Yleistä keskustelua musiikista ›

Mitä syntyy, kun yhdistetään Beatlesin ja Beach Boysin melodisuus sekä stemmalaulanta, Who:n ja Kinksin mukaansatempaava energisyys ja Byrdsin taivaallisesti helisevät kitarat?
 
Syntyy powerpoppia, jota kuulee soitettavan enää harvoin - valitettavasti. Nuoret innostuvat ennemmin hevistä, grungesta ja muusta musiikista, jossa melodisuus ja kepeys on pahe. Niinpä niin. Lopetanpa ruikutukseni tänään tähän.
 
En nyt viitsi luetella kovia powerpop-nimiä, koska tosikot alkaisivat taas syytellä minua 'nimien tiputtelusta' (namedropping). Sanonpahan vaan, että Big Star-yhtye on merkittävin powerpop-yhtye.
 
Progebändit jättivät 70-luvun alkupuoliskolla varjoonsa Big Starin britti-invaasiosta (etenkin Beatlesista) ammentaneen popin. Bändistä ja sen johtajasta Alex Chiltonista tuli kulttinimiä, vaikka bändin musiikin olisi pitänyt olla listojen kärjessä. Big Star on saanut ansaitsemaansa kunnioitusta vasta, kun monet 80-luvun bändit ovat kehuneet sitä. No niin. Tunnettekohan bändin tuotantoa? Oletteko pitäneet bändin musiikista?
 
Onko täällä 'MUUSIKOIDEN.NETISSÄ' powerpop-faneja? Suurin osa tyypeistä täällä vaikuttaa olevan kiinnostunut enemmän soittotaidosta kuin powerpopissa niin tärkeää roolia näyttelevästä biisintekotaidosta.

Provokaatiota:-)
 
Heh, kyllähän täällä on varmasti aika lailla länkätystä kuunnelleita ja soittaneita - se nyt vaan ei oo tällä hetkellä in; eikä se oo hyvä eikä paha. Tällä hetkellä on muut jutut - tuo palaa aina takaisin.
 
Se on kaikki samaa kamaa, oli 50-luvun rock Buddy Hollyineen ja Everly Brotherseineen, oli underground Velveteineen Doorseineen, Fugseineen ja 13th Floor Elevatorseineen, nuggetsit Chocolate Watch Bandeineen, oli Them Van Morrisoneineen, oli surf, rautalanka ja brittipop - sitten oli brittiläinen R&B ja Kinksit ja muut. Sitten oli bubblegum 1910 Fruitgum Companyineen. Ja oli Byrds ja Neil Young ja oli tuo entinen Box Tops -vokalisti Alex Chilton. Ja sitten jossain vaiheessa oli Stooges ja MC5 ja sitten olikin amerikan taidekoulupunk - oli Television ja Patti Smith Group ja oli Voidoids.
 
Ja sitten oli Jam ja lukemattomat mod-bändit Rickenbackereineen, ja sitten oli australian-rock; Radio Birdman ja vaikka Hoodoo Gurus jossa tuo Birdmanin Shepherd sitten soitti. Varmaan yksi mulle sen ajan tärkeimpiä juttuja olivat heidän kolme ensimmäistä levyään. Ja Rem, tai miksei vaikka Tom Petty Heartbreakerseineen; aivan varmasti Replacements...
 
Suomessa Poverty Stinks uusiutui harmillisesti juuri ennen ensimmäistä levyään, tehtyään aivan loistavaa ep-materiaalia. Malliesimerkki siitä, kuinka yhtye päättää "uusiutua" juuri tunnetuksi tulemisen kynnyksellä; ja se siitä. Bird In The Bush teki mielenkiintoisen singlen, ja jotain pitkäsoittojakin. Sitten oli vuosikaudet aika lailla hiljaista - vähän rokimmatkaan bändit kuten mainio Wanna-Bees eivät saaneet yleisöä.
 
Juuri kun suurin osa vanhoista parroista oli päättänyt luovuttaa ja lopettanut; monet hienot bändit hajosivat yhdessä rytäkässä, tulivat Pansiesit ja keitä niitä kaikkia olikaan. Sitten yhtäkkiä länkätys oli taas in.
 
Vaikea mun on sanoa tuota powerpopiksi. Big Star oli aikansa rokkia, ja koko kokonaisuus valuu mun aamuyön unisissa aivoissani yhdeksi suureksi "vaihtoehtoisen kitaramusiikin" kavalkadiksi.
 
Mä näen tuossa tietyn kapinallisuuden kaaren, joka loppuu Nirvanaan, Sonic Youthiin, Smashing Pumpkinsiin ja ehkä vielä Garbageen - mutta ei sen edemmäs ...vielä. Tällä hetkellä bändit ovat liian tietoisia omasta arvostaan, liian helposti markkinoiden armoilla, liian yksin. Vaihtoehtokulttuuri on pirstoutunut, eikä niin sanottua "suurta yleisöä" ehkä enää ikinä ole.
 
Kun kohderyhmät kutistuvat tarpeeksi pieniksi, tulee kaikesta omaehtoisesta musiikista keräilijöiden ja harrastajien materiaalia. Ennen kuin huomaammekaan, pitää punk-bändejä rahoittaa samalla tavalla kuin jazz-musiikin harrastusta nyt tuetaan. Sen mukana katoaa monta ulkomusiikillista arvoa; ehkä jäljelle jää vain musiikki.
 
Hienoa, että aina säännöllisin väliajoin nuo bändit löydetään.
 
"Laulut rakkaudesta sähköisesti vahvistettuna", kuten musiikin oppikirja pop-musiikin kiteytti.
 
Menen nukkumaan. Öitä.

Progebändit jättivät 70-luvun alkupuoliskolla varjoonsa Big Starin britti-invaasiosta (etenkin Beatlesista) ammentaneen popin. Bändistä ja sen johtajasta Alex Chiltonista tuli kulttinimiä, vaikka bändin musiikin olisi pitänyt olla listojen kärjessä. Big Star on saanut ansaitsemaansa kunnioitusta vasta, kun monet 80-luvun bändit ovat kehuneet sitä. No niin. Tunnettekohan bändin tuotantoa? Oletteko pitäneet bändin musiikista?
 
Kyllähän noi Chiltonin hommelit jonkun verran kiinnostaa mutta enemmän soul- kuin invaasiovaikuteidensa vuoksi. Chiltonin the Box Tops muuten oli listojen kärjessä, "The Letter" oli ykköshitti jenkeissä v. -67 ja "Cry Like A Baby" #2 v. -68. Yhtyeellä oli 10 Pop Top 100 hittiä jenkeissä vv. 67-70. Tosin ainakin minä lasken the Box Topsin enemmänkin soulvaikutteiseksi rockiksi kuin "power popiksi". Myöhempi Big Star teki ihan kivoja levyjä mutta ei oikein minun alaani sellainen musiikki. :)
 
EDIT: Biisientekotaidosta... tarkoitat nyt varmaan tarttuvia, simppeleitä melodioita? Voihan hyviä biisejä tehdä ilman noitakin em. ominaisuuksia.

Kyllä kuunnellaan! Aikani ihmettelin tätä Big Staria ja viimein männä kesällä hommasin sen 2 in 1 cd:n kahdesta ekasta levystä. Harvoin olen ollut enää näin lähes nelikymppisenä ollut mistään levystä niin "otettu". Soi autossa taukoamatta eräitäkin kymmeniä kertoja. Powerpop on yleensäkin aika vaikeasti ulkopuolisille selitettävää saati tällaiset tuntemattomat suuruudet. Enää en edes yritä. Nuorena jaksoi vielä sauhuta!
 
Oma henk. koht. suosikki on ollut Aussibändien ykkönen (ei siis AC/DC!) HOODOO GURUS! Beatles meets Ramones, tai jotain. Kannattaa tsekata.
 
Cheap Trick, Mott The Hoople, Marshall Crenshaw, paljon hienoja bändejä on ollut ja toivottavasti tulee olemaankin. Pääasia on todellakin juuri ne hyvät biisit. Se näiden bändejen ongelma monesti onkin ollut, ettei biisien taso aina säily. Mutta se onkin jo toinen juttu se...

Oma henk. koht. suosikki on ollut Aussibändien ykkönen (ei siis AC/DC!) HOODOO GURUS! Beatles meets Ramones, tai jotain. Kannattaa tsekata.
 
Kannattaa todellakin. What's my scene, Out that Door, Poison Pen jne ovat sellaista tappopoppia, että huh.

 
EDIT: Biisientekotaidosta... tarkoitat nyt varmaan tarttuvia, simppeleitä melodioita? Voihan hyviä biisejä tehdä ilman noitakin em. ominaisuuksia.
 
Kirjoitit todella mielenkiintoisesta aiheesta. Minua kiinnostaa millaiset ovat hyvän biisintekijän ominaisuudet. Kauko Röyhkä on kehunut Lou Reediä todella hyväksi biisintekijäksi, vaikka minun mielestä Lou Reedillä on vain kourallinen hyviä biisejä. Tekeekö Lou Reedistä hyvän biisitekijän se seikka, että hän on rikkonut biisinteon rajoja kirjoittamalla ensimmäisenä tyyppinä huumeista, transvestiiteista ja muusta pimeästä?
 
Minusta hyvä biisintekijä on sellainen, joka osaa yhdistää mukaansatempaavuuden (melodiat ja koukut) ja omaleimaiset piirteensä kappaleihinsa. Omaleimaiset piirteet tarkoittavat tässä yhteydessä sitä, että biisintekijällä on jotain omaperäistä sanottavaa, johon voi helposti samaistua. Hyvä biisintekijä ei siis ensisijaisesti riko totuttuja rajoja, vaan kirjoittaa helvetisti hyviä biisejä.
Hyvä biisintekijä osaa tiivistää sanottavansa noin kolmen minuutin pläjäyksiksi.
 
Käytän Lou Reediä tässä esimerkkinä, koska hän on mielestäni aika yliarvostettu ja kiistanalainen biisintekijä. Lou Reedin tekstit ovat mielestäni usein liian hyviä (samaa voi sanoa Bob Dylanin tai vaikka Leonard Cohenin tekteistä), sillä Reed on unohtanut musiikin kokonaan. Hänen kappaleensa kuulostaa ihan ääneen luetuilta runoilta, ei siis biiseiltä, koska musiikkiin (sävellyksellisyyteen) ei olla kiinnitetty juuri lainkaan huomiota. Samaa ongelmaa potevat monet muut kirjallisista piireistä tulevat tyypit, kuten Kauko Röyhkä, Yrjänä, J. Martikainen, Veltto Virtanen, Bob Dylan, Leonard Cohen, Tom Waits yms.
 
Minä pidän erinomaisena biisintekijänä Ray Daviesia (Kinks), koska hän yhdisti singersongwriter-perinteen parhaat puolet ja melodisuuden. Hän oli ihan yhtä hyvä sanoittajana kuin säveltäjänäkin. Vastaavia tyyppejä ei välttämättä ole paljon, ehkä joku Pete Townsend, John Lennon, Paul Weller ja Elvis Costello.
 
Ottakaa kantaa, jos aihe osuu teitä otsaan!
 
Powerpopissa biisintekijät ovat todella keskittyneet enemmän melodioiden ja koukkujen tekemiseen kuin syvällisiin sanoituksiin. Ei nämä piirteet mua häiritse, mutta tehdäänhän maailmassa helvetisti ympäripyöreää ja tylsää powerpoppia, koska kaikilta ei omaperäistä sanottavaa tai omaperäisiä musiikillisia kikkoja löydy.
Parhaimmillaan powerpop on kyllä hirvittävän hyvää ja maukasta, myönnettäköön.

Meitsille kyllä putoo suurin osa noista Kiven mainitsemista bändeistä, loppuja mä en ole kuullut ;)
 
Omasta levyhyllystäni löytyy mm. Destination Bomp- ja Do the Pop-kokoelmat, jotka sisältävät monenmonta hyvää powerpoppista. Poptopia-kokelmat uupuvat näiden joukosta huonon saatavuuden takia, mutta 90-luvun Poptopia on suunnilleen kaikken paras yhden cd:n "hittikokoelma" mitä mä tiedän. Posies, Redd Kross, Velocity Girl ym. loistavia bändejä - älyttömän hienoja biisejä. Ja Räkärodeostahan noita on myös kuullut.
Kyllähän mä pidän paljon sellaisestakin musiikista, jossa melodiat ei näyttele niin suurta osaa, mut loppupeleissä tällainen powerpoppi toimii mulle ehkä parhaiten, ja sellaista mä yritän vääntää itsekin, kuitenkin suht omaperäisesti ottaen vaikutteita ihan kaikista suunnista.

Oon aika samoilla linjoilla Ympäripyöreän kanssa tässä asiassa. Omistan siis melko samanlainen käsityksen siitä et mikä on hyvä biisi ja minkälainen on hyvä biisintekijä. Ymmärrän ja arvostan ja nautin kyllä muunkinlaisista biiseistä mutta kyllä ne parhaat on aina niitä missä on simppeli melodia, tappavan tehokas sovitus ja mielenkiintoinen perusidea.
 
Noista bändejä mitä tossa lueteltiin niin en oo kyllä kuullu kun Cheap Trickiä ja noi muut pistin just imutukseen. En oo kylläkään niin innostunut tollasesta 70-luvun kitarapopista vaan diggailen enemmän semmosta 80's synapoppia ja tukkabändejä. Niissä on kanssa toi samanlainen perusidea eli se että laulumelodia = biisi. Erityisesti tykkään Princen Purple Rain/Sign o' the Times kauden teoksista.
 
Voisin muuten suositella et tutustuisitte Enuff Z'nuffiin. Ne oli ulkonäöltään melkosta Gläm meininkiä mut niitten biisit on loistavia. Ne kumartaa melko syvään just tonne Beatlesin ja Cheap Trickin suuntaan ja niiden eka levy on erityisen maukas.
 
ai niin täytyy mainostaa että aikalailla ton tyylistä matskua on tullu duunattua paljon viimeaikoina ja sit kun saadaan bändi taas jossain vaiheessa kasaan ja saadaan treenattua biisit kuntoon niin kannattaa ehdottomasti tutustua. Mä ilmottelen kyllä sit kun hommat on siinä vaiheessa.

Käytän Lou Reediä tässä esimerkkinä, koska hän on mielestäni aika yliarvostettu ja kiistanalainen biisintekijä. Lou Reedin tekstit ovat mielestäni usein liian hyviä (samaa voi sanoa Bob Dylanin tai vaikka Leonard Cohenin tekteistä), sillä Reed on unohtanut musiikin kokonaan. Hänen kappaleensa kuulostaa ihan ääneen luetuilta runoilta, ei siis biiseiltä, koska musiikkiin (sävellyksellisyyteen) ei olla kiinnitetty juuri lainkaan huomiota. Samaa ongelmaa potevat monet muut kirjallisista piireistä tulevat tyypit, kuten Kauko Röyhkä, Yrjänä, J. Martikainen, Veltto Virtanen, Bob Dylan, Leonard Cohen, Tom Waits yms.
 
Kaikki esimerkkisi ovat muuten sangen kapea-alaisia laulajina ja tehneet kappaleita lähinnä omalle, melkoisen kapealle äänialalleen. Hyviä lauluntekijöitä vai ei, sen voi jokainen päättää itse. Osaan kyllä arvostaa Bacharachia ja Davidiakin. :)
 
(Tarttuvat) melodiat ja melodiset "koukut" on olennainen osa musiikkia ja etenkin pop- ja rockmusiikkia. Monessa musiikkityylissä muut asiat ovat tärkeämpiä, enkä voi millään pitää em. ominaisuuksia välttämättömyyksinä "hyvään kappaleeseen".
 
Minä pidän erinomaisena biisintekijänä Ray Daviesia (Kinks), koska hän yhdisti singersongwriter-perinteen parhaat puolet ja melodisuuden. Hän oli ihan yhtä hyvä sanoittajana kuin säveltäjänäkin. Vastaavia tyyppejä ei välttämättä ole paljon, ehkä joku Pete Townsend, John Lennon, Paul Weller ja Elvis Costello.
 
Esm. "Waterloo Sunset" on kerrassaan loistava kappale ja yksi suosikibiisejäni mutta Kinks oli ilmiönä minulle aivan liian brittiläinen ja Daviesin lauluääni on pitemmän päälle niitä rockin rasittavimpia. Tämä kaikki minun mielestäni. (Davies on ihan hyvä lauluntekijä, olen samaa mieltä.)
 
Singer-songwritereista heittäisin kehiin Tim Hardinin.

Täytyy palata asiaan myöhemmin, nyt ei ehdi.

Esm. "Waterloo Sunset" on kerrassaan loistava kappale ja yksi suosikibiisejäni mutta Kinks oli ilmiönä minulle aivan liian brittiläinen ja Daviesin lauluääni on pitemmän päälle niitä rockin rasittavimpia. Tämä kaikki minun mielestäni. (Davies on ihan hyvä lauluntekijä, olen samaa mieltä.)
 
Daviesin ärsyttävä lauluääni on varmaan yhtenä syynä siihen, että Kinks ei ole koskaan noussut samaan suosioon kuin monet muut sen ajan brittibändit. Lisäksi bändillä (tai siis Daviesilla) on jotenkin kyyninen ja (liian) älykkömäinen asenne biiseissään ja se on omiaan karkoittamaan kuulijoita. Kaikki tämä ilmeisen tarkoituksella, sitä en epäile.

Daviesin ärsyttävä lauluääni on varmaan yhtenä syynä siihen, että Kinks ei ole koskaan noussut samaan suosioon kuin monet muut sen ajan brittibändit. Lisäksi bändillä (tai siis Daviesilla) on jotenkin kyyninen ja (liian) älykkömäinen asenne biiseissään ja se on omiaan karkoittamaan kuulijoita. Kaikki tämä ilmeisen tarkoituksella, sitä en epäile.
 
Tuo on varmaan totta, kyllä. Kinksillä oli kyllä kovasti hittejä, mutta ne hitit ovat lähinnä alkuvaiheen Kinksiä, siis tätä garagerock-kautta ('You Really Got Me' yms). Kinksin kulta-aika oli tuossa 1966-1970 välillä, jolloin bändin musiikki oli niin 'brittipoppia'. Ray Davies ei yrittänyt silloin enää tehtailla listahittejä, vaan keskittyi tekemään vahvoja albumeja. Tuo 'brittipop'-vaiheen Kinks ei menestynyt ollenkaan Britannian ulkopuolella. Joku on väittänyt, että amerikkaiset eivät voineetkaan tajuta Kinksiä, koska bändin musiikissa on hyvä annos tätä brittiläistä 'musichall' perinnettä.
 
Voihan Kinksiä pitää älykkömäisenä. Ray Daviesilla on tuollainen ironinen asenne, jota voi siis pitää aika älyllisenä. Monet Kinksin kappaleet ovat satiiria, naureskelua kaikelle elämän tosikkomaisuudelle. Usein Ray Davies kommentoi juuri brittiläistä yhteiskuntaa, mutta biisien aiheet ovat täysin universaaleja, joihin suomalaisenkin on helppo samaistua.
 
Mun mielestä Ray Davies on rock-musiikin suurin humanisti. Hän kannatti kaikkea elämänläheisyyttä. Esmes tuo 'Village Green Preservation Society'-levy kertoo paluusta luonnon mukaiseen elämäntapaan ja 'Arthur..' on sodanvastainen kannanotto. Ray Daviesin biiseissä on myös paljon sentimentaalisuutta. Hänen sanoitukset ovat kauttaaltaan rehellisen hauskoja.
 
Ehkä tuo kyynisyys on kuulunut Kinksin musiikissa vasta joskus 70- tai 80-luvulla. 70-luku oli kokonaisuutena aika katastrofaalinen Kinksille. Ray Daviesin 70-luvulla tekemät 'rock-oopperat' ja teema-albumit olivat aika tekotaiteellisia ja epätasaisia. Ray Davies ei pystynyt tekemään enää 'Lola vs Powerman...'-levyn jälkeen juttuja, joissa musiikki ja sanoitukset olisivat täydellisesti tukeneet toisiaan. Kinksin 70-luvun teema-albumeissa juonen kuljettamisesta oli tullut tärkein pointti. Jotkin yksittäiset biisit olivat kyllä onnistuneita, mutta albumit eivät olleet kovin eheitä.
 
Monet kriitikot ovat minun mielestä turhaan aliarvostaneet Kinksin kulta-ajan (1966-71) jälkeistä tuotantoa. Useat tyypit ovat ylenkatsoneet kaiken minkä Kinks on tehnyt viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena. Kinks on pystynyt tekemään kuitenkin ihan hyviä albumeja vielä 80-luvulla. Esimerkiksi Rolling Stones ei ole tehnyt kelvollista levyä yli kolmeenkymmeneen vuoteen (Exile on Main Streetin jälkeen), jos nyt unohdetaan 'Some Girls', joka on hyvä levy.

Esimerkiksi Rolling Stones ei ole tehnyt kelvollista levyä yli kolmeenkymmeneen vuoteen (Exile on Main Streetin jälkeen), jos nyt unohdetaan 'Some Girls', joka on hyvä levy.
 
Nämä nyt ovat makuasioita ja tuo on sinulle ilmeisesti niin tyypillistä provosointia. Minun mielestäni esim. Undercover, Steel wheels ja Voodoo loungekin ovat hyviä levyjä. Ja eikös Goats head soupkin ilmestynyt Exilen jälkeen (muisti pätkii kyllä tässä kohtaa).
 
Jos joku ei pidä reipasta ja tehokasta rockmusiikkia "kelvollisena", niin omapa on häpeänsä.

Mun mielestä Ray Davies on rock-musiikin suurin humanisti. Hän kannatti kaikkea elämänläheisyyttä.
 
Aika humaani asenne on myös esm. Paul Simonilla. Eikä biisinkirjoittamistaidoissakaan mitään vikaa. Laulaakin mies osaa.
 
Ymmärrän kyllä, että "popmaiset melodiat" ovat sinulle tärkeitä. Kerroithan aiemmassa "yliarvostuskeskustelussa" esm. bluesin olevan "yliarvostettua ja vailla vaihtelua". Pop-melodiamiehen näkökulmasta se varmaan myös siltä kuulostaa. Tuo näkökulma vaan ei ole se ainoa oikea, josta musiikkia voi tarkastella.

Nämä nyt ovat makuasioita ja tuo on sinulle ilmeisesti niin tyypillistä provosointia. Minun mielestäni esim. Undercover, Steel wheels ja Voodoo loungekin ovat hyviä levyjä. Ja eikös Goats head soupkin ilmestynyt Exilen jälkeen (muisti pätkii kyllä tässä kohtaa).
 
Jostain kumman syystä olen aina pitänyt lyttyynhaukutusta "Black & Blue":sta v.-76. "Fool To Cry" ja "Memory Motel" ovat hienoja blue eyed soulballadeja.

Onko täällä 'MUUSIKOIDEN.NETISSÄ' powerpop-faneja? Suurin osa tyypeistä täällä vaikuttaa olevan kiinnostunut enemmän soittotaidosta kuin powerpopissa niin tärkeää roolia näyttelevästä biisintekotaidosta.
 
No kyllä minulla ainakin ehdottomasti tärkeintä on itse biisi. Tekotapa, soittotaito jne. toissijaisia. Nämä näkyvät tietysti yleensä myös lopputuloksen kautta. Arvostan toki hyvää soittotaitoa. On se upeaa, kun joku todella hallitsee instrumentin. Mutta oma juttuni on yrittää tehdä sellaista musiikkia jota itse todella rakastan ja haluan kuunnella niin hyvin kuin osaan.

Kyllä kuuntelen! Progen jälkeen innostuin paljon tästä kyseisestä genrestä, sinänsä hauskaa, koska molemmat tyylilajit ovat yhtä laajoja ja vaikeita määrittää!:)
 
Tässä muutamia suosikkejani, jotka yleensä luokitellaan powerpop bändeiksi/artisteiksi:
 
The Posies
Jellyfish
Cheap Trick
The dB's
Todd Rundgren (noh, mieshän on tehnyt kaikenlaista musaa, mutta kyllä joku Couldn't I Just Tell You on ihan powerpopin klassikoita)
Big Star
Badfinger
Raspberries
Jason Falkner
The Replacements
 
Jellyfish on toisaalta välillä ihan progea ja sitten Rushilta löytyy muutamia biisejä, jotka voisivat olla powerpoppia, esim. Fly By Night.

Jostain kumman syystä olen aina pitänyt lyttyynhaukutusta "Black & Blue":sta v.-76. "Fool To Cry" ja "Memory Motel" ovat hienoja blue eyed soulballadeja.
 
Samoin. Memory Motel on aivan loistava biisi, ja Hand Of Fate ja Hot Stuff. Muutenkin levyn rento meininki toimii, parempi Black & Blue on kuin It's Only Rock 'n' Roll.

En vieläkään tajunnut mitä haetaan, mutta Garbagea kuuntelen suurella innolla!

Kyllä, koen kuuntelevani powerpoppia. The Posies on yksi maailman parhaista bändeistä.

Mieleeni nousee supisuomalainen projekti Krispies. Solid gold rockstars on aivan h****tin hyvä levy.