Yleistä keskustelua musiikista ›

Teemalta tulevien Jimi Henrix konserttien innoittamana tämmöinen perusasioihin palaava keskustelunavaus.
 
Kärjistys ja raaka yleistys:
 
Ennen vanhaan rockmuusikot hankkivat potkut koulusta, puursivat köyhyydessä omaa tietään, elivät itsetuhoista elämää, elivät ja paloivat taiteellensa ja kuolivat nuorina. Siinä sivussa tekivät kestävää musiikkia, jolla muutettiin paitsi nuorisokulttuuria niin ehkä maailmaa muutenkin.
 
Nykyisin tulevat rockmuusikot käyvät koulunsa loppuun, hankkivat sen jälkeen oikean ammatin tai opillista sivistystä, yhtiöittävät yhtyeensä heti uran alkuvaiheessa ja hoitavat asiansa ja terveytensä siten, että tulevaisuus on turvattu. Siinä sivussa tai vasta turvaverkon rakentamisen jälkeen he suurella ammattitaidolla luovat tervehenkistä musiikkia ja nauttivat terveinä kuuluisuuden suomista eduista ja jatkavat rokkaamista niin pitkään kuin huvittaa.
 
Pystyykö jälkimmäisellä tavalla luomaan kestävää taidetta? Pitääkö aikuisten rokata? Löytyykö rockmuusikoita, jotka ovat tehneet uransa parhaat työt yli kolmekymppisinä? Jalostuuko taide kärsimyksestä ja itsetuhoisesta elämästä? Ollaanko kohta samassa tilanteessa kuin esim. kuvataiteilijat, että maisterin paperit pitää vähintään olla saadakseen taiteensa hyväksytyksi, mieluummin tietysti tohtorin hattu? Onko muusikon elämäntavalla mitään väliä musiikin laatun ja kestävyyteen?

Mark Knopfler oli yli 30, kun sultans of swing löi läpi Dire Straitsilla. Oiskohan se ollu äidinkielen opettaja silloin..muistankohan väärin..enivei..tyylillä on harmaantunut ja tekee edelleen hienoa musiikkia. Toki hän ei koskaan ollu niin rock ja huomiotaherättävä, mutta silti yli 100 miljoonaa levyä myynyt. Jos rock-tähteys olisi koulun oppiaine, MK olisi yksi oppikirjoista.

Teemalta tulevien Jimi Henrix konserttien innoittamana tämmöinen perusasioihin palaava keskustelunavaus.
 
Kärjistys ja raaka yleistys:
 
Pystyykö jälkimmäisellä tavalla luomaan kestävää taidetta? Pitääkö aikuisten rokata? Löytyykö rockmuusikoita, jotka ovat tehneet uransa parhaat työt yli kolmekymppisinä? Jalostuuko taide kärsimyksestä ja itsetuhoisesta elämästä? Ollaanko kohta samassa tilanteessa kuin esim. kuvataiteilijat, että maisterin paperit pitää vähintään olla saadakseen taiteensa hyväksytyksi, mieluummin tietysti tohtorin hattu? Onko muusikon elämäntavalla mitään väliä musiikin laatun ja kestävyyteen?
 
Meitsi on pystynyt nuo molemmat edellä mainitut tavat yhdistämään, sillä erotuksella, että sitä musiikillista menestystä ei ole toistaiseksi päässyt takki auki kylille toitottamaan...
 
Mut onhan tää näissäkin mittauhteissa totta, mä röydän välillä aika rajusti.. mut silti käyn päiväduunissa hyvässä ammatissa ja vakavaraisessa firmassa jolla menee lujaa. Oon "skulannu skebaa" ja hillinut penskasta asti monenmoisissa hirveissä ja ei niin hirveissä kokoonpanoissa ja samalla opiskellut ja käynyt töissä.. ettei ihan puilla paljailla ole ja pystyy kitaraan kielet vaihtamaan.
 
Työtehtävän vaihtoonkin inspiroi musiikki, ja halu päästä sillä saralla eteenpäin.
 
Jos joskus ns. menestystä tulee, niin työt lopetan ja kuolen varmaan perinteisesti Rock-tyyliin. Tai sitten tulen onnelliseksi, rauha valtaa mieleni ja pysyn särmänä.. mikä on hyvin epätodennäköistä.
 
Hyvä keskustelun aloitus muuten!!! Plussaa siitä!
 
EDIT: Siis: Rokkari voi olla Rokkari tohtorihatun kera eli ilman. Ihan kummin vain.

Teemalta tulevien Jimi Henrix konserttien innoittamana tämmöinen perusasioihin palaava keskustelunavaus.
 
Kärjistys ja raaka yleistys:
 
Ennen vanhaan rockmuusikot hankkivat potkut koulusta, puursivat köyhyydessä omaa tietään, elivät itsetuhoista elämää, elivät ja paloivat taiteellensa ja kuolivat nuorina. Siinä sivussa tekivät kestävää musiikkia, jolla muutettiin paitsi nuorisokulttuuria niin ehkä maailmaa muutenkin.
 
Nykyisin tulevat rockmuusikot käyvät koulunsa loppuun, hankkivat sen jälkeen oikean ammatin tai opillista sivistystä, yhtiöittävät yhtyeensä heti uran alkuvaiheessa ja hoitavat asiansa ja terveytensä siten, että tulevaisuus on turvattu. Siinä sivussa tai vasta turvaverkon rakentamisen jälkeen he suurella ammattitaidolla luovat tervehenkistä musiikkia ja nauttivat terveinä kuuluisuuden suomista eduista ja jatkavat rokkaamista niin pitkään kuin huvittaa.
 
Pystyykö jälkimmäisellä tavalla luomaan kestävää taidetta? Pitääkö aikuisten rokata? Löytyykö rockmuusikoita, jotka ovat tehneet uransa parhaat työt yli kolmekymppisinä? Jalostuuko taide kärsimyksestä ja itsetuhoisesta elämästä? Ollaanko kohta samassa tilanteessa kuin esim. kuvataiteilijat, että maisterin paperit pitää vähintään olla saadakseen taiteensa hyväksytyksi, mieluummin tietysti tohtorin hattu? Onko muusikon elämäntavalla mitään väliä musiikin laatun ja kestävyyteen?
 
Tässä nuo elämäntapa-asiat yhdistetään rokkiin, mutta ennen kuin rokkia oli vielä keksitty samaa puhuttiin jo blues- ja jazz -muusikoista. Ja sitä ennen kuulemma Straussin veljeksistä. Varmaan jo kivikaudella oli kohu-juttu kun Urgh pilasi elämänsä sillä rummutuksella tai jollain kivien yhteen hakkaamisella.
 
Mulla on kyllä melko paljon vanhoiksi eläneiden muusikoiden levyjä tuolla hyllyssä. Jotenkin en näe tuota elämäntapa-asiaa musan laadun mittarina suuntaan tai toiseen. Vaikka olen itsekin ollut aina niin tarkka tosta rokkariuden olemuksesta, että tässä taannoin totesin, että mulla itsellä ei ole enää vuosiin ollut mitään mahdollisuuksia täyttää omia vaatimuksiani. Mutta itsetuhoinen elämä ei ole niihin koskaan kuulunut. Eikä minkään muunkaan musisoinnin kanssa. Miulle se syvin olemus soittajana oloon, rokkarina oloon, tai minä tahansa on tullut jostain muualta.
 
Frank Zapan elämäkertakirjan alkusivuilta löytyy Gustave Flaubertilta otettu laina "Be regular and orderly in your life so that you may be violent and original in your work." Ja vaikka Zappakin suhtautuu siihen lainaukseen huumorilla, niin näkisin että se olisi ihan yhtä validi tapa tehdä nyt vaikkapa rokkia, kuin se elämätaparokkarius. Tosin munsta sillä tekijällä pitää olla muuten ominaisuus olla rokkari, mitä mulla esimerkiksi ei enää ole. Mulla ehkä oli se vielä 15 vuotta sitten.
 
Kirjassaan myöhemmin Zappa toteaa, että ei ole koskaan käyttänyt huumeita, eikä pahemmin juopotellut. Eli ei näitä peruskliseitä. Mutta duuni oli vähintäänkin originaalia.

Mulla on kyllä melko paljon vanhoiksi eläneiden muusikoiden levyjä tuolla hyllyssä.
 
Rajasin tuon jutun rokkiin lähinnä just sen takia, että bluesissa, jatsissa ynnä muussa se ikä ei ole niin oleellinen asia kuin rokissa, joka kuitenkin pääsäntöisesti on nuorisomusiikkia silloin kun se on parhaimmillaan. Elämäntapojen kuluttavuudessa useimmat rokkarit ovat pikkutekijöitä monen muun lajin muusikoihin verrattuna.

Rajasin tuon jutun rokkiin lähinnä just sen takia, että bluesissa, jatsissa ynnä muussa se ikä ei ole niin oleellinen asia kuin rokissa, joka kuitenkin pääsäntöisesti on nuorisomusiikkia silloin kun se on parhaimmillaan. Elämäntapojen kuluttavuudessa useimmat rokkarit ovat pikkutekijöitä monen muun lajin muusikoihin verrattuna.
 
No miten tuon nyt ottaa. :) Ainakin legendoja lukiessa tulee mieleen, että tietyn rokkia edeltäneen aikakauden bluesissa se oli vähintään yhtä tärkeä tekijä kuin rokissakin. Se nyt ei tuota viestin pääsisältöä muuta kuitenkaan vaikka näin ei olisi.

Chuck Berry oli kolmekymppinen saadessaan ensimmäisen hittinsä, ja siitähän se ura sitten lähti. Nuorisomusiikkiahan se on, jos mikä. :) Taisi jossain haastattelussa tuohon aikaan valehdella ikänsäkin nuoremmaksi.

Lisätään nyt vielä varmuudeksi, että luonnollisesti rockmusiikki on nykysin saavuttanut jo saman aseman kuin esim. blues tai jazz, että nuori ikä ei ole edellytys vakuuttavan musiikin tekemiselle, paremminkin päinvastoin. Taitaa silti olla aika harvassa ne esim. 60-70-luvulla aloittaneet bändit, joiden nykyisiä tuotoksia voi ilman fanipoika-asennetta vakavissaan verrata vuosikymmenten takaisiin mestariteoksiin.
 
Onneksi minä olen edelleen aika monen bändin fanipoika, vaikka en ihan poikanen enää olekaan.

Edit: Miksiköhän tämä on alueella "muu yleinen keskustelu" vaikka ihan musiikkiin liittyvää keskustelua tämäkin?
 
Moderaattorin siirto.

Moderaattorin siirto.
 
Huomasin, mutta ihmettelinkin miksi moderaattori sen tänne siirsi. Voi olla, että monelta jää huomaamatta, kun on täällä.
 
Mod.huom. Siirretty takaisin, tännehän tämä kuuluu.

hmm.
Mielestäni uskottavuus ei ole siinä maineessa, tai siinä mikä on musiikin ulkopuolella. Jos osaa tehdä musiikkia, niin arvostan häntä. Mutta jos elää maineensa ja "sankari" tekojensa siivellä, en oikeen osaa arvostaa sitä.
esim. Kurt Cobain, onhan sen maine ja elämä ollut merkittävä historiassa ja rock uskottavuudessa. mutta mielestäni hän on saanut paikan levyhyllystäni musiikin, eikä tekojensa takia.

Pitääkö aikuisten rokata? Löytyykö rockmuusikoita, jotka ovat tehneet uransa parhaat työt yli kolmekymppisinä?

Jaa, mä kun luulin että homma on juuri päinvastoin. Bändit pääsee levyttämään ilman ensimmäistäkään keikkaa ja kaksvitonen on levy-yhtiöiden mielestä aivan liian vanha musamaailmaan. Hommassa pitää olla nuori nätti, vähän rok-uskottava pärstä ja tietokoneella saa sit musapuolen kuntoon.

Mä kaipaan takasin niitä rumia ja vanhempiakin äijiä tekemään musaa!!

Lamb of Godin tyypithän vetäs yliopiston loppuun ennenkuin julkasivat debyyttinsä.
 
Nevermoren Jeff Loomis luki Nevermoren alku- ja Sanctuaryn loppuaikoina itsensä gourmet kokiksi. Sillähän on nykyäänkin Seatlessa oma rafla.

Nykyisin tämä itsensä loppuun polttaminen on siirtynyt tuonne pop-musiikin puolelle, esimerkkinä olkoon vaikkapa Britney Spears. Olkoon tuo myöskin varoittava esimerkki siitä miten voi käydä jos tulee kuuluisaksi liian nuorena, Britneyhän oli vasta 16 lyödessään itsensä läpi.

Jaa, mä kun luulin että homma on juuri päinvastoin. Bändit pääsee levyttämään ilman ensimmäistäkään keikkaa ja kaksvitonen on levy-yhtiöiden mielestä aivan liian vanha musamaailmaan. Hommassa pitää olla nuori nätti, vähän rok-uskottava pärstä ja tietokoneella saa sit musapuolen kuntoon.

Mä kaipaan takasin niitä rumia ja vanhempiakin äijiä tekemään musaa!!
 
Kyllähän me rumemmat ja vähän vanhemmat äijätkin kokoajan tehdään musaa, mutta vähän eri ympyröissä. :) Pienemmissä.
 
Mutta siis onhan tuota menestyneempääkin sakkia toki, kuten vaikkapa Zen Cafe, josta voi sanoa kaikenlaista hienoa, mutta ei ainakaan voi nuoriksi ja näteksi poikia haukkua. Varmaan se päivänpopin ja kestävämmän musan välinen ero on venynyt. Vai onko tää vain optinen harha?
 
Täähän nyt pomppii tää ketju.

Varmaan se päivänpopin ja kestävämmän musan välinen ero on venynyt. Vai onko tää vain optinen harha?
 
Hiton vaikeahan se on sanoa mikä päivän hittimusiikista loppujen lopuksi jää eloon, mutta tuoltahan se väistämättä tuntuu. Lähes kaikki nykyään arvostetut legendat olivat oman aikansa pikkutyttöjen suosikkeja. Tai poikabändejä a'la Zeppelin, kuten sinäkin muutama päivä sitten jossain ketjussa mainitsit.
 
Jos Chuck Berry oli tosiaan kolmekymppinen Maybellinen aikoihin, niin siinä on kyllä erittäin vakava säännön vahvistava poikkeus siitä, että mikään ei korvaa nuoruuden intoa. Mark Knopflerin ikä debyyttiälppäriä julkaistessaan on paljon helpommin sulatettavissa, hän kun ei varmaankaan edes yrittänyt saada teinien suosiota. Kai?
 
EDIT: Pitää muuten vähän epäillä tuota Knopflerin kolmekymppisyyttä, sen verran nuoren näköinen jannu se ekan levyn kuvassa on...

Oon miettiny kans samaa hommaa, mut tuntuis että nykyjään tarjontaa on niin huisin paljon että on vaikeempaa lyödä läpi jollain omalla jutulla, joten siihen uskominenkin on vähän vaikeaa..

TEnnen vanhaan rockmuusikot hankkivat potkut koulusta, puursivat köyhyydessä omaa tietään, elivät itsetuhoista elämää, elivät ja paloivat taiteellensa ja kuolivat nuorina. Siinä sivussa tekivät kestävää musiikkia, jolla muutettiin paitsi nuorisokulttuuria niin ehkä maailmaa muutenkin.
Pystyykö jälkimmäisellä tavalla luomaan kestävää taidetta? Pitääkö aikuisten rokata? Löytyykö rockmuusikoita, jotka ovat tehneet uransa parhaat työt yli kolmekymppisinä? Jalostuuko taide kärsimyksestä ja itsetuhoisesta elämästä? Ollaanko kohta samassa tilanteessa kuin esim. kuvataiteilijat, että maisterin paperit pitää vähintään olla saadakseen taiteensa hyväksytyksi, mieluummin tietysti tohtorin hattu? Onko muusikon elämäntavalla mitään väliä musiikin laatun ja kestävyyteen?
 
Niin, minkä ikäisenä on tehty Electric Ladyland, Led Zeppelin IV, Never Mind the Bollocks, London Calling, Younger than Yesterday, Sergeant Pepper, Who's Next, The Doors, Exile on the Main Street, Maximum Jee &Jee, Moottoritie on kuuma, Marquee Moon, Unknown Pleasures, Nevermind jne? Ja kuinka paljon näiden levyntekijöiden elämässä on ollut itsetuhoista käyttäytymistä? Suurin on noista levyistä on tehty 20-30 ikävuoden välillä. Ja harvempi on pystynyt enää myöhemmillä ikävuosillaan niihin mestariteoksiin, jotka mainitaan maailman parhaiden levyjen listoilla.
 
Pitääkö aikuisten rokata? Siinä peruskysymys, joka kätkee alleen sen, että kapina on kuollut. Onko se tavallaan myös rockin kuolema? Näin minä ainakin luulen. Ei Mark Knopfler ole koskaan aiheuttanut samoja puistatuksia kuin John Lydon/Rotten. Kun olin nuori (hope I die before get old), oli rockin kapinallisuus murrosikäiselle se oma elementti, joka erotti minut vanhemmistani, enkä halunnut heitä omaan territoriooni.
 
Niin irrelevanttia, absurdia, raakaa, julmaa ja epäitsekästä kuin se onkin, tähän rock-uskottavuuteen jollakin tapaa kuuluu tämä itsetuho, joka tuottaa tuloksia, joita 20 vuoden päästä listataan parhaiden levyjen listoilla. Se on väärin niin eettisesti kuin moraalisesti, mutta rappio...

Niin, minkä ikäisenä on tehty Electric Ladyland, Led Zeppelin IV, Never Mind the Bollocks, London Calling, Younger than Yesterday, Sergeant Pepper, Who's Next, The Doors, Exile on the Main Street, Maximum Jee &Jee, Moottoritie on kuuma, Marquee Moon, Unknown Pleasures, Nevermind jne? Ja kuinka paljon näiden levyntekijöiden elämässä on ollut itsetuhoista käyttäytymistä? Suurin on noista levyistä on tehty 20-30 ikävuoden välillä. Ja harvempi on pystynyt enää myöhemmillä ikävuosillaan niihin mestariteoksiin, jotka mainitaan maailman parhaiden levyjen listoilla.
 
Pitääkö aikuisten rokata? Siinä peruskysymys, joka kätkee alleen sen, että kapina on kuollut. Onko se tavallaan myös rockin kuolema? Näin minä ainakin luulen. Ei Mark Knopfler ole koskaan aiheuttanut samoja puistatuksia kuin John Lydon/Rotten. Kun olin nuori (hope I die before get old), oli rockin kapinallisuus murrosikäiselle se oma elementti, joka erotti minut vanhemmistani, enkä halunnut heitä omaan territoriooni.
 
Niin irrelevanttia, absurdia, raakaa, julmaa ja epäitsekästä kuin se onkin, tähän rock-uskottavuuteen jollakin tapaa kuuluu tämä itsetuho, joka tuottaa tuloksia, joita 20 vuoden päästä listataan parhaiden levyjen listoilla. Se on väärin niin eettisesti kuin moraalisesti, mutta rappio...
 
No tossa on jo ristiriita tuon Beatlesin kohdalla. Niillä useimpien arvioiden mukaan levyt vain paranivat sitä mukaan kun ikää tuli. Ne nuoruuden rokkilevyt useimmat rankkaa aika paljon alemmas kuin vaikkapa juuri tuon Stg Pepperin.
 
Ps. Olen aika heikosti tutustunut soittajien elämäkertoihin, joten minkäänlaisten arvioiden tekeminen on toki heikkoa. Mutta Frank Zappa oli kyllä vahva koko uransa ajan. Voisko ajatella niin, että huonot elämäntavat kuluttavat sen luovuudenkin loppuun nopeammin?

No tossa on jo ristiriita tuon Beatlesin kohdalla. Niillä useimpien arvioiden mukaan levyt vain paranivat sitä mukaan kun ikää tuli. Ne nuoruuden rokkilevyt useimmat rankkaa aika paljon alemmas kuin vaikkapa juuri tuon Stg Pepperin.
 
No olihan Lennon jo Pepperia tehdessään jo 26-27 -vuotias, Harrison 23-24 -vuotias, joten siinä pyöritään. Ja edelleen Abbey Roadin aikaan he vieläkin olivat alle kolmekymppisiä.
 
En oikein tiedä, kuinka moni rankkaa esim. Rollareilta esim. 80-luvulla tehdyt kiekot Palsareiden parhaimmiksi.
 
Frank Zappa oli kyllä vahva koko uransa ajan.
Ja säilytti kapinallisuutensa, arvaamattomuutensa.