Yleistä keskustelua musiikista ›

Tuli mieleen kun katselin David Bowien uuden levyn mainosta telkusta, että mikähän saa miehen jaksamaan kaikkien näiden vuosien jälkeen?
 
Maailmassa on paljon artisteja, jotka tekivät kiistattomat klassikkonsa jopa 30-40 vuotta sitten ja silti jatkavat uraansa. Bowien kohdalla "alamäki" alkoi jo 80-luvulla. On hyvin vaikeaa kuvitella, että esim Hunky Doryn tai Aladdin Sanen kaltaista levyä mies pukkaa ulos. Silti näiden kavereiden edesottamuksia tulee seurattua ja levyjä oseteltua. Ja vaikka levyt eivät ole Bowien mittapuun mukaan hyviä, jaksaa niitä kuunnella paremmin kuin 90% listahutusta.
 
Entäpä sitten vaikka Led Zeppelin. Karua, mutta saattoi olla hyväksi, että kävi kuten kävi. Viimeinen studiolevy ei enää maailmoja syleillyt. Millaistakohan kamaa miehet nykyään tekisivät? Sitten sitä taas innostuu, kun yhtye julkaisee 30 vuotta vanhaa livematskua..
 
Kolmas esimerkki olkoon Jethro Tull, jota olen kuunnellut 70-luvulta lähtien, kuten noita kahta muutakin. Mielestäni edelleen Tull tekee mielenkiintoisia levyjä ja on hyvä livebändi. Silti niitä vanhempia tulee veivattua useammin.
 
Älkää nyt takertuko pelkästään näihin mun esimerkkeihin. Omia mielipiteitä kehiin.

Vaikea sanoa, mikä saa jaksamaan, mutta jos ovat tehnet levy-yhtiön kanssa sopimuksen, että vaikka kolme levyä pitää tehdä ja sitten uus sopimus/uus levari. Taavitilla on varmaan kyllä oma levari, mut kuiteski. Ja eiköhän Bowiellakin ole niitä faneja maailmalla niin paljon, että kyllähän sitä aina yhden levyn voi tehdä ja elää muutaman vuoden ilman mitään. Vähän niinkuin Metallica.

Mitäpä muutakaan tuollaiset pitkän linjan muusikot tekisivät? Ei sitä vaan viitsi jäädä sohvalle makailemaan, jos itse haluaa vielä tehdä musiikkia. Sinänsä aika kunnioitettavaa, että ei heti lopeta kun suosio on laskemassa.

Mitä tuohon nyt pitäisi sanoa? Ei tässä oikein ole mitään sanottavaa. Jotkut tekee edelleen hyvää musaa, toiset ei ja loput on jo kuopattu. Toisten pitäisi lopettaa aikanaan, toisten taas ei ikinä. Näinhän se on, eikö?

Mitäpä muutakaan tuollaiset pitkän linjan muusikot tekisivät? Ei sitä vaan viitsi jäädä sohvalle makailemaan, jos itse haluaa vielä tehdä musiikkia. Sinänsä aika kunnioitettavaa, että ei heti lopeta kun suosio on laskemassa.
 
Näin. Jos olet kersasta asti tehnyt ja soittanut musiikkia, ei siitä kovin helposti irti pääse. Tuskin edes pääsee.
 
Hyvä, että tekevät. Onpahan syy kiertää ja soittaa niitä suosikkeja.

Kyllähän kovin moni 70-luvulla uraa luonut bändi lopahti 80-luvulla, kiitos digitaalisyntikoiden, hiuslakan ja spandexin.

Millaistahan olisi Beatles vuonna 2003 ???
=)

Monen pitkän linjan artistin ura tekee oman mielenkiintoisen draaman kaarensa. Mulle tuli ensimmäisenä mieleen Iggy Pop.
 
Heikompikin levy voi olla mielenkiintoinen, koska sellainen saattaa hyvinkin olla osa isompaa kokonaisuutta, ja tuoda kyseiseen artistiin jonkun uuden näkökulman. Esimerkiksi Iggyn Avenue B; se ei mun mielestäni ole kovin hyvä levy, mutta semmoista tiettyä intimiteettiä mitä siinä on haettu, ei löydy samalla tavalla muilta levyiltä. Toi oli kiva kuunnella muutaman kerran läpi, koska se oli Iggy. Jonkun uuden artistin materiaalina toi olisi jäänyt multa huomioimatta, ja niin olisi monelta muultakin.
 
Edit: Ehkä mulle tuli Iggy mieleen senkin takia, että Bonhamin mainitsema artisti oli Bowie, jolla on Iggyn kanssa yhteisiä juttuja.

Niin, levyistähän sitä leipää muusikko saa...
 
Bowien musiikin ystävä en oikein ole, mutta olen kuitenkin arvotanut sitä, miten hän on uudistautunut vuosien varrella maailman mukana, eikä ole jäänyt esittämään vain vanhoja hittejään tai kopioita ja uudelleenlämmittelyitä niistä.
 
Tietysti tämmöisen uudistautumisen myötä ei voi kaikkia fanejaan miellyttää, mutta voi taas loytää uusia kuuntelijoita. Kumpi on parempi, uutta luova ja ajan hermolla pysyvä muusikko vai 70-luvun reliikki, jota kourallinen vanhoja pieruja diggailee?
 
Nämä "sen ja sen artistin alamäki sen ja sen levyn jälkeen"-keskustelut tuovat mieleen, että oliskohan parempi jos artisti julkaisisi sen hyvän levynsä aina vain uudelleen ja uudelleen.

Maailmassa on paljon artisteja, jotka tekivät kiistattomat klassikkonsa jopa 30-40 vuotta sitten ja silti jatkavat uraansa
 
Toisaalta löytyy myös artisteja, joilla on pitkä ura takanaan, ja silti edelleen tekevät aivan älyttömän kovia levyjä. Esimerkkeinä vaikkapa Tom Waits ja Pat Metheny. Kummallakin on ura alkanut 70-luvulla, eikä uusi tuotanto häpeä yhtään vanhojen levyjen rinnalla.
 
Ehkä yksi syy sille, miksi jotkut jaksavat pitää rimaa korkealla ja kehittyä löytyy niistä musanteon motiiveista. Jos tavoitteena on ollut menestyä ja myydä paljon levyjä, niin sen jälkeen kun se on tehty, ei ole enää vastaavaa "nälkää" tai kunnianhimoa jäljellä. Se sitten heijastuu väistämättä tulevien levyjen tasoonkin. Toisaalta jos ihmisellä on selkeämmin musiikilliset tavoitteet urallaan, niin motivaation säilyttäminen on helpompaa, kun se ei ole niin suorasti sidoksissa menestykseen.
 
Tuo oli nyt aika karkea yksinkertaistus artistien motiiveista. Eihän se tosielämässä noin yksioikoista ole, mutta siltikään motivaation merkitystä jaksamisen kannalta ei voi vähätellä.

Niin, levyistähän sitä leipää muusikko saa...
 
Bowien musiikin ystävä en oikein ole, mutta olen kuitenkin arvotanut sitä, miten hän on uudistautunut vuosien varrella maailman mukana, eikä ole jäänyt esittämään vain vanhoja hittejään tai kopioita ja uudelleenlämmittelyitä niistä.
 
Tietysti tämmöisen uudistautumisen myötä ei voi kaikkia fanejaan miellyttää, mutta voi taas loytää uusia kuuntelijoita. Kumpi on parempi, uutta luova ja ajan hermolla pysyvä muusikko vai 70-luvun reliikki, jota kourallinen vanhoja pieruja diggailee?
 
Nämä "sen ja sen artistin alamäki sen ja sen levyn jälkeen"-keskustelut tuovat mieleen, että oliskohan parempi jos artisti julkaisisi sen hyvän levynsä aina vain uudelleen ja uudelleen.
 
Niin, kun nyt kuitenkin Bowie teki uransa tähänastisen ensimmäisen puoliskon aivan loistavaa musiikkia, joka oli aikaansa edellä ja lienee ollut valtava innoitaja muille, ja toinen puolisko on enemmän tai vähemmän kuivunut kokoon. Ihmettelin miten artisti jaksaa tehdä työtään, kun varmasti tajuaa, ettei niitä klassikkoja enää synny. Ammattimies tietysti tietää mitä tekee ja nauttii työstään. Yritin vain hahmotella alan tätä puolta...
 
Lienee siis kuitenkin väärin tälläiseltä vanhalta pierulta ilmaista mielipiteensä. Korjaa nyt samalla muut väärät mielipiteeni tuosta kirjoituksesta.

Lienee siis kuitenkin väärin tälläiseltä vanhalta pierulta ilmaista mielipiteensä. Korjaa nyt samalla muut väärät mielipiteeni tuosta kirjoituksesta.
 
Eipä ollut tarkoitukseni vittuilla, ikävää jos sen niin otit.
 
Ihan totta, että Bowien tuotannon alkupää pesee myöhemmät tuotokset helposti, mutta silti arvostan miehen yritteliäisyyttä ja uudistautumishalua.
 
Tässähän ei ole nyt kyse vain Bowiesta. Jospa käännetään asia niin päin, että minusta tulee vanha pieru ja puhutaan vaikkapa Miles Davisista.
Itselleni ukkelin tuotanto 50-luvun lopusta 70-luvun puoleenväliin on aivan loistavaa musiikkia, josta varsinkin tuo "sähkökauden" tavara on lähellä sydäntä.
Sitten Davis siirtyi 70-luvun lopulla tekemään tätä kokkelijatsia, jota en yksin kertaisesti voi sietää ja joka olisi minun puolestani saanut jäädä periaatteessa tekemättä.
Oli olisiko parempi jos Davis olisi jäänyt soittelemaan sitä niin rakastamaani 70-luvun protofuusiota?
Tuskin, sillä varmasti sekin olisi jäänyt vanhan toistamiseksi, jota jonkinnäköinen porukka kyllä uskollisesti diggailisi.
Kuitenkin arvostettavaa on, että hän halusi muuttua aikojen myötä ja olla ajan hermolla.
 
Olen siis myös sitä mieltä, että vanhassa vara parempi, mutta en odota jonkun artistin tekevän sitä samaa tavaraa hamaan loppuun asti.

Ok. Hyvä näin.
 
En kai minäkään nyt sitä tarkoita, että samaa juttua kehdosta hautaan.
 
Yritin vain herättää keskustelua aiheesta, että miten ihmiset reagoivat ajan ja tyylien muutoksiin. Itsellä tuntuu olevan aika monen artistin kanssa sama juttu, että se vanhempi materiaali nyt vaan on läheisempää...

Itsellä tuntuu olevan aika monen artistin kanssa sama juttu, että se vanhempi materiaali nyt vaan on läheisempää...
 
Kuin myös.

En kai minäkään nyt sitä tarkoita, että samaa juttua kehdosta hautaan.
 
Sehän se perseestä olisikin. On toki ihan hyvä että jotkut bändit pysyvät sellaisina kuin ovat jos on joku ihan oma juttunsa, mutta siinäkin tulee raja vastaan, miten pitkään sitä jaksaa. Mutta esim. joku HIM kuulostaa aika paljon HIMiltä edelleenkin, toisaalta voi olla vähän tylsää mutta toisaalta sillekin musiikille on oma paikkansa. Joku muu sitten voi tehdä jotain muuta. Eli ei kaikkien kuitenkaan tarvitse tehdä kaikkea.
 
Yritin vain herättää keskustelua aiheesta, että miten ihmiset reagoivat ajan ja tyylien muutoksiin. Itsellä tuntuu olevan aika monen artistin kanssa sama juttu, että se vanhempi materiaali nyt vaan on läheisempää...
 
Mutta taas, jotkut tuossa muutoksessakin onnistuvat ja todella hyvin. Paras esimerkki mikä tulee heti mieleen on tuo King Crimson, ensimmäisestä levystä viimeiseen levyyn on koko ajan ollut loistavaa musaa, mitä nyt pieniä ala- ja ylämäkiä ja hiljaiselon kausia.

Tuosta klassikon uudelleen ja uudelleen tekemisestä.
 
Siitähän voi myös tulla artistille turha painolasti. The Eagles kuulemma mietti Hotel Californian jälkeen, että viittiikö tässä mitään tehdä, kun ei tuollaista klassikkoa enään synny.
 
Toisaalta, onko artisti kuitenkin velkaa faneilleen? Eli missä määrin artisti myös ajattelee fanejaan. Ainakin itse ajattelisin, että tuolla on ihmisiä jotka tykkäävät ja haluavat kuulla minun tekemisiäni, tarjotaan siis heille tavaraa. Se on sitten artistista kiinni pystyvätkö he tekemään samaa kamaa koko ajan (Iron Maiden :) ) vai muunnellaanko konseptia.

Tuli mieleen kun katselin David Bowien uuden levyn mainosta telkusta, että mikähän saa miehen jaksamaan kaikkien näiden vuosien jälkeen?
 
Maailmassa on paljon artisteja, jotka tekivät kiistattomat klassikkonsa jopa 30-40 vuotta sitten ja silti jatkavat uraansa. Bowien kohdalla "alamäki" alkoi jo 80-luvulla. On hyvin vaikeaa kuvitella, että esim Hunky Doryn tai Aladdin Sanen kaltaista levyä mies pukkaa ulos. Silti näiden kavereiden edesottamuksia tulee seurattua ja levyjä oseteltua. Ja vaikka levyt eivät ole Bowien mittapuun mukaan hyviä, jaksaa niitä kuunnella paremmin kuin 90% listahutusta.
 
Entäpä sitten vaikka Led Zeppelin....
 
Gyll se juttu on niin että ei se vanha suola lakkaa panettamasta. Jotkut ei välillä pysty lopettamaan soittoa ja laulua ollenkaan vaan jatkavat jatkamistaan, toiset taas lopettavat, ovat 15 vuotta pois ja sitten - aivan kuin korkeamman voiman pakottamana - palaavat takaisin, suurimmassa määrin vanhan maineensa ja 'karismansa' turvin. - Ja ittellenikin tuli uusi sytty (iman karismaa...lat.huom) päälle viidentoista vuoden tauon jälkeen. Kai juttu on siinä, että hjotenkin jää taka-ajatuksena kummittelemaan se, että jotain taisi jäädä tekemättä... mene ja tiedä Kai sitä luulee vanahana vielä pystyvänsä samaan nuoruuden huumaan kuin silloin ennen, mutta...

Tietysti tämmöisen uudistautumisen myötä ei voi kaikkia fanejaan miellyttää, mutta voi taas loytää uusia kuuntelijoita. Kumpi on parempi, uutta luova ja ajan hermolla pysyvä muusikko vai 70-luvun reliikki, jota kourallinen vanhoja pieruja diggailee?
 
Mielummin reliikki - koska muodin seuraaminen ei synnytä hyvää musiikkia - se on vain muodin seuraamista. Ja se on jotenkin kunnioitettavaa ainoastaan nykysukupolven perversioissa. Katsotaan 10 v. eteenpäin niin muoti on poissa muodista.
 
Ja vanhat pierut kuitenkin tietää paremmin mikä on hyvää - ne ovat nimittäin vähän enemmän ehtineet kuulemaan eri juttuja...

Mielummin reliikki - koska muodin seuraaminen ei synnytä hyvää musiikkia - se on vain muodin seuraamista. Ja se on jotenkin kunnioitettavaa ainoastaan nykysukupolven perversioissa. Katsotaan 10 v. eteenpäin niin muoti on poissa muodista.
 
Tarkoittaako uudistuminen samaa kuin muodin perässä juokseminen? Missä sanakirjassa noin sanotaan?

Mielummin reliikki - koska muodin seuraaminen ei synnytä hyvää musiikkia - se on vain muodin seuraamista. Ja se on jotenkin kunnioitettavaa ainoastaan nykysukupolven perversioissa. Katsotaan 10 v. eteenpäin niin muoti on poissa muodista.
 
Toihan edellyttää pysähtymistä;-)
 
No, tällä hetkellä me eletään kertaustyylien syklistä aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että oli tyyli mikä tahansa, voi olla melko varma että maailma pyörähtää kohdalle jos jaksaa odottaa. Vanha pieru, joka jää vanhoissa hippireleissään odottamaan uutta rakkauden kesää ei pety, koska varsin kohtuullisella odottamisella hän on edelläkävijä.
 
Hm. Toisaalta, tästähän tässä ei ollut kysymys. Bonham alusti keskustelun Bowien alkupäästä verrattuna loppupäähän, ja kiistämätön tosiasiahan on, että Spiders of Marsin perustamisesta (tai ehkä jo Space Odditystä) alkoi ehdoton kultakausi, joka jatkui Low ja Heroes -levyihin, joiden jälkeen Bowie ei oo tehnyt mun silmissäni yhtään relevanttia levyä. Eikä oo tarvinnutkaan. Pari hyvää biisiä on tullut, mutta. Mutta.
 
Eräs suomalaisen rockbisneksen vanhoista suurista kysyi multa, mitä mieltä mä olen Juice Leskisen uudemmista levyistä. Mun oli pakko myöntää, että Ajan Henki oli viimeinen kuulemani Juicen levy, enkä oo myöhempiä osannut kaivatakaan. Hän huokaisi syvään, ja sanoi: Eipä sen oo tarvinnut sen koommin mitään todistaakaan.
 
Tää tuli mieleen, kun muutama aika sitten Ari Vaahteran hautajaisissa soitti Bluesounds. Ja soitti hemmetin hyvin, 51-vuotias Davekin kuin nuori kolli. Mutta arvokkaasti.
 
Aloin siinä sitten miettiä, että keikkahan oli aivan kuin eka näkemäni Bluesoundsin keikka, '80 Lepakon mustassa salissa. Sama intensiteetti, sama ovelankuiva huumori.
 
Siihen aikaan Dave oli jo vanha kettu, tehnyt Bluesounds-levyjään lukuunottamatta kaikki toistaiseksi parhaat levynsä, ja näytti vielä nuoremmille, mistä kana kusee. Dave oli silloin 28.
 
Mutta asian sivuun: pakko on myöntää myös, että kun alkaa seurata jonkun pitkän linjan artistin uraa, tulee levyille uutta merkitystä. Chemon mainitsema Iggy Pop on hyvä esimerkki, samoin mun silmissäni ei John Cale oo juuri huonoja levyjä tehnyt (tosin Academy in Peril oli aika soopaa). Mutta yrittäkääpä kuunnella Van Morrisonin levyjä loppupuolelta aloittaen - ei onnistu.
 
Näin nyt.