Yleistä keskustelua musiikista ›

Lueskelin tuossa alkuillasta uusinta Soundia. Siinä jatkui tuo mainio juttusarja "Sankarien sankarit". Artikkelin luettuani jäin pohtimaan, että kukahan minun sankarini olisi (mikäli pääsisin haastateltavaksi Soundiin). Koko illan käytin tämän asian pohtimiseen. Hankala valinta, kun täytyy valita vain yksi. No, pohdinnan jälkeen ymmärsin kuitenkin kirkkaasti, että minun suurin sankarini on Keith Richards (ja pysyn valinnassani vaikkei minua ikinä Soundin haastatteluun huolittaisikaan).
 
Niin, ja sitten perustelut: Keith Richards on koko rock`n rollin ruumiillistuma. Elävä riffi. Mies joka on kasvanut yhteen Telecasterinsa ruosteisiin kieliin. Ja mikä tärkeintä - Keith jäi henkiin, kuten aidon sankarin kuuluukin. Morrison, Hendrix ja kumppanit eivät jääneet.
 
Jahas, nyt kuuntelen vielä Wild Horsesin tämän kunniaksi ja painun pehkuihin..

Kirk Hammett
 
L: Kuvitteellisten henkilöiden puolelta MacGyver
 
L: Edesmenneiden puolelta Törni.

Lauri Törni

Kirk Hammett

K.K. Downing. Mystinen tyyppi.

Sami Kuoppamäki - Tämän hepun ansiosta nimittäin kapulat ovat pysyneet käsissä vaikka kuinka vituttaisi.

Kurt Vonnegut

H.P. Lovecraft. Ehtymätön innoituksen lähde.

Steven Tyler, David Lee Roth. Sirkushuveja köyhille, ja paljon itseironiaa sekä älykkyyttä sanoa sanottavansa niin että se kiinnostaa. Ja Tyler on lisäksi maailman kovin laulaja.

Kirk Hammett
 
Ihan oikeasti?

Ihan oikeasti?
 
Älä kysele, vaan vastaa.
 
Clint Eastwood elokuvien puolelta. Musiikin puolelta täytyy palata myöhemmin asiaan.

Se on joko Tony Iommi, Dino Cazares tai Joe Satriani. Iommin materiaalilla sitä iloteltiin ensimmäiset pari soitteluvuotta, sen jälkeen Cazaresin materiaalia kolmisen vuotta ja tällä hetkellä sitä Satriania.

Minun sankareita ovat:
 
Arvo Ylppö - pieni suuri mies, jonka natsimielisyys halutaan kieltää - tosi mies, joka osoitti että koolla ei loppujen lopuksi ole väliä!!

Urho Kekkonen - itsekeskeinen vallankahmija, joka nuorempana vei leskiltä rahat ja koskiomaisuudet, suosi lahjontaa ja korruptiota vielä 70-luvullakin, pökki toisten vaimot, oli kova urheilemaan ja juomaan viinaa - siis: miesten mies - tällä oli eniten munaa.
 
Mikael Agricola - ilman tätä miestä ei olisi pakkoruotsia - puhuisimme sitä äidinkielenämme: Agricola pelasti maamme muusikot vääntämästä kaupallista ultrasuosittua ylikansallista ruotsalaista poppipaskaa - sen sijaan saamme vapaasti toteuttaa itseämme omaehtoisesti marginaalien mongerrusrokin parissa . Pisteitä laskee: M.A on amislaisten teinihevarien syntipukki sille, että nykysukupolvet joutuvat kärsimään tiukkanutturaisia ruotsinmaikkoja

Tarja Halonen - maan äiti kovien heebojen joukossa - parta vain puuttuu
 
Aleksis Kivi - väärin ymmärretty ja oman aikansa hylkäämä nero - nimeltään melkein sukua M.netin Kivelle - voiko M-nettiläinen häntä sankarilistalla ohittaa
 
Risto Ryti - teki mitä miehen täytyy tehdä ja ainoa joka suoraselkäisesti vastasi teoistaan
 
Elias Lönnrot - työnvieroksuja, joka diggasi musaa & hengaili mestoissa pitkin laulumaita - rockŽn roll -asenne ennen kuin rokkia oli edes keksitty
 
Adolf Ehrnrooth - jatkosodan everstiluutnantti, joka amfetamiinipäissään tapatti miehiään omalla tykkitulella - tosi rockŽn roll: - huumehoureita, verta ja rankkaa jytinää. Mies, joka myöhemmin keräsi kaikkien mannerheimristinritarien ansaitseman kunnian omaksi pönötyksekseen - kyllä yksi hurriupseeri tuhat suomalaista korpimosuria päihittää!
 
Jean Sibelius - sikari suussa on vaikea päättää, että onko homoikoni vai Monica Lewinski. Jyhkeä musahahmo joka tapauksessa - alan tunnetuin suomalainen, jonka asemaa darudet, villevalot tai nighwishitkään eivät todellakaan uhkaa. Muusikoiden.netin harmaa eminenssi - todellinen kummisetä, jonka musa on iskostettu jo kansakoulussa/ala-asteella tai viimeistään kymmeninä itsenäisyyspäivinä jokaisen sielun musiikiliseen pohjavireeseen.
 
C.G.E. Mannerheim - lahtarikenraali ylimys, jolle hevonen oli tärkeämpi kuin Suomen Kohtalo! Mies tiesi tyylinsä eikä siitä tinkinyt - enpä tiedä ketään rokkaria tms., pärjäisi CGE:lle cooliudessa. Mannerheimkin todisti, että heterojen ei kannata yrittää tyylillä brassailla.- Freddie Mercury jne. ovat vain halpoja jäljittelijöitä tosi aristokraattiin verrattuna.

Steven Tyler, David Lee Roth. Sirkushuveja köyhille, ja paljon itseironiaa sekä älykkyyttä sanoa sanottavansa niin että se kiinnostaa. Ja Tyler on lisäksi maailman kovin laulaja.
Steven Tyler on uskomaton kaveri. Yksi parhaista.

Johnny Ramone.
 
Mun tarinani Ramonesiin liittyen on vähän toisenlainen kuin monilla muilla: mulle Johnny ei ollut niinkään alkusysäys omaan soittamiseen, tyyliin "Hei! Kyllähän mäkin TON osaan!". Ennen bändiharrastusta mulla oli jo kohtuullisesti (olisko ollut 6-7 vuotta) ohjattua soittamistaustaa muista soittimista, enkä arastellut ollenkaan bändisoittamistakaan.
 
Siinä vaiheessa kun Ramones iski täysillä, mä olin jo kahlannut läpi aika paljon erilaista rockmusaa (ja kyllähän mä Ramonesin tietysti tiesin entuudestaan - biisinsä olivat jo pitkään olleet mun mielestäni todella hyvää rokkia). Mutta sitten mä oivalsin sen yksinkertaisuuden tehon. Vaikka mä olinkinkin digannut esim. David Gilmourin kitarasooloista paljon, suurimmassa osassa muusta musiikista ne olivat joko tyhjänpäiväistä pullistelua, tai "alalle vakiintuneen käytännön" mukaista kliseilyä - turhaa kuitenkin. Oli helkkarin vapauttavaa Johnnyn ja muiden "veljesten" musiikin kautta huomata, että kaiken turhan todella voi jättää pois, ja että itse asiassa se vain vahvistaa olennaista!
 
Nythän Johnny on jo mennyt, mutta mä olin onnekas ja ehdin näkemään sankarini muutamaan otteeseen. Mulle ikimuistoisin keikka oli Tavastialla '94, jossa änkesin eturiviin keskelle. Lämppärinä oli varsin passelisti Ne Luumäet.
 
Tänä päivänä mä teen enimmäkseen eri tyyppistä musaa kuin mitä Ramones oli. Silti: Johnnyn kautta mä muistan sielläkin sen, että turhat asiat kannattaa jättää pois. Ja pidän tuoreessa muistissa senkin miten energistä soittaminen Johnnyn tyylillä on: aina silloin tällöin Mosrite roikkumaan matalalle, Marsustäkki kuumaksi, em. väliin piuha, joku Ramones-levyistä soimaan PA:n kautta, leveä haara-asento, ja 1*2*3*4...

Kirk Hammet
 
Ihan oikeasti?
 
Hemmetin soitto 80-luvun levyillä ja liveinä on tosi hyvää. Kannattaa tutustua niihin, eikä vaan tuijottaa niitä virheitä, mitä se valitettavasti tekee nykyään livesoitannossaan. Ja mitä niihin sooloihin tulee, niin eipä ne iänikuiset kappaleiden jälkeiset wahsoolottelut paljoa esimerkiksi Wylden yksinsooloista eroa.
 
Minun sankari on James Hetfield. Sen riffittelyssä on asennetta.

Joillekin meistä Kirk Hammett oli se ensimmäinen kitarasankari. Mutta eihän teinit tiedä kuin sen että se soittaa pahan kuuloisia wah-sooloja.

Joillekin meistä Kirk Hammett oli se ensimmäinen kitarasankari. Mutta eihän teinit tiedä kuin sen että se soittaa pahan kuuloisia wah-sooloja.
 
Olihan noita ennen Hammettiakin. Maiden, Priest, Ozzy, jne.

Vaikka en Leikarin provosoinneista aina pidäkään, niin tämä oli kyllä hyvä. Siinä tuli esille kärjistysten lisäksi monta ihan oikeatakin seikkaa joita ei mainittu ohjelmissa, jotka kertoivat näistä kymmenestä "suurimmasta suomalaisesta".
 
En väitä etteivätkö nuo kymmenen olleet aivan oikeita valintoja, mutta oli heillä ne huonotkin puolensa joista monien kohdalta yleensä vaietaan.
 
Ai niin, asiaan: Oma sankarini on musiikkipuolelta tietysti Keith Richards, tuo rock'n'roll-mytologian ruumiillistuma. Jos niinkus rokista puhutaan.

K.K. Downing. Mystinen tyyppi.
 
Samaa mieltä.