Yleistä keskustelua musiikista ›

Hoi! Miks niin monet muusikot ovat niiin epäonnellisia. Jos vertaa tavikseen niin kyllähän hän on onnellinen, siis se tavis. Tähän on varmaan jotain yksiselitteistä syytä

Mihin tällainen väite perustuu?

Epäonnellinen=onneton?

Mitä helvettiä?

Mitä helvettiä?
 
Älä kysele.

Hyvä topikki.

Aivan mahtava

Eiköhän tämä lainaus Jyrki Lehtolalta kerro kaiken
http://www.iltalehti.fi/2004/04/30/kolumnistit/lehtola.shtml
 
Toinen, yhtä suosittu kotimaisen viihteen tarjoama elämäntapavaihtoehto on flegmaattinen itsesääli. Sitä kutsutaan myös romanttiseksi melankoliaksi, koska flegmaattisessa itsesäälissä ei ole samaa kaupallista vetovoimaa kuin romanttisessa melankoliassa.
 
Flegmaattinen itsesääli on kirjallisuuden, TV2:n asiaohjelmien, Kaurismäen elokuvien ja iskelmälyriikan ominta aluetta. Se ei perustu musertaviin ongelmiin, vaan siihen, että normaalielämästä tehdään musertava ongelma, jotta voitaisiin oikeuttaa oma saamattomuus.
 
Flegmaattisessa itsesäälissä ihminen on kehittynyt alkulimasta päätyäkseen takaisin samaan pisteeseen. Siinä maailma kohdataan kaivamalla umpikujaan kuoppa, johon on rakennettu noidankehä.
 
Kuopassa mies - se on useimmiten mies - pohdiskelee, että pitäisi varmaan nousta kuopasta. Mutta kun väsyttää. Kahvi varmaan auttaisi, se voisi piristää. Mutta eihän sitä kahvia jaksa keittää, kun väsyttää, ja täällä kuopassa on niin pimeääkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mies muistaa, ettei suodatinpussejakaan ole, se hajoaa ja alkaa laulaa kertosäettä.
 
Vaikka flegmaattinen itsesääli perustuu omissa mielentiloissa pyöriskelyyn, sillä ei ole paljonkaan tekemistä sellaisten asioiden kuin itsetuntemus tai itseanalyysi kanssa.
 
Flegmaattisessa itsesäälissä nainen on aina lähtenyt ja mies jäänyt kotiin ihmettelemään, että mites näin kävi. Jos mies vähänkin syvemmin analysoisi itseään, asiantilassa ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää. Kukaan ei yksinkertaisesti jaksa kauaa katsella omaan napaansa tuijottavaa miestä, joka märehtii sitä, että kun sen napakin on niin ruma.
 
Flegmaattisessa itsesäälissä ei millään muulla ole väliä kuin loppusoinnuilla. Siksi ylöjärveläinen Eppu Normaali on tyylisuuntauksen suurimpia ja korkeatasoisimpia nimiä. Yleensäkin flegmaattisen itsesäälin vahvimmat nimet tulevat alueilta, joissa ei ole muuta tekemistä kuin tuijottaa liikaa sisäänsä ja keksiä siitä loppusointuja.

Eiköhän tämä lainaus Jyrki Lehtolalta kerro kaiken
http://www.iltalehti.fi/2004/04/30/kolumnistit/lehtola.shtml
 
Niin, kai sitä vain pitäisi päättää että enpä ole masentunut vaan olenpa tyytyväinen, ***tana!

väite perustuu siihin että ne artistit juo liian paljo kaljaa ja käyttää huumetta.

väite perustuu siihin että ne artistit juo liian paljo kaljaa ja käyttää huumetta.
 
Mutta kännissähän ihminen on onnellisimmillaan. Jos ei satu ostamaan vahingossa rähinäviinaa... ;-)
 
Vaikka taisit kumminkin tarkoittaa, että alkoholin liikakäyttö on seuraus eikä syy.

Ku se on niin sööttii ku semmonen rokkiretku kokee tiiästä elämän tuskaa kaikkien meidän puolesta ja sit kuolee nuorena ku ei maailma sitä ymmärtäny.
 
Tää on ollu vallitseva trendi jo Jeesuksesta lähtien, hyvin tuntuu edelleen toimivan.
 
Let´s masennutaan!

Niin, kai sitä vain pitäisi päättää että enpä ole masentunut vaan olenpa tyytyväinen, ***tana!
 
Ei vaan päätän että enpä rupea hirveän kovaan ääneen ruikuttamaan vaan teen asialle jotain. Nyt.

Ei vaan päätän että enpä rupea hirveän kovaan ääneen ruikuttamaan vaan teen asialle jotain. Nyt.
 
No entäs sitten, kun "tehdäksesi asialle jotain" yrität purkaa pahan olosi musiikkiin? Sitten sinusta tulee kuuluisa ahdistuja, koska sun aito, peittelemätön ja tuskaisa ulina koskettaa ihmisten (taikka vähintäin edes teinityttöjen) syvempiä tuntoja. Ahdistus ei kuitenkaan parantunut, koska se on niin syvää perua ja keskeisesti yhteydessä sun persoonaan ja maailmankokemukseen, ettei asia ole sinun tietoisessa hallinnassasi. Siinähän kärvistelet valokeilassa tuskasi kanssa ja etsit ulospääsyä. Ja pikkusievät porvarit ilkkuvat kahvipöytäkeskusteluissa ja lehtien palstoilla, että kyllä sekin on niin onneton lurkki.
 
Joskus, joidenkin ihmisten, on vain aika vaikeata "tehdä asialle jotain", kun ainoa asia, minkä haluaa tehdä on loppua. Nimim. mielen murtumisen läheltä kokenut.
 
Jos sitä ei ole kokenut, voi vaikka pistää suunsa kiinni ja kuunnella, josko oppisi jotakin. Ja sehän kannattaa tehdä aina joskus muutenkin. Kuuntelen.

Joskus, joidenkin ihmisten, on vain aika vaikeata "tehdä asialle jotain", kun ainoa asia, minkä haluaa tehdä on loppua. Nimim. mielen murtumisen läheltä kokenut.
.
 
Mitäs ihmeen tekemistä mielen murtumisella on flegmaattisen itsesäälin kanssa?
Pysy asiassa.

Mitäs ihmeen tekemistä mielen murtumisella on flegmaattisen itsesäälin kanssa?
Pysy asiassa.
 
No, sub zero sanoi:
Niin, kai sitä vain pitäisi päättää että enpä ole masentunut vaan olenpa tyytyväinen, ***tana!
 
Sinä vastasit hänelle, että tähän auttaa, kun "tekee asialle jotain". Minä taas vastasin siihen. Eli taisin puhua asian vierestä juuri täsmälleen yhtä paljon kuin tekin. Luin sanan masennus ja ajattelin "masennus", en "flegmaattinen itsesääli". Mutta kysehän oli väärinkäsityksestä, joka tulikin tässä selvitettyä. Rauhaa.
 
Minä muuten omassa kommentissani myös sivusin varsinaista aihetta: tunnetut muusikot, kuten tunnetut esiintyvät taiteilijat yleensäkin, ovat yllättäen niitä ihmisiä, joilla on suurin tarve päästä väkijoukkojen eteen. (Tai näin olen ainakin ajatellut.)

Olen kuullut useammalta taholta arveluja, että tämä johtuisi sellaisesta haavasta sydämessä tai sielun ongelmasta, joka johtaa sinällään vahvan(kin) persoonan hakemaan ulkopuolista hyväksyntää. Jos koulussa kiusattiin eikä muutenkaan ollut kavereita ja rakkaat petti jne. "Vammansa" takia tällainen ihminen on valmis antamaan itsestään enemmän saadakseen suosiota osakseen. Valitettavasti vain kyseinen vamma ei helpota ihmisenä olemista yhtään.
 
En ole aivan eri mieltä, jos tällaista käydään ehdottelemaan. Esimerkiksi hauska koomikko ei ole välttämättä siviilissä hauska ihminen, vaan kyyninen, epävarma ja kykenemätön läheisiin ihmissuhteisiin. Defenssimekanismiksi kehitetty huumori vain sattuu vetoamaan niihin, jotka eivät läheltä joudu raukka-paran komplekseja seuraamaan.
 
Voipi tietysti olla, että korrelaatiota sirpaleisen sielun ja lavakarisman välillä ei ole. Olisi mukava nähdä tutkimus. Tai tavata Jim Carrey, jolla voisi olla asiaan jotakin sanottavaa.

Muusikoilla on usein tarve luoda ja ovat muutenkin tunteellista porukkaa. Tunteelliset ihmiset ovat usein onnettomampia kuin ei-tunteelliset.

Muusikoilla on usein tarve luoda ja ovat muutenkin tunteellista porukkaa. Tunteelliset ihmiset ovat usein onnettomampia kuin ei-tunteelliset.
 
5 mk:n psykologiaa...
 
Eiköhän niitä masentuneita ole suurin piirtein saman verran vähän joka ihmisryhmässä...

Muusikot pohtivat asioita turhan tarkkaan, omistavat kyvyn tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen ja kuvainnollisesti sanoen pystyvät vääntämään ratakiskonkin solmuun. Sitävastoin esim. rumpalit kulkevat pysyvä miljoonan dollarin smaili päällä ovista saranapuolelta ja lasiovista muuten vaan läpi, kommentoiden: "Mitäs tässä. Hyvä meininki. Eikö?"