolontunnetta kuin esim. matikan vaikean yhtälön ratkaiseminen?
 
Jos tuolle tuntuu, niin kehoittaisin sinua perehtymään jälkisarjalliseen musiikkiin ja Xenakiksen tuotantoon. Ihan työstötavoista lähtien.
 
Lisäänpä vielä lainauksen Xenakiksen luonnehdinnasta:
 
Xenakis oli musiikillinen vaikuttaja yli neljän vuosikymmenen ajan omassa majesteetillisessa ulkopuolisuudessaan. Alun alkaenkaan hän ei kulkenut sodanjälkeisen muodin mukana ja liittynyt sarjallisen musiikin säveltäjien harmaaseen armeijaan, vaan avasi aivan uuden todennäköisyyslaskentaan perustuvan polun musiikissa. Tämä polku on ollut matemaattisuudessaan monille perinteisille muusikoille vieras, jopa pelottava. Jokainen, joka on avannut Xenakiksen kirjan Musiques Formelles (1963, engl. Formalized Music, 1971), on ainakin hieman hämmentynyt sen sisältämästä korkean matematiikan ja musiikin keitoksesta. Sen sivut ovat täynnä paitsi musiikin filosofiaa ja nuottiesimerkkejä, myös ohjelmalistauksia, todennäköisyyslaskentaa, joukko-oppia, ryhmä- ja peliteoriaa ynnä muuta korkeatasoista matematiikkaa, joka saa sarjallisen musiikin matriisit näyttämään naiiveilta, okkulttisilta taikalaatikoilta.
 
Musiikin formalisointi sinänsä on vanhaa perua ja sitä on harjoitettu vaihtelevissa määrin aika ajoin läpi koko länsimaisen taidemusiikin historian. Xenakiksen anti onkin niissä mittasuhteissa, joissa hänen matemaattinen ajattelunsa reflektoi musiikkia. Kuin tiedemies hän luokittelee sävellysten konstruointimetodeita, äänten ominaisuuksia, niiden hierarkioita ja rakenteita. Xenakiksen tapa tarkastella musiikkia tästä objektiivisesta, sille ulkoisesta perspektiivistä on luonut hänelle eräänlaisen antimuusikon maineen. Hän kuitenkin korostaa lopputuloksen esteettisen annin merkitystä eikä sitä metodologiaa, jolla tulos on saavutettu. Mihin hän sitten tarvitsee tätä monimutkaista matemaattista koneistoaan?
 
Xenakis on maanisen kiinnostunut monimutkaisista ääni-ilmiöistä, sellaisista kuin tuuli, sade, mellakat ja räjähdykset. Hän on valjastanut todennäköisyyslaskennan keinoksi luoda ja hallita tämäntyyppisiä massiivisia äänitapahtumia, jotka koostuvat suurista määristä yksittäisiä äänielementtejä. Tämäntyyppisten tekstuurien kontrollointi ilman matematiikkaa ja tietokoneita on vaikeaa, vaikkei se mahdotonta olekaan. Hänen sävellystensä kuunteleminen ei sen sijaan vaadi näitä apuneuvoja ja on usein voimakas fyysinen ja emotionaalinenkin kokemus.
 
-Kalle Ahola