Yleistä keskustelua musiikista ›

Ei liene varmaan suurimmalle osalle mikään yllätys, että Suomen musiikkipiirit ovat kovin pienet ja pyörivät pitkälti "kaverien kesken"..
 
Mikä on bändiläisten mieliala? Tuntuuko siltä, että mitään jakoa isoihin kuvioihin ei ole?
 
Yhden pääkaupungissa operoivan toimittajan mielenkiinnon herääminen saattaa siivittää yhtyeen vaikka mihin asti. Toisaalta, yrittäjiä on niin valtavasti, että huomatuksi tulemisen mahdollisuudet ovat häviävät. Pitääkö soittamisen lisäksi satsata managereihin ja stylisteihin?
 
Miltä tuntuvat mahdollisudet susirajoilla operoivilla bändeillä, kun ei ole mahdollista hengata oikeissa kuppiloissa pääkaupungissa? Lasken tähän susirajaan kaikki muut paikkakunnat Helsingin ja Tampereen ulkopuolella..
 
Aiheen tähän kirjoitukseen antoi kiven gallup musiikkibisneksen vaikuttajista, johon ei liikaa vastauksia tullut.. eikö niitä tiedetä vai mistä kiikastaa?
Toinen innoittaja on tietysti omat monivuotiset kokemukset bändien promoamisesta, ei järin pakitsevaa hommaa vuodesta toiseen nollatuloksin.. mutta yrittämistä emme lopeta!

Ei tommosella marginaalimusiikin veivaamisella ainakaan tunnu olevan mitään jakoa. Kyllä kaupallista potentiaalia täytyisi olla, ennenkuin saisi jalkansa lykättyä ison oven rakoon. Aina jaksetaan väittää, että omaa aktiivisuutta ja sitkeää yrittämistä vain, niin kyllä se siitä. Mutta ei silläkään ihmeitä aikaiseksi saa, kun ei ne hommat ole aina itsestäkään kiinni. Kerrankin oli jo TV-esiintymiset sovittu, ja vittu siitäkään jutusta tullut mitään. Ja se ei ollut meistä kiinni.
 
Suhtaudun nykyään erittäin penseästi suomalaiseen musiikkibisnekseen. Lisäksi olen alkanut ajatella, että ei se suuren luokan läpimurto ja kuuluisuuteen kohoaminen välttämättä olisikaan järin mukavaa. Olen lähes kiitollinen siitä, että mitään suurempaa menestystä ei VW:n aikana tullut. Jäipä muistoiksi paljon hyviä keikkoja, muutama levy ja jokunen juttu tiedotusvälineissä. Ja jonkin verran ihmisiä, jotka oikeasti tykkäsivät meidän musasta.
 
Tietysti jonkinlainen kulttibändin status ja maine olisi ihan mukava joskus saavuttaa jonkin tulevan bändin kanssa. Mutta ei mitään kauheaa hypeä ja kutsuja linnan juhliin. No, musiikki tulee varmaan jatkossakin olemaan sellaista, että siitä eivät suurten levyfirmojen tyypit innostu. Joten eipä ole pelkoa ylenmääräisestä julkisuudesta. Eikä sikälikään, että rehellisellä rokkenrollilla ei pitkälle pötkitä. Soittohommien lisäksi pitäisi näytellä elokuvissa, juontaa TV-ohjelmia ja olla niin saatananmoinen jokapaikanhöylä, ettei ole tosikaan. Eikä tuommoinen ainakaan mua ole koskaan kiinnostanut.
 
Eli isot levydiilit ja vastaavat saavat minun puolestani olla, kiitos vain. Kunhan saisi tehdä sellaista musiikkia mitä haluaa ja saisi edes jonkun porukan innostumaan siitä, niin siinä olisi meikäläisen rock-unelman täyttymys.

Tulimme bändin kanssa siihen tulokseen, että tällä musalla ja näillä intresseillä tehdään itse. Levydiili ei voi olla mikään itsetarkoitus, varsinkin kun levyä myydään max. joitain satoja. Eli soitamme mitä haluamme ja maksamme sekä myymme itse. Simple simplicity. Tietenkin jos joku lafka pistäisi paljon käteistä pöytään niin asia olisi toisin, voihan olla että musamme on muodissa Jupiterissa vuonna 2349 :)

Aina jaksetaan väittää, että omaa aktiivisuutta ja sitkeää yrittämistä vain, niin kyllä se siitä. Mutta ei silläkään ihmeitä aikaiseksi saa, kun ei ne hommat ole aina itsestäkään kiinni.

Olen periaatteessa päinvastaista mieltä. Jos on hyvää kamaa ja uskoa itseensä, mikä tahansa voi olla mahdollista. Mun mielestä musajuttuihin kaivataan juuri sitä asennetta tällä hetkellä.

Hyvä juttu menee kyllä lävitse kunhan jaksaa tarpeeksi pitkään tahkota. Mutta jos luovuttaa jo ensi tappiosta, on ihan turha odottaakaan mitään.

saisi edes jonkun porukan innostumaan siitä, niin siinä olisi meikäläisen rock-unelman täyttymys.

Tosta se lähtee.... :) Vähän kerrallaan, ja yhtä-äkkiä huomaa että bändillä meneekin hyvin.

Mun mielestä on aina hyvä kun bändi menestyy duunin ja keikkailun kautta. Ei millään ihme poppakonsteilla, vaikka sinänsä ymmärränkin markkinoinnin yms. merkityksen.

1... Jos on hyvää kamaa ja uskoa itseensä, mikä tahansa voi olla mahdollista. . Hyvä juttu menee kyllä lävitse kunhan jaksaa tarpeeksi pitkään tahkota. Mutta jos luovuttaa jo ensi tappiosta, on ihan turha odottaakaan mitään.Tosta se lähtee.... :) Vähän kerrallaan, ja yhtä-äkkiä huomaa että bändillä meneekin hyvin. Mun mielestä on aina hyvä kun bändi menestyy duunin ja keikkailun kautta. Ei millään ihme poppakonsteilla, vaikka sinänsä ymmärränkin markkinoinnin yms. merkityksen.
Potaskaa. Ensinnäkin mikä on hyvää kamaa ? Onko se jotain itsekeskeistä muusikoiden omaa sisäpiirin kamaa vai maailmoja syleilevää yleisön nuolemista ? Tai jotain siltä väliltä ? Oli miten oli mutta oikea aika, paikka, tapahtuma, henkilöt jne... ovat se avaintekijä. Maailmasta löytyy varmasti asenteen omaavia karismaattisia suuren yleisön mielestä hyvää musaa soittavaa ja oikean meiningin omaavaa bändiä mutta kun ei niin ei. Ne menestyjät ovat niin niin marginaali porukkaa ettei tosikaan. Ja se pahin ... vaikka olis kuinka hyvä tahansa mutta ei sovi tämän päivän kuvaan niin tuskinpa levy-yhtiöt riskeeraavat kapitaalia kun niillä on turvallisempiakin sijoituskohteita.

Samaan "pieni piiri pyörii" -kuvioon törmää muuallakin, ei vaan musabisneksessä. Katsotaanpa vaikka julkisten ja muiden suurten yritysten johtokuntia ja hallituksia; samat naamat ne niitä aina pyörittävät.
Samalla tavalla yritysmaailmassa on helvetin vaikeaa päästä mukaan tähän rinkiin osingoille, mutta kovalla työllä ja oikealla asenteella on mahdollisuuksia vaikka mihin.
Sama pätee mielestäni bändeille musiikkimaailmassa.

Potaskaa. Ensinnäkin mikä on hyvää kamaa ? Onko se jotain itsekeskeistä muusikoiden omaa sisäpiirin kamaa vai maailmoja syleilevää yleisön nuolemista ? Tai jotain siltä väliltä ? Oli miten oli mutta oikea aika, paikka, tapahtuma, henkilöt jne... ovat se avaintekijä.

Joo, mutta mä sanoinkin että se on mahdollista. Varmaa "suurta" menestystä ei ole, mutta sekin voi tulla. Mun mielestä on potaskaa se, että ajattelee että ei mistään mitään tule kun vain niin harva menestyy. Tottakai tarvitaan onnea. Sitä onnea vaan jostain syystä siunaantuu enemmän jos edes yrittää...JA on valmistautunut sitten kun tilaisuus tulee. Jos ei yritä niin suoraan vaan kauppaopistoon....

Jaaba-jaa. Jos tuntee, että isoihin piireihin ei ole mitään jakoa niin ei sinne varmasti pääsekkään. Mulla on muodostunut sellainen kuva, että tämä valitus siitä että kun ei saa sopparia yms. johtuu aika pitkälle siitä, ettei yritystä/kärsivällisyyttä ole tarpeeksi. Totta kai on yhtyeitä, jotka puurtavat vuodesta toiseen saamatta sopparia tai sen kummoisempaa vaikka sen ansaitsisivatkin. Sitten on taas nämä, jotka kymmenenkin vuoden jälkeen, ankaran keikkailun ja viidakkorummun tuloksena saavat sen "glorian" mikä heille kuuluu. Koitetaankohan nykyään saavuttaa liian paljon liian nopeasti? Ehkä.
 
Sisäpiirit ovatkin sitten hassumpi juttu. Pieniä piirejä on paljon ja joku tuntee aina jonkun jostain ja toisen tuolta. Miten noihin piireihin sitten pääsee? Kannattamalla samaa jääkiekkoseuraa kuin "Pasi", samassa baarissa istuminen "Hönden" kanssa, Muusikoiden.netissä jutustelemalla, keikkailulla jne. Samanhenkiset ihmiset käyvät samoissa paikoissa ja tapaavat toisiaan jos saavat suunsa auki. Maltti on valttia näiden "sisäpiirien poikien kanssa. Ei siinä auta Maheilut.
 
Jopas tuli sekavaa ajatuksen juoksua.

Ja se pahin ... vaikka olis kuinka hyvä tahansa mutta ei sovi tämän päivän kuvaan niin tuskinpa levy-yhtiöt riskeeraavat kapitaalia kun niillä on turvallisempiakin sijoituskohteita.

Itseasiassa aika moni vähän persoonallisempi artisti/yhtye on nähnyt päivänvalon ilman levy-yhtiöitten panostusta, omakustanteen tms avulla. Tuo polku vaatii kyllä rautaista uskoa omaan juttuun, mutta hyvällä onnella saa tehdä musiikkia jokseenkin niin kuin haluaa ja samalla voi ehkä saada vähän juustoakin leivän päälle.

Varmastikin avainsana on määrätietoinen ja tinkimätön puurtaminen päämäärän saavuttamiseksi. Jos ei tärppää, niin on ainakin tehnyt parhaansa!

Minä uskon kyllä täysin oman bändin mahdollisuuksiin. Se vaan vaatii sitä kovaa työtä ja aherrusta, täytyy pitää silmät auki ja yrittää tyrkyttää sitä materiaaliaan mahdollisimman moneen paikkaan jotta saa sitä omaa juttua esille.

Meidän bändillä on siitä hyvä tilanne, että jos saadaan aikaan jotain oikeesti hyvää musiikkia, niin suhteita sen esille saamiseen löytyy. Itseäni vaan epäilyttää se, että miksi helvetissä juuri me saatais aikaan jotain mahtavaa, kun Suomikin on täynnä meitä paljon taitavempia muusikoita, jotka ei ikinä breikkaa.

Minä uskon kyllä täysin oman bändin mahdollisuuksiin. Se vaan vaatii sitä kovaa työtä ja aherrusta, täytyy pitää silmät auki ja yrittää tyrkyttää sitä materiaaliaan mahdollisimman moneen paikkaan jotta saa sitä omaa juttua esille.
 
Tuossakin on se riski, että jos on liikaa esillä joka paikassa, naama kuluu ennen kuin sen kuuluisi kulua... myös esim levy-yhtiöiden näkökulmasta. Elikkä ne saattaa ajatella, että nuokin ovat pyörineet nurkissa jo ikuisuuden, mutta mitään ei tapahdu...

Bonhamilta taas mielenkiintoinen topiikki, hienoa hienoa. Itse olen tyytynyt ajatukseen, että oman bändini musiikilla ei isojen levylafkojen oville kolkutella. Jos oikeesti diggaa siitä mitä tekee ja homma lähtee ihan (totiselta) harrastuspohjalta, en näe tuossa mitään ongelmaa. Tosin kuten joku totesikin, olisihan se hienoa saavuttaa jonkin sortin kulttibändin asema, vaikkakin sitten vähän pienemmissä piireissä. Mutta kyllä mulle riittää ihan se, että itse on omaan kamaansa tyytyväinen. Jos joku muukin tykkää, niin mikäs siinä. Great.
 
Toisaalta aina pitää muistaa, että muodit muuttuvat... tuskin kukaan olisi uskonut kasaritukkahevin kulta-aikaan, millaista musiikkia keikkuu listojen kärjessä kymmenisen vuotta myöhemmin, vai?
 
Eli mitäpä tähän voi sanoa... aina kannattaa yrittää. Jos tosissaan diggailee musasta jota tekee, niin luulisi ettei levydiilittömyys ole maailmanloppu. Jos rahasta on kiinni, niin... vaihtakaa alaa. (tai perustakaa tanssiorkesteri Valdemar ja pojat) ;) Ei vaan. Onnea kaikille pikkubändeille promoamiseen!

Niin ja palatakseni aiheeseen... ainakin studiopiirit suomessa tuntuvat niin pieniltä ja sisäsiittoisilta, ettei niihin ole järjen hiventä yrittää sisään. Mielipiteitä?

Se syö jo aika paljon maihdollisuuksia jos bändissä on yksikin "joo-joo-mies" , eli jos kaikki on ihan 110% mukana ja uskoo omaan asiaansa ja yrittää niin eiköhän sitä aina jotain saa aikaiseksi...

Suomi on täynnä musiikinalan osaajia ja silti vain murto-osa nousee todella pinnalle. Osalle varmaan riittääkin se, että on vain kiva soittaa ja silloin tällöin käydä keikalla, mutta varmasti on paljon niitäkin, jotka todella tekevät työtä sen eteen, että joskus tulisi se kunnon läpimurto.
 
Ja läpimurtoa varmasti helpottaa, jos tuntee oikeat ihmiset. Jossain Perähikiän nuorisoseuran talolla näitä ihmisiä ei välttämättä pyöri yhtä tiivisti kuin esimerkiksi Helsingissä. Eli uskaltaisin väittää, että paikkakunnallakin on tietynkokoinen vaikutus tuohon läpimurtomahdollisuuteen.
 
Mutta toisaalta uskon siihenkin, että tekemällä työtä sen asian eteen, johon uskoo, on myös mahdollista saavuttaa tuo läpimurto. Ja ennen kaikkea pitää uskoa siihen omaan projektiinsa tai muuten siitä ei tule mitään suurempaa..
 
Ja vaikka tietyllä tapaa vastustankin formaattia, jolla huippusuosittu Gimmel rakennettiin huipulle, niin tämänkin kanavan kautta on Gimmelin lisäksi noussut pinnalle kaksi itsenäistä artistia ja yksi bändi. En tiedä onko näitä enempää? Mutta tämä mielestäni osoittaa sen, että sitä osaamista löytyy, mutta läheskään kaikille ei kertakaikkiaan vaan meinaa löytyä sitä kanavaa, joka nostaisi artistin tai bändin pinnalle. Mitä tekisi MC Kana tällä hetkellä ilman Pop Starsia? Mitä tekisi Jonna? Mitä tekisi PMMP?
 
Ja uskon, että sama tulee tapahtumaan Pop Idols-ohjelmankin kanssa. Sieltä varmasti nousee pintaan enemmänkin kuin se yksi musiikin ystävä...
 
Jos tiputetaan mittakaavaa pienemmäksi, niin esimerkiksi kaikki mahdolliset bändikilpailut yms. saattavat olla se mahdollisuus, jossa joku oikea henkilö bongaa juuri sen pieneltä paikkakunnalta olevan bändin, josta kukaan ei ole koskaan kuullut mitään..
 
Ensimmäinen edellytys on kaiketi se, että osaa tehdä sitä musiikkia. Toisekseen sitä musiikkia täytyy saada jossain muodossa ihmisten kuultavaksi. En tiedä, mikä on esimerksi pääkaupunkiseudun keikkatilanne, mutta uskoisin, että ns. nimettömätkin bändit saavat järjestettyä keikkoja, jos näkevät vaivaa sen eteen. Mutta jostain keskeltä korpea on hankalampi lähteä etsimään/toteuttamaan keikkoja niin paljon, että edes hieman suurempi yleisö ja joku tärkeä henkilö bongaisi bändin. Mutta onneksi on Internet! Esim. Pokollehan voi lähettää demoja mp3.muodossa ja ainakin siellä sivuilla sanotaan, että äänenlaadulla ei niinkään ole merkitystä, kuin sillä musiikilla. No toki sinnekin varmaan lähetetään todella paljon niitä demoja, mutta jos se bändin musiikki on oikeasti todella hyvää, niin onhan siinä se mahdollisuus, että se erottuu sieltä joukosta.
 
Ja tällaisissa tapauksissa todellakin saattaa riittää se, että osaa tehdä hyvää ja tarttuvaa musiikkia, eikä sen demon tarvitse olla aivan viimeisen päälle hiottu. Käsittääkseni esimerkiksi Rautakellon demossa oli koneella tehdyt rummut ja bassot ja silti se jotenkin erottui joukosta edukseen. Mutta mitä tahansa huttua ei varmaankaan kannata levy-yhtiöihinkään suoltaa, pahimmassa tapauksessa nimi jää kovinkin negatiivisena mieleen ja vaikka tulevat demot olisikin parempia, niin niihin ei välttämättä osata suhtautua enää sellaisella asenteella kuin pitäisi...

Bonham:

Miltä tuntuvat mahdollisudet susirajoilla operoivilla bändeillä, kun ei ole mahdollista hengata oikeissa kuppiloissa pääkaupungissa? Lasken tähän susirajaan kaikki muut paikkakunnat Helsingin ja Tampereen ulkopuolella..
 

 
Otan nyt vain tuohon kantaa. Sekin on aika kaksipiippuinen juttu. Helposti esimerkiksi Helsingissä hukkuu täysin massaan kun taas olen kuullut tarinoita, kuinka pienellä paikkakunnalla saatetaan tukea mahtavasti paikallisia bändejä. Toisaalta onhan se kuitenkin niin, että mahdollisuuksia täällä Helsingissä on enemmän.

Miltä tuntuvat mahdollisudet susirajoilla operoivilla bändeillä, kun ei ole mahdollista hengata oikeissa kuppiloissa pääkaupungissa?
 
Eipä se onneksi noinkaan ole... Kun nythän eletään internet-aikaa. Kyllä susirajaltakin voi nousta tietoisuuteen, mutta todennäköisesti hieman eri kautta kuin eteläsuomen bändit. Keikkojahan täällä ei juurikaan saa, kun on niin pitkät välimatkat joka paikkaan, vaan erittäin paljon on kiinni omissa biiseissä ja omassa yrityksessä. Minäkin olen luonut itse oman "sisäpiirini", johon kuuluu tällä hetkellä useita nettilehtien omistajia ympäri maailmaa ja useita muita ihmisiä (+pari levy-yhtiön edustajaa) vähän mistä sattuu. Ja kaikki aivan tyhjästä aloitettu. Kyllä semmoisella aktiivisella yrittämisellä pääsee erittäin pitkälle, mutta vaatiihan se tietenkin hyvää tuuriakin. Aktiivinen oman yhtyen mainostaminen tuottaa ihan hyvää tulosta. Kiitos tästä kaikesti Mikserille ja mp3.comille.
 
ps. Yhtään levyä en ole lähettänyt levy-yhtiöille...

Itse olen tyytynyt ajatukseen, että oman bändini musiikilla ei isojen levylafkojen oville kolkutella. Jos oikeesti diggaa siitä mitä tekee ja homma lähtee ihan (totiselta) harrastuspohjalta, en näe tuossa mitään ongelmaa. Tosin kuten joku totesikin, olisihan se hienoa saavuttaa jonkin sortin kulttibändin asema, vaikkakin sitten vähän pienemmissä piireissä. Mutta kyllä mulle riittää ihan se, että itse on omaan kamaansa tyytyväinen. Jos joku muukin tykkää, niin mikäs siinä. Great.
 
Itselläni on myös muusikkous luettavasissa "harrastukseksi", jota teen kokoajan, mutta tarkoituksena ei ole saada mainetta ja mammonaa sillä.
Välillä kyllä hirvittää katsellessa ihan kaveripiirissäkin toimivia bändejä, joilla on hirveä pyrky sinne huipulle (no, edes levytyssopimukseen). Tavallaan musiikin luomisen ehdot ovat erilaiset verrattuna harrastelijabändeihin, joille riittä satunnainen keikkailu ja jonkin näköinen porukka, joka diggailee. Jos haluaa levytysdiilinkin, niin on oltava jo kohtuullisen myyvä paketti valmiiksi.
 
Mutta tässähän on siis kyse siitä miten mieltää musiikkinsa ja mitä siitä ja sillä haluaa. Itse kun olen erittäin tyytyväinen siitä että muutama ihminen nyökyttelee päätään keikan aikana ja ei buuata lavalta pois (lähinnä noissa avantgardeprojekteissa menee usein läheltä). Harrastus, mikä harrastus. Leipä jostain muusta. Usein sitten kahvipöytäkeskusteluissa muiden alan harrastajien kanssa tulee pieniä konflikteja, sillä monilla jotenkin silmissä kiiluu semmoinen eteinen usko siihen suureen menestykseen ja tämä basistin retku vähättelee koko mahdollisuutta.