Yleistä keskustelua musiikista ›

Tällainen nousi mieleen viime viikon parista samansuuntaisesta lauluntekijäjutusta. Eli miten sanoittajat ja laulujen kuuntelijat täällä? Onko teille tärkeää tai jopa välttämätöntä että laulut tulevat eletystä elämästä tai kuuntelemanne sanoitukset kertovat ko. asiasta. Kiusaannuttaako se? Mietittekö onko tämä tapahtunut oikeasti laulun sanoittajalle? Joskus ainakin huomaan itseni miettivän onko joku sanoitus ns. totta vaiko tarua.
 
Tässä nämä lainaukset:
 
"Timo Kiiskisen laulut ovat aina jotekin itse koettuja: - Aika vaikea on tehdä laulua joka ei olisi henkilökohtainen. En usko että sellainen laulu voisi edes koskettaa kuulijaa. Mun on elettävä ja koettava joku asia ja ristiriita itse, jotta voisin tehdä siitä laulun." (Hesarista)

Ja sitten se toinen: "Marko Haavisto tekee laulunsa omista kokemuksistaan. - Joskus tuntuu että kiusaannun niistä itse ja joskus niistä kiusaantuvat myös ympärilläni olevat ihmiset.. Laulujen tekeminen on minulle tapa selvittää tunteita. Olen minä yrittänyt keksiä tarinoita, mutta se on ammattitaito jota en omaa. Minun täytyy tietää, mistä laulan." (NYT-liitteestä).

Itselleni helpointa on tehdä sanat jotka jotenkin liittyvät elämääni. Mutta kun tutut kyselee mistä ne kertoo niin en myönnä sitä, se olisi varmaan aika kiusallista tosiaan. Tavoitteena itselläni onkin liioitella ja epäselventää asioita joita sanoihin laitan.

Kirjallisuuden puolella puhutaan avain-romaanista, elikkä teoksesta on löydettävissä yhtäläisyyksiä tekijän omaan elämään tai kokemuksiin... kai niitä väkisinkin tulee tekstiin kuin tekstiin...
 
Ainakin voisi kuvitella, että on helpointa ottaa jokin tapahtuma tai pelkkä lause omasta elämästä ja rakentaa siihen ympärille tarina, tosi tai keksitty.

En mä kyllä ala omaa elämääni biiseissä peilaamaan. Ei siksi, että se olisi jotenkin liian henkilökohtaista tai hävettävää, vaan siksi että se ei yksinkertaisesti tunnu luontevalta. Jos mulla on tarve kelata asioita muiden ihmisten kanssa, niin mä puhun läheisille ihmisille ja jos se ei riitä, niin sitä varten on olemassa koulutettuja ammattilaisia joille maksetaan palkkaa siitä että ne kuuntelee ihmisten murheita. Vaikea kuvitella, että joku biiseissä avautuminen tarjoaisi mitään suurempaa puhdistumisen tai kosmisen harmonian tunnetta. Paitsi joskus harvoin. Muistan tehneeni tasan yhden henkilökohtaisen biisin silloin kun mä olin todella kypsynyt keikkailemiseen ja suurin piirtein kaikkeen muuhunkin. Sen nimi oli Matkalla maineeseen ja se käsitteli näitä rock-elämän tylsempiä puolia.
 
Tottakai jotkut alitajuiset jutut ja oma persoonallisuus muutenkin vaikuttavat niihin juttuihin mitä sitä tekee. Ja helposti sitä tulee mieleen, että ne asiat mistä tollasia biisejä tehdään, olisi aina niitä negatiivisia. Sanoisin että kaikista tärkeintä on se, miten se asia esitetään. Siinä on vähän eri meininki, kun joku vanha bluesäijä tilittää tunteitaan tai Johnny Cash laulaa Five feet high and risin` kuin siinä että joku suomalainen nössöartisti vinisee siitä kun se tyttöystävä petti ja jätti. Silloin jos ruvetaan tekemään biisejä elävästä elämästä, niin pitää olla takana vähän muitakin kokemuksia kuin pelkkää notkumista lähibaarin tiskillä. Ja viime kädessähän kaikki uskottavuus on tietysti artistista kiinni. Mun mielestä sillä ei ole niinkään väliä onko se mistä lauletaan totta vai tarua, kunhan sen saa KUULOSTAMAAN siltä että se on totta. Ja siihen ei moni pysty, vaikka kuinka tekisi biisejä omasta elämästään.

Itselläni ei ole tarkoitus avautua ja itkeä murheitani ulos, mutta se on vaan helpompaa tehdä sanoja itsellä tutusta aiheesta.

Vallan usein lyriikkani kertovat ainakin jollakin tajunnanvirtaisella tasolla omasta elämästäni ja kokemuksistani. Siitä on jotenkin ehkä helpoin ammentaa.
 
Jos jokin asia joskus vituttaa ihan perinpohjaisesti eikä lähde mielestä millään, se voi purkautua paperille vaikka sitten lyriikkana. Yleensä tämä on toimivaa terapiaa, ja joskus tulokset ovat niinkin hyviä, että niitä voi laittaa jopa muillekin näytille. Olen miettinyt sitä, että mitä haittaa jos joku tietää miltä minusta on joskus tuntunut, eihän se minulta ole pois. Toki on joitakin niin kipeitä asioita, että niistä ei vain pysty lyriikkaa tekemään. Olen ajatellut asian niin, että tuntemattomat eivät voi tietää, kertooko laulu itsestäni ja ne jotka tuntevat, mitäpä väliä heillä on? He tuntevat minut joka tapauksessa.
 
Joskus toki kirjoittelen aivan puutaheinää vailla minkäännäköistä kontaktia omaan elämääni. Se piristää ja antaa täysin uusia näkökulmia.

Kyllä ne lyriikat aina paremmilta kuulostaa ku ne on elävästä elämästä joko omasta tai kaverin, tottakai niitä pitää vähä mulkata aina vähä romanttisemmiksi ja liioitella tiettyjä juttuja. esim. kyllä naisen pitää laulussa olla aina
"kaunis kuin kesäinen taivas" , eihän se kuulosta juuri miltään jos se on vaan "nainen" ja jos autolla ajetaan niin on se parempi olla "Maserati GT" ku todellisuus "Toyota Corolla".
Pääpiirteittäin kuitenki sillai että se vois olla vaikka naapurin Tommin elämästä.

Jotkut käyttävät tehokeinona sitä, että on aina sateinen päivä, muija on ruma ja auto on Corola. Henkilökohtaisesti oksettaa kuunnella sanoituksia, joissa kerrotaan, kuinka paha jonkun henkilön on olla. Tai sitten se on vain allegoriaa, jolla sanoittaja yrittää luoda ne omat fiilikset viitaten siihen paperille.
 
Yleensä teksteissä on ainakin enemmän tartuntapintaa, kun ne ovat, ainakin osin, totta. On olemassa myös neroja, jotka osaavat luoda täydellisen fantasian, joka toimii. Minusta kirjoittaja on kehittynyt, jos hän pystyy kirjoittamaan mielenkiintoista tekstiä jostain muusta, mahdollisesti kuvitellusta henkilöstä. Sekavaa? Niin minustakin.

Jotkut käyttävät tehokeinona sitä, että on aina sateinen päivä, muija on ruma ja auto on Corola. Henkilökohtaisesti oksettaa kuunnella sanoituksia, joissa kerrotaan, kuinka paha jonkun henkilön on olla.
 
Joo mutta sen pitää olla sitte niin että, on satanu jo 2 viikkoa teräviä puukkoja ja muijan pitää olla ilkeempi ku piru ja rumempi kuin kilpikonna ja autona saab 96 (vuosimallia ennenku äiti synty) josta on bensa loppu, Hanhiniemi laulais näin.
J. Marjaranta laulais vaan että, satais ja muija olis vaan ruma ja auto olis corolla vm.96, sehän jokatoisen suomalaisen arkipäivää, kuka siitä on kiinnostunu.
 
Kyllä sitä pitää aina vähä värittää, suuntaan tai toiseen.
olishan se aika tylsää kuunneltavaa jos laulussa sanotaa vaan että "menin kauppaan ja ostin makkara paketin".
 
niitä kauppoja on erilaisia hyviä ja huonoja, sielä voi esim olla kaunis tai ruma myyjä, sää voi olla jotain muutakin kuin aurinkoinen tai sateinen, aurinko voi esim möllöttää niin että sen makkaran voi paistaa rantahiekalla ja tietysti siellä rannalla on ihan perkeleen seksikkäitä naisia yläosattomis ja joku tulee pyytämään sut lemmenlaivaansa jossa on peilipallo.
 
oho tulipa vuodatettua, pitääpä mennä tekemään laulu makkaran ostamisesta Kalajoella.

Yleensä tulee kyllä ajateltua paljon sitä mitä sanoittaja/lauluntekijä haluaa sanoa biisillään, ja että mahtaako tämä olla hänen omasta elämästään. Tietysti oma lukunsa on Rhapsodyt ja fantasiaorientoituneet eeposbändit, joiden tarinoissa varjovuorten lohikäärmekuninkaista ja lumottujen maiden sinfonioista on tuskin kovin paljoaa realismiin pohjautuvaa. Tai jos on niin kyseessä on aika helvetin kieroutunutta symbolismia.
 
Itse yritän tehdä lyriikoista aina sellaisia, että olisin itse jotenkin kokenut sitä mitä siinä biisissä sanotaan. Pyrin pysymään tälläisistä fantasia-aiheista kovinkovin kaukana, sillä alalla kun on jo tehty pitkälti kaikki. Tosin kaikkihan on jo pitkälti tehty vähintään kertaalleen, mutta tälläinen elämänkatkuinen meno vetoaa loppupeleissä enemmän. Senkin puolesta Stevie Ray Vaughania on tullut diggailtua viime aikoina.
Siten tälläisest sortokertomukset, sotatarinat ja vastaavat stoorit johtajien korruptoituneisuudesta, joita olen etenkin ahminut Michael Mooren purevan kipeän kielen kautta, ovat viime aikoina vaikuttaneet paljon biisintekoon. Niitä en kyllä itse ole ihmeemmin kokoenut, mutta kuvitella yritän, ja löytää sen elämänkatkun sielläkin.

Vaikka hyvinkin paljon tasapainoilen näiden kahden suuntauksen välimaastossa, koen kuitenkin olevani enemmän tarinankertoja tai muuten johonkin temaattiseen ideaan pohjautuva kirjoittaja. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen luovaan kirjoittamiseeni: joskin oman elämäni tapahtumat voivat antaa idean tekstille, siitä oikeastaan välittömästi seuraa että otan jonkin tämän kyseisen tapahtuman erikoispiirteen ja lähden sen pohjalta luomaan jotain itse konkreettisesta kokemuksesta irrallista, mutta siitä kuitenkin ammentavaa. Eipä juurikaan houkuttele käydä läpi oman elämäni tapahtumia teksteissä, tai jos käyn, hyödynnän tapahtuman asetelman ja annan mielikuvitukseni tehdä loput. Luova työ ei ole itselleni autobiografiaa, vaan kokemuksista polttoaineensa ottavaa teemojen kuljetusta. Mikäli tarina etenisikin jossain tapauksessa hyvin arkisissa merkeissä, ei se ole kyseisen tekstin päällimmäinen tarkoitus.

Ainahan tekstissä on jotain kirjoittajan omaa kokemusta, vaikkapa mielipiteitä joistain asioista. Itse olen tehnyt vain yhden täysin omasta elämästä napatun kappaleen, jota en sitten loppujen lopuksi uskaltanut viedä edes treenikämpille. En minä pysty mitään niin henkilökohtaista laittamaan muitten pällisteltäväksi. Vähän niinkuin menisi alasti kaiken kansan toljoteltavaksi. Mutta se oli semmoinen teksti, että se piti saada tehdyksi, että sai käsiteltyä tiettyjä asioita paremmin.

Kyllä ne tekstit mulla tulee suoraan tai välillisesti omista kokemuksista. Täytyy olla jotain sanottavaa et voi tehdä biisin; sitä ei voi temmata tuulesta noin vain. Kyllähän niit biisej voi tehtailla vaikka mielin määrin, mut ne, joilla on itselle merkitystä ja joita tykkää laulaa/soittaa ja jotka jää elämään, on sellasia, joissa on omasta mielestä onnistuneesti puettu verbaaliseen muotoon joku asia josta alunperin on ollu epämääräinen ajatusmöykky mielessä.
 
Tietty aina tulee vähän dramatisoitua asioita, et ne sopii laulettavaks, ja tykkään käyttää kaikenlaisia kivoja vertauskuvia ja sellasia sen viestin välittämiseksi. Joskus voi vaikka eläytyä jonkun kaverin elämäntilanteeseen tai vaikka elokuvaan niin että tekee siitä biisin. Mut onhan se siinäkin kyse siitä miten itse jonkin asian kokee ja ajattelee...
 
Mulle biisien tekeminen on tunteiden käsittelyä ja asioiden pohdiskelua. Se on psyykkistä työtä, jota on tarve tehdä, jotta asiat järjestyis pään sisällä ja elämä tuntuis mielekkäältä. Joku plääsää puhelimessa ystävänsä kanssa, joku haastaa riitaa kaupungilla... kaikil on joku oma tapa purkaa tuntemuksiaan. Sit ku niitä biisejä vetää ja niihin eläytyy uudelleen ja uudelleen, niin sekin tuo jonkinlaista ihmeellistä tyydytystä. Ja kyllä siitä tulee alaston olo, kun niitä vetää toisille ihmisille, varsinkin sillon kun on just tehny biisin ja sitä laulaa ensimmäistä kertaa julkisesti. Mut se on sitä psyykkistä työtä sekin. Siitä saa jotain ihmeellisiä kicksejä...ja siihen tottuu, ei siinä aina tunne itteään niin alastomaks. Mulla on taipumus joskus hautoa ja salailla asioitani, ja joskus biisit paljastaa sen mitä mielessä liikkuu.
 
Lopullinen täyttymys tulee siitä, jos joku biisin kuullessaan tulee vaikuttuneena kiittämään, että "uskomatonta, toi oli ihan ku mun elämästä/mun ajatuksia...". Musta on aivan mahtavaa jos joku ihminen saa jotain mun biiseistä. Ainakin itse koen helpotusta jos voin samaistua johonkin kuulemaani biisiin. Siinä tulee sellanen tunne et hei, joku muukin on kokenu jotain tällasta, en oo ainoa. Se on kiva jos voin luoda samanlaista helpotusta jonkun toisen elämään.
 
Jees, mulla on tällanen psykologinen lähestymistapa biisien tekoon. Tietysti tää on vaan mun tapani, eikä ainoa oikea. :)