Yleistä keskustelua musiikista ›

Viime viikon sunnuntaina tuli dokumentti Lohtu - päänsekoittamisen lyhyt kulttuurihistoria, jossa lähinnä käsiteltiin tätä juopottelu-kulttuuria taiteilijoiden keskuudessa. Eräs ohjelmassa haastatelluista ihmisistä (joku ohjaaja?) kertoi, että moni taiteilija tarttuu erittäinkin hanakasti pulloon siinä vaiheessa kun luovuus loppuu. Ei vain anna sisu periksi tunnustaa edes itselleen, että mukavaa oli niin kauan kuin sitä kesti ja mennä ns. oikeisiin töihin vaikkapa mainostoimistoon.
 
Kaikilla kulttuurin aloillahan on näitä ihmisiä, jotka toistavat vanhaa hittikaavaansa, muusikoissa sen ehkä huomaa helpoiten, he kun ovat niin äänekkäitä :)
 
Miten on, onko taiteilijan mitta siinä, että hän on aina valmis luomaan jotain uutta vai pitäisikö jossain vaiheessa osata siirtyä takavasemmalle? Mitä itse tekisit, jos jonain päivänä huomaisit, että paperi pysyy valkoisena vaikka mitä yrittäisit?

Miten on, onko taiteilijan mitta siinä, että hän on aina valmis luomaan jotain uutta vai pitäisikö jossain vaiheessa osata siirtyä takavasemmalle? Mitä itse tekisit, jos jonain päivänä huomaisit, että paperi pysyy valkoisena vaikka mitä yrittäisit?
 
Jos sanottava loppuu, niin sitten pitää löytää uudenlainen tapa katsoa tätä maailmaa. Ideat eivät lopu, ne vain piileksivät jossain. Kun itsellä tuli ensimmäisen kerran muutaman kuukauden tauko biisinteossa, niin kyllähän sitä säikähti, että tässäkö tämä nyt oli. Inspiraatiota piti vähän hakea erinäisin keinoin, mutta sitten kun sen löysi, niin se kestikin taas hyvän aikaa.

Onhan monilla suurilla klassisillakin säveltäjillä ollut vuosikausia kestäviä hiljaisia kausia... Eihän luovuus ole sellainen konkreettinen asia, joka voidaan "riistää." Kyllä luovuuden tyrehtyminen voi olla tuskallista, mutta enpä usko, että juopottelu mitenkään edesauttaisi sen palaamista. Pikemminkin päin vastoin. Mielenkiintoinen aihe dokumentille. Harmi etten nähnyt.

Mun mielestä luovuutta ei saa eikä pysty pakottamaan tulemaan esiin. Ja niinkuin konehes sanoi ne ideat piilevät jossain ja ne vain pitää jollain keinolla löytää. Ja jos ei omassa pääkopassa ole enää ammennettavaa, pitää ottaa vaikutteita uusista asioista ja opittava uutta. Kehittämällä omaa tietämystään myös mielikuvat muuttuu ja luovuus kehittyy.

Jos luovuus loppuu, niin sitte plakioorahan.

 
Miten on, onko taiteilijan mitta siinä, että hän on aina valmis luomaan jotain uutta vai pitäisikö jossain vaiheessa osata siirtyä takavasemmalle? Mitä itse tekisit, jos jonain päivänä huomaisit, että paperi pysyy valkoisena vaikka mitä yrittäisit?
 
Tää onkin mielenkiintoinen kysymys oikeesti!!
 
Mun mielestä ei ole kyse siitä, että pitäisi aina luoda jotain uutta vaan siitä, että toteuttaa itseään tai pukee ympäristönsä ja vallitsevat olosuhteet/tuntemukset joksikin konkreettiseksi, käsinkosketeltavaksi tai havaittavaksi.
 
Mikä on uutta, ja mikä vanhaa on täysin epäolennainen kysymys. Jos kykenee ylläpitämään luomuksiensa voiman, olivat ne sitten piirroksia tai musiikkia, se riittäköön ja mittarina tässä pitäisi olla vain ja ainoastaan taiteilijan itse.. Yleisesti ottaen taide lähtee itsestä/omista tunteista ja itselle sitä tehdään, mun mielestä.. ja on vain ja ainoastaan plussaa jos siitä joku muukin tykkää ja se muita koskettaa.
 
Kuinkahan paljon maailmassa on taiteilijoita, jotka tekevät pelkästään itselleen.. eivätkä lainkaan laita luomuksiaan näytille.. veikkaan että aika paljon.
 
Joskus tosiaan on semmoisia päiviä, että mitään ei saa aikaiseksi, se on ihan luonnollista.. sitten en tee mitään. Joskus taas inspiraatio iskee yhtäkkiä ja alan kirjoittamaan tai soittamaan, tai jopa piirtämään. En ota siitä paineita lainkaan.

Kun luovuus musiikin saralla loppuu niin voi yrittää vaikka taitojaan maalaustaiteissa tahi näyttelemisessä jne.. ja palata sitten takaisin musiikkiin.
 
Kuten Scrjabin sanoi Horowitzille : hyvän pianistin tulee osata kaikkia taiteen lajeja : ooppersa ,kuvataidetta, runoutta , kirjallisuutta jne.
 
Toi nyt ei ollut suora käänös mutta ymmärsitte kumminkin..

Sitten voi korjailla autoja monta vuotta pimennossa, kuten Jeff Beck. Itseasiassa eipä itseä kyllä kiinnostaisi, mutta noin esimerkiksi.
 
Jos ei ole enää mitään sanottavaa, niin on parempi tosiaan pysytellä hiljaa. Vaan eipä ihmiset yleensä ole kovin kykeneviä tunnistamaan tuohon tilanteeseen joutumista. Tämä ilmenee esimerkiksi tästä viestistä.

Sitten voi korjailla autoja monta vuotta pimennossa, kuten Jeff Beck. Itseasiassa eipä itseä kyllä kiinnostaisi, mutta noin esimerkiksi.
 
Jos ei ole enää mitään sanottavaa, niin on parempi tosiaan pysytellä hiljaa. Vaan eipä ihmiset yleensä ole kovin kykeneviä tunnistamaan tuohon tilanteeseen joutumista. Tämä ilmenee esimerkiksi tästä viestistä.
 
Jos mä olisin kovin kuuluisa muusikko, ja luovuus tyssäis, niin kyllä siinä herkästi pulloon tulis tartuttua. Mut kaikista parasta olis lähtee itekin jemmaan johonkin uusiin maisemiin.

Ammattimuusikko ja harrastelija varmaan suhtautuvat asiaan aika eri tavoin. Ammattimuusikolle tuottavuus on pakko, mutta amatöörin elämä ei siitä juuri muutu, jos ei vuoteen mandoliiniaan hipelöikään.
 
Joku mainitsi, että taidetta tehdään itselle, omista lähtökohdista. Tämä on varmasti totta, ja hyvä huomio. Ei taidetta ole pelkästään se, missä on uutta ja mullistavaa, vaikka se onkin sitä taiteenalaa mikä merkitsee yleensäkään mitään, noin muille kuin itse taiteilijalle.
 
Kaikista ei tule suurmiehiä/naisia, useimpien on tyydyttävä keskinkertaisuuteen, eikä sitä pidä hävetä. Veikkaisin että tämän tajuaminen on ajanut useampia pullon ääreen, kuin luomisvoiman tyrehtyminen.

Ammattimuusikolle tuottavuus on pakko, mutta amatöörin elämä ei siitä juuri muutu, jos ei vuoteen mandoliiniaan hipelöikään.
 
Tätä minäkin ajattelin heti. Ammattimuusikolle se voi olla kova paikka kun jotain olisi pakko saada aikaan, mutta ei vain onnistu. Amatööri voi yksinkertaisesti vain jäädä odottelemaan sitä inspiraation ilmestymistä, mutta ammattilainen ei, ja se on varmasti melkoinen syy stressata.
 
Ohops, kirjoittamani teksti on tiivistettynä tuossa lainauksessa, turha postaus mutta menkööt..

Viime viikon sunnuntaina tuli dokumentti , jossa lähinnä käsiteltiin tätä juopottelu-kulttuuria taiteilijoiden keskuudessa. Eräs ohjelmassa haastatelluista ihmisistä (joku ohjaaja?) kertoi, että moni taiteilija tarttuu erittäinkin hanakasti pulloon siinä vaiheessa kun luovuus loppuu. Ei vain anna sisu periksi tunnustaa edes itselleen, että mukavaa oli niin kauan kuin sitä kesti ja mennä ns. oikeisiin töihin vaikkapa mainostoimistoon.
 
Kyllähän näitäkin taiteilijoita on, jotka ovat kokeilleet päivätöitä luovuuden antaessa odottaa itseään.
 
Dokumentti oli kyllä mielenkiintoinen ja onhan tietysti kamalaa, jos luovuus loppuu. Varsinkin esim. muusikon hommassa, jos on muidenkin toimeentulo kyseessä.

osa tarttuu pulloon koska luovuus loppuu, osa siksi koska kokee luovuuden niin rankkana.

Kun taidot loppuu, alkaa tulkinta.

Kun taidot loppuu, alkaa tulkinta.
 
Kun tulkinta loppuu, alkaa taiteilu. Mihin katosi säveltämisen käsityöläisyys? Ei ne biisit taivaasta tule...

osa tarttuu pulloon koska luovuus loppuu, osa siksi koska kokee luovuuden niin rankkana.
 
Ja osa varmasti ihan vain sen takia, että heistä ryyppääminen on kivaa. Voihan sitä sitten selitellä nyt vaikka taiteilijan tuskalla. Raksallakin se yksi aina selitteli sitä juomistaan milloin milläkin tavalla. Alkoholistit tekee sitä.

Ja osa varmasti ihan vain sen takia, että heistä ryyppääminen on kivaa. Voihan sitä sitten selitellä nyt vaikka taiteilijan tuskalla. Raksallakin se yksi aina selitteli sitä juomistaan milloin milläkin tavalla. Alkoholistit tekee sitä.
 
Nyt alkoi Ismo Alangon "Taiteilijaelämää" soida päässä:-)
 
No eihän se asia ole niin eikä näin, jos yksiselitteistä vastausta haetaan. Jokaisella on varmaan omat syynsä.
 
On ihan yleistä monellakin alalla, että kun urakka saadaan valmiiksi niin sitten vedetään "loppusauna" - sitä vain harvoin mainostetaan, että että niitä lauluja saa rustattua, kirjoja kirjoitettua tai tauluja maalattua, pitää elää pahimmillaan kuukausitolkulla kuin munkki kammarissaan, ketään näkemättä ja mitään puhumatta, jos mieli saada duuni tehdyksi. Ei siinä paljon sekakäytetä.
;-)
 
Muutenkin kannattaa muistaa, että se julkinen aika (joka on ainoa aika jolloin me yleisö artistin "näemme") on sellaista, ettei siinä samalla mitään luoda. Se ei onnistu. Ei voi olla samalla kertaa mediassa kertomassa "uusina kuulumisina" jotain puolen vuoden takaista juttua, ja kuitenkin keskittyä täysillä seuraavaan proggikseen. Se on illuusio, joka luodaan mediaa ja yleisöä varten. Kun taiteilija piirtää televisiossa "tuosta vaan", hän seuraa pikkutarkkaa mutta kameralle näkymätöntä luonnosta, esim sinikynää tai paperin läpi kuultavaa kajastusta. Kun bändi kajauttaa tv-ohjelmassa spontaanin fanfaarin juontajan sanottua jotain nokelaa, se tsekataan pari kertaa läpi ennen kuin kamerat käyvät. Kokonaisuus kootaan paloista, ja on illuusio, koska sen oikean luomisprosessin tuominen yleisön eteen pakottaisi samalla luopumaan siitä ja muuttamaan työskentelytapaa. Niin arka aihe se on.
 
Mun vastaukseni: Jos luovuus loppuu, pitää mennä luennoimaan. Opettajan hommat pakottavat muutenkin pistämään omalta osalta ainakin saman lajin työt sordiinolle, opetuksessa kun kerrotaan miten joku homma pitäisi tehdä teoriassa, kun taas käytännössä teoriaa ei paljon tietoisesti ajatella, se pitää joko osata tai sivuuttaa. Kaikki tietoinen ajattelu ja viilailu on "konstruoimista", ja konstruointi on spontaanin luomisen vihollinen. Spontaani luominen (joka silti on oppimme ja osaamisemme hallinnassa) taas on suoraa yhteyttä suurempien voimien kanssa.
 
Uskokaa tai älkää
:-D
 
(Ja nyt alkoi päässä soida Hande Nurmion "Oi mahtava toteemi": Sä isket salaman mun kitaraani pitkin, sä kuljetat mun kynääni...
 
Opetus- ja luentohommista saa taskurahaa tai kunnon palkkaa siksi aikaa että ehtii nollata päänsä edellisistä duuneista. Hankalinta on, että sen opetustyön jälkeen täytyy aktiivisesti nollata itsensä siitä teoriapuolesta jos mieli saada jotain keskivertoa parempaa tehdyksi. Opetus- ja luentohommissa myös menestyksesi pääalallasi nostaa palkkaa, eli jos olet alasi huippua, voit olettaa myös saavasi käyvän palkan vaivannäöstäsi (tosin raha-asiat kannattaa puhua heti aluksi ennen kuin haaskaa aikaa). Muun alan töissähän ei yleensä juuri vaikuta, olitpa kuinka kuuluisa hyvänsä.
 
Ja kaikki tämä pitää tietysti hoitaa hyvällä työmoraalilla, täysinä työpäivinä ja deadlineja henkensä edestä kunnioittaen. Lipsumisia ei sallita. Duunit pitää tehdä aina ajallaan, vaikka se tarkoittaisi viikon valvomista.
 
Bob Dylan: To live outside the law you must be honest...
 
Tai sitten voi tehdä jotain aivan muuta. Jos oma laji on luovuus, se ei välttämättä kysy kanavaa, vaan voi purkautua vaikka millaisena proggiksena. Älä silti kuvittele olevasi teatteriammattilainen kun vaihteeksi vakityöstäsi iskelmien sanoittamisesta kirjoitat ensimmäistä näytelmää, vaan hae ammattilaisia yhteistyökumppaneiksi. Kaikkea ei tarvi osata itse.
 
Äh, kunhan puran ajatuksiani. Hyvää yötä ja anteeksi jaarittelu.

Muutenkin kannattaa muistaa, että se julkinen aika (joka on ainoa aika jolloin me yleisö artistin "näemme") on sellaista, ettei siinä samalla mitään luoda. Se ei onnistu. Ei voi olla samalla kertaa mediassa kertomassa "uusina kuulumisina" jotain puolen vuoden takaista juttua, ja kuitenkin keskittyä täysillä seuraavaan proggikseen. Se on illuusio, joka luodaan mediaa ja yleisöä varten.
 
Huhhuh, aika suureellista tekstiä...ei millään pahalla. Sehän on täysin yksilöstä riippuvaa, kuinka paljon jaksaa luoda "mediarumban" keskellä. On luonnollisesti totta, että jos esim. keikkailutahti on kova, ei voi viikkotolkulla hillua studiolla äänittämässä seuraavaa levyä, mutta kuka sellaista odottaisikaan? En oikein ymmärrä, mistä illuusiosta puhut tässä yhteydessä.

Huhhuh, aika suureellista tekstiä...ei millään pahalla.
---
En oikein ymmärrä, mistä illuusiosta puhut tässä yhteydessä.
 
Joo, sori jos meni liian mahtipontiseksi. Ja saattoi mennäkin, väsymyksellä ja ajankohdalla oli myös osuutta asiaan, eilisen päiväohjelmaan kun kuului mm 550 kilometria keikkabussissa.
 
No, jos yrittäisi nyt mahdollisesti skarpimmin (tänään olen ajanut vain 400 kilometria) tiivistää mun pointit, kun jäi näemmä illuusion käsite hämäräksi: a) _kukaan_ ei luo oikeasti julkisesti ja muiden nähden, vaan se on aina lavastettua, jos näytetään kuvia mistä tahansa "työnteosta"
ja b) kun artisti kehuu uutta levyään, se on todennäköisesti muuttunut hänelle itselleen sietämättömäksi, vanhaksi ja kuuntelukelvottomaksi jo kuukausia aiemmin, mutta uutta materiaalia ei voi vielä tehdä, tai yleisö huomaa ettei ole sydämellä mukana promoamassa. Eikä kyse ole jaksamisesta, vaan siitä, että edellinen duuni on vielä kesken.
ja c) kukaan ei biletä koko aikaa.
 
(Promoaminen on kyllä myös sen verran rankkaa työtä, ettei sinä aikana taatusti saa mitään arvokasta aikaiseksi. Saman tien voi ottaa kuppia, kun kumminkin pitää olla näkyvillä. Oikea luomistyö tehdään sitten yleisöltä piilossa, ja se on todennäköisesti aika kurinalaista, jos mieli menestyä.)

Oikea luomistyö tehdään sitten yleisöltä piilossa, ja se on todennäköisesti aika kurinalaista, jos mieli menestyä.

Jep! Näin on.