Yleistä keskustelua musiikista ›

"Nyt mä kyllä myyn kamat ja rupean tekemään ihan muuta.. eihän tästä paskaakaan tule!"
 
Tuo lausahdus lentelee täällä muusikoiden.net:n palstoillakin aika usein. Monesti vitsinä, mutta esim. itse olen tosissani näin ajatellut.
 
Miten täällä ihmiset kokevat? Tuleeko musiikin harrastamisesta enemmän turhautunut kuin tyytyväinen olo?
 
Mie vastaan eka (tää saattaa huomenna pyyhkiytyä itsesensuurin vuoksi pois - threadin tarkoitus EI ole itsesäälini purku):
 
Kyllä.
Ensimmäiseksi tulee se klassinen esimerkki, kun kuulee jonkun yhtä kauan jotain soitinta soittaneen henkilön soittoa. Sehän on virtuoosimaista verrattuna omaan soittoon!
Toki voi syyttää itseään - en esim. ole treenaamalla treenannut soittoa tämän 7 vuoden aikana kovinkaan ahkerasti. Alunperin olen ajatellut pitää kitaraa sivuinstrumenttina ja soittaa pääosin pianoa (jota pimputtelin 1994-1999, sitäkin epäahkerasti).
Lisäksi nyt vasta on herännyt musiikilliset ambitiot - vielä joskus, vaikka soitinkin bändissä, suuntautuin enemmän tietoteknisiin puuhiin (ja tein lähinnä tracker-muotoisia biisejä, osaksi melko huonoja). Olen ehkä kolme vuotta soittaneen tasolla.
Nyt on sitten alkanut sävellyskynä heilua ja ideoita tullut vallattomasti. Ei tietenkään mitään, jos ambitiot olisivat yksinkertaisissa renkutuksissa, mutta kun soittosuuntautimen kulkee progressiivissa sfääreissä. Enkä pidä ajatuksesta, että itse en osallistuisi biisieni tulkintaan.
Toki voisi alkaa treenata, mutta siinä voi mennä vielä useampi vuosi lisää. Peruskoulussa vielä aikaa oli, mutta nyt on mm. lukio painamassa päälle eikä aika tunnu riittävän. Voi hyvinkin olla, että musiikilliset ambitiot ovat kuihtuneet sitten, kun on vihdoinkin oppinut soittamaan. Olisi mukavinta jo nyt päästä toteuttamaan niitä villejä, tuoreita ideoita. Mutta ei rämpyttäjä voi liidata virtuooseista koostuvaa bändiä?
Lisäksi musiikin kuuntelukin on turhauttavaa. Ei löydy enää mitään uutta ja innostavaa, joka räjäyttäisi tajunnan, ja ne vanhat tuntuvat homehtuneilta. Musiikki muutenkin menee nykyään puuroksi korvissa. Sitä kuuluisaa aikaakin musiikin kuuntelulle (ei taustamusiikille) on myös olevinaan vähän.
Vähän veikkailen lopettavani puuhat heti bändin viimeisen CD:n ilmestyttyä. Onneksi on tuo kielitiede varalla, niin ei tarvitse niitä uravalintoja ihan täysin uusiksi pistää.
 
Sana on vapaa, omakohtaisia tuntemuksia kehiin.

"Nyt mä kyllä myyn kamat ja rupean tekemään ihan muuta.. eihän tästä paskaakaan tule!"
 
Tuo lausahdus lentelee täällä muusikoiden.net:n palstoillakin aika usein. Monesti vitsinä, mutta esim. itse olen tosissani näin ajatellut.
 
Miten täällä ihmiset kokevat? Tuleeko musiikin harrastamisesta enemmän turhautunut kuin tyytyväinen olo?

 
Ei. Koskaan ei oo tullu sellasta "paska laji, myyn kaikki" -fiilistä. Tottakai kun joku paikallinen guru vetää lavalla siihen malliin, että itse Väinämöinenkin olis suossa, niin ajattelee, että voikun mäkin voisin vetää noin. Se turhautuneisuus tuleekin ehkä aika pitkälti siitä, että oma luovuus kärsii kun tulee taidon rajat vastaan. Mutta sillon vedetään vaan miten omat taidot sallii, tai treenataan lisää.
Itse olen valitettavasti tippunut siihen sudenkuoppaan, että olen jämähtänyt hieman paikoilleni soitossa, sillä aktiivisoittelu on ollut jo pari-kolme-neljä vuotta jäissä. Mutta toisaalta kehittyminen vaatisi treenamista monta tuntia päivässä, monta kertaa viikossa, ja se ei oikein mahdu meikäläisen elämään tällä hetkellä, aika huonosti mahtuu soittelukin. Se turhauttaa, että olisi paljon enemmän annettavaa, jos olisi vain paremmin kykenevä monipuolisempiin juttuihin.
Eli jos nään uskomatonta soittoa, niin enemmänkin tulee fiilis, et harmi etten pysty vetään noin, ja rämblään vaan omalla tyylilläni, kuin olisin myymässä kamojani.
 
Mitähän tästäkin tuli...

Kitaransoittoon olen kyllä täysin kyllästynyt ja turhautunutkin. Osa kamoista onkin myynnissä, ja loput menevät todennäköisesti naftaliiniin. Poissa silmistä, poissa mielestä. Hemmetin välineurheilua koko kitaransoitto. Ja silti et ole yhtään sen parempi vaikka millä soittasit. Samat aneemiset rokkikuviot, vitossoinnut ja miljoonaan kertaan kahlatut bluesit - ja soundikin on olevinaan aina yhtä huono. Kun on kitaristina tehnyt keikkaa, niin ensimmäinen juttu mikä jyskyttää keikan jälkeen päässä on se, että voi helvetti kun mun soundini oli taas täysin paska. Että pitäskö vaihtaa kitara vai vahvistin vai molemmat. Ja seuraava juttu mikä tulee mieleen on se että soittajassakin oli kyllä vikaa. Ja sitä onkin sitten vaikeempi vaihtaa.
 
Vois välillä laulaa vaikka kuuskytäluvun poppia, tai soittaa bassoa surfbändissä.

Kun on kitaristina tehnyt keikkaa, niin ensimmäinen juttu mikä jyskyttää keikan jälkeen päässä on se, että voi helvetti kun mun soundini oli taas täysin paska. Että pitäskö vaihtaa kitara vai vahvistin vai molemmat. Ja seuraava juttu mikä tulee mieleen on se että soittajassakin oli kyllä vikaa. Ja sitä onkin sitten vaikeempi vaihtaa.
 
Sama juttu täällä. Mulla on joku ihme fobia että mun kitarasoundi on maailman paskin. Yleisö ei varmasti tykkää ja pitelisivät korviaan jos vain uskaltaisivat. Vaikka kuinka monta nauhoitusta on tullut tehtyä ja todettu soundi hyväksi niin ei kuitenkaan oikein uppoa ajatus että _minulla_ voisi olla kelvollinen soundi.
 
Soittajassa TIEDEÄN että on vikaa. Se pitää vain hyväksyä. Onneksi meidän musiikkityylissä ei tarvi hirveen teknisesti vaikeita juttuja. Jotain heviä/progea en pystyisi soittamaan millään.

Yeah, well. It sucks to suck. Kyllähän se vähän syö miestä kun katsoo, että se kaveri joka aloitti viisi vuotta jälkeesi bassonsoiton levyttää nykyään, siinä missä itse et ole edistynyt käytännössä pätkääkään.
 
Mutta:
 
Huomasin taannoin, että en tosiaan ole kummoisen teknisesti überpätevä basisti, ei lähde tilusoolot, peukutuskin vähän ontuen. Rytmi silti pysyy. En ole huomannut, että tekniikan vajavaisuus olisi vaikuttanut soittonautintooni. Sehän tässä on merkittävää. Vaikka soitan akustista kitaraa ihan väärällä oikean käden tekniikalla (käytän vain peukaloa ja etu-ja keskisormea), niin se on kivaa. Siksi minua ei harmita se, että olen keskitien kulkija enkä oman instrumenttini suvereeni hallitsija.
 
Ei tuommoista tarvitse miettiä. Senkun soitatte. Aina löytyy teitä parempia, mutta löytyypä myös huonompia. Kademieli veks ja keikalle.

"Myydään kamat vittuun ja ostetaan mopot"
 
Tuommonen pääsee toisinaan suusta, mutta leikillään. Toisinaan turhautuu niin kovasti että kitaraakin katsoo tuohon seinälle vähän mullistellen ja kulmien alta.
Olen todennut että olen sillä tasolla kuin olen ja sou fak, soitan mitä osaan ja vähän enemmän.

Olen todennut että olen sillä tasolla kuin olen ja sou fak, soitan mitä osaan ja vähän enemmän.
 
Tosi hyvin todettu.

Hemmetin välineurheilua koko kitaransoitto.
 
Tämän tähden mulla on mielestäni jopa hienot pelit ja vehkeet, ei voi syyttää laitteita kun meni se soolo piloille...
 
Mä olen taas siinä vaiheessa soittoharrastusta, että mielestäni saan ne kolme sointua aina oikeeseen järjestykseen, mutta aina jää omista kappaleista se jokin pieni elementti uupumaan...
 
Noh vastapainoksi olen viimeaikoina tehnyt yhden mestariteoksen (vain minulle itselleni) johon olen todella tyytyväinen, se oon hieno tunne...

Olen tyytyväinen kun saan soittaa, ja kehittyä. Oma treenaukseni on lähinnä jamittelua, ja biisien tekemistä. Koskaan en ole tarkoituksella treenannut mitään fillejä, enkä tiedä mikä helvetti on edes paradiddle...tms. rolli tai rudimentti. Soittaessa tulee välillä ahaa-elämyksiä, ja uutta oppii väkisin. Kai tuo olisi parempi treenata hieman monipuolisemmin, ja varsinkin ottaa se klikki käyttöön (suunnitelmissa) mutta en ota paineita. Kunhan saa pitää hauskaa.
 
Joskus tosiaan iskee pieni turhautuminen, kun kuulee jonkun suurinpiirtein samassa kastissa pyörivän vetävän 100X paremmin kuin itse, mutta tuo menee hyvin nopeasti ohi.
 
Ikinä en (enää) soittamista lopeta. Se on yhtä
helvettiä. Nimim. "Kokemusta on".
 
PS. Rummut on v*tun kallis instrumentti.

Miten täällä ihmiset kokevat? Tuleeko musiikin harrastamisesta enemmän turhautunut kuin tyytyväinen olo?
 
No, kieltämättä juuri tuolta useimmiten tuntuu. Itsesäälibileet kandee suosiolla jättää väliin, mutta kyllähän se vituttaa jos, vuosikaudet raataa ja ei minnekään pääse.
No, itteänsä siitä voi vain syyttää. Tai ei kande syyttää
vaan yksinkertaisesti miettiä mitä voi tehdä enemmän ja
tehdä se.
 
Itsensä vertaaminen joihinkin huippusoittajiin/laulajiin
on turhaa. Eiköhän me jokainen parhaamme yritetä. Ja kun
tekee töitä niin kehitystäkin syntyy. Olen itte melko surkea
soittaja, enkä jaksa edes reenata asian vaatimalla intensiteetillä. Mutta uskallan sanoa, että laulaa ainakin
osaan. Ainaki lontoossaki kehuivat, ni en mielestäni
voi ihan paska olla. Mutta kaikkia ei voi miellyttää.
Kyseessä on kuitenkin tod näk maailman eniten kilpailtu
ammatti joten pitää tajuta se, että kilpailua on niin vitusti,
ettei voi kaikilla natsata. Silti musiikki on nautinto ja kun realiteetit tajuaa niin hauskaahan tää on.
 
Varmaan moni meistä on liiankin itsekriittinen. Ei tarvitse
olla täydellinen. Pitää keskittyä niihin hyviin juttuihin.
Kai niitäki jokaisella on..? (toivottavasti)
 
Itte suurina turhautumista synnyttää se, että olen tehnyt
tätä musahommaa yksin ja sopivia kavereita en ole
löytänyt. En voi sille mitään, että kaikki haluaa vetää
metallia tai rokkia. Poppareita on aika vaikeata löytää tai
koska itte kehno biisintekijä/laiska toivoton soittaja, niin
säveltäjäkaiffareita vielä vähemmän. Joku vois vetää
johtopäätöksen, että rahkeet ei riitä, mutta itte en
usko, et se on ihan niinkään. Oikea paikka, oikeat
ihmiset, oikea ajankohta.
 
Englanniksi laulavien kohtalo suokkilassa: "mikset laula
suomeksi?`Englanniksi laulavien suomalaisten kohtalo
englannissa: Mikset laula suomeksi?".. so it goes baby:)
 
Okei. Nyt on official vuoden 05 tilitysosasto sitten avattu..
Jeps. Mutta kyllä nautitaan vaan tästä musasta. Elämämme laatu tulee ajatuksistamme. Ja jos kelaamme niitä
huonoja juttuja, ni eihä siitä hyvääkään seuraa.

Tuollaiset 15 vuotta olen soitellut kitaraa eikä ole vielä kyllästyttänyt yhtään. Köyhä kun olen niin huonot kamatkin vielä.

Kyllä musiikki vituttaa ja kyllästyttää, mutta vähemmän se vituttaa kuin olla kokonaan soittamatta.
Kyllä nautinnollinen soittotuokio - bändin kanssa tai ilman - vastaa terapeuttisilta ja rentouttavalta vaikutuksiltaan tuhatta vitutuskänniä, sählytreeniä, Prozac-pilleriä, taide-elämystä, lomaa, panoa... name it.

Elämämme laatu tulee ajatuksistamme. Ja jos kelaamme niitä huonoja juttuja, ni eihä siitä hyvääkään seuraa.
 
Ja siitä heti hyvä esimerkki..oma lause tossa perässä..:)
 
"We all wanted to become stars. But we won't. We're slowly learning that fact..".

Eipä vielä ole iskenyt. Harrastuksena pysyy, niin en kovin ryppyotsaisesti soita, joten ei turhautuminenkaan oikein iske. Silloin tällöin opettelen uusia juttuja niin pysyy kiinnostavana, välillä keikkoja.

Ei tuommoista tarvitse miettiä. Senkun soitatte. Aina löytyy teitä parempia, mutta löytyypä myös huonompia. Kademieli veks ja keikalle.
 
Juuri näin. Mulla ei oo ikinä ollu minään tavoitteena soittamisessa mikään tekninen taituruus. Oon hyväksyny omat puutteeni soittajana. Tiedän mihin pystyn ja myös sen mihin en pysty. Itse aloitin soittamisen vasta 18-vuotiaana, joten tämäkin tuo oman lisänsä kuvioon. Nuotteja en osaa lukea, eikä tällä hetkellä millään riitä motivaatioita sen opettelemiseen. Korvakuulolta opettelu onnistuu suht hyvin ja se saa luvan riittää.
 
Aina tosiaan löytyy teitä parempia ja huononpia soittajia. Eikä soittaminen ole mun mielestä mitään kilpaurheilua. Jos soitto sopii bändiin muuhun kokonaisuuteen, niin silloinhan se täyttää sen tarkoituksensa.
 
Niin ja vielä vastaus alkuperäiseen kysymykseen: en ole vielä kertaakaan turhautunut soittamiseen enkä muuhunkaan, mitä bänditoimintaan liittyy.

Miten täällä ihmiset kokevat? Tuleeko musiikin harrastamisesta enemmän turhautunut kuin tyytyväinen olo?
Sana on vapaa, omakohtaisia tuntemuksia kehiin.
 
Turhauttaa, kun pitäisi väsätä biisiin B-osa ja jos se on huonompi kuin A-osa. Ei synny, ei.

Jani The Rock:
Kun on kitaristina tehnyt keikkaa, niin ensimmäinen juttu mikä jyskyttää keikan jälkeen päässä on se, että voi helvetti kun mun soundini oli taas täysin paska. Että pitäskö vaihtaa kitara vai vahvistin vai molemmat. Ja seuraava juttu mikä tulee mieleen on se että soittajassakin oli kyllä vikaa. Ja sitä onkin sitten vaikeempi vaihtaa
 
Aivan eri mieltä:-)
 
Mä olen onnellinen, jos joskus on poikkeuksellisen hyvä soundi, mutta en oo kauhean kriittinen soundeista ellei olla äänittämässä, soittaessahan tarkoitus on kuitenkin vain soittaa. Yleensä alle minuutin säätämisellä on homma kuosissa kamoilla kuin kamoilla.
 
Samoin se soittaminen on aika lailla yksinkertaista, mutta mä koen, että se on hyve eikä rajoite. Lou Reed sanoi aikoinaan "soittavansa edelleen niitä samoja kolmea sointua, joita hän soitti uransa alussa, mutta soittavansa ne nyt vähän paremmin". Takana on ollut aika, jolloin soittamisen teknistä puolta tuli treenattua hullun lailla, mutta taakse se saa jäädäkin.
 
Soittajana tiedän olevani varsin keskinkertainen, mutta se ei ole asia, josta ottaisin paineita. Ne oikeasti hyvät soittajat ovat siellä kotona treenaamassa, eivätkä juuri paina keikkaa. Tyhmä tien päällä puskeminen jää meille ääliöille, ja varsinaisia mestareita on tässä joukossa harvassa.
 
Soittamiseen kuuluu muitakin asioita kuin tekninen taituruus tai absoluuttinen musikaalisuus, eikä mua haittaa, jos lahjoja on jaettu enemmän sinnepäin. Todistamisen tarve on ohi, ja tilalla on puhdas ja viaton halu pitää hauskaa - ja hauskinta on silloin, kun musiikki kulkee.
 
Eniten musiikki turhauttaa silloin, kun ei ehdi soittaa tai tehdä mitään musiikkiin liittyvää, vaikka mieli tekisi, kun on joku muu kiire päällä. Koskaan en ole ollut oikeasti lopettamassa, vaikka asiaa oon kerran oikeasti harkinnutkin. Mutta seinäpalloako sitä sit alkais pelaa? Ei vanha opi uusia temppuja.

Joo.
Joo!
Varsinkin kun on musiikkilukiossa, jossa jokainen (nekin, jotka ivät varsinaisesti ole "musiikkipuolella") on parempi ja musiikillisesti lahjakkaampi kuin itse. Kaikkein eniten hajottaa se, ettei ole yhtään mitään luovuutta tai sävelkovaa.
 
edit: No, jonkunhan se on oltava se huonoin.
 
Vaan jos sellaisena harrasteena pitäisi tätä musiikkia, niin eipä siinä sitten. Ei ole vielä tullut niin tuollaista kamojen myymis -intoa. Kuiteski ihan hauskaa rämpytellä. Jos vaikka kehityisi joskus. Ja tässä on tuo Aeroducteevin kanssa sama ongelma: treeniä on aivan liian vähän, joten ehkä itseä kannattaisi verrata joihinkin 1-2 vuotta soittaneisiin. Tai ei kannata verrata kehenkään tietenkään, mutta...

Kannattaa tehdä välillä jotain uutta: kummasti piristi kitaransoittofiiliksiä kun soitti pari kuukautta käytännössä pelkästään urkuja. Ja kannattaa bändisoitossakin tehdä jotain muuta (uutta, erilaista) välillä. Esimerkiksi ruveta soittamaan free-jatsia...

Muutaman kerran tehnyt mieli iskeä Jacksoni polttopuiksi, mutta ainoa syy, joka on estänyt on kitaran hinta. Se olis kallis hermostuminen. Yleensä ollut syynä se, että orkesterin kanssa ei varsinkaan pidemmän tauon jälkeen tule ensimmäisen tunnin aikana soitosta toisinaan hevonvittua.