Yleistä keskustelua musiikista ›

Tuli tällainen hassu ajatus tässä perjantain olutta maistellessa, että mahtavatko muusikot tuntea mustasukkaisuutta toisia muusikoita kohtaan? Tarkoitan lähinnä sitä, että jos artisti menestyy ja saa paljon huomiota osakseen. Mediassa hypetetään, levyt myy jne. Sitten tulee toinen artisti joka täyttää saman tilan. Ahdistaako tällainen siinä mielessä, että pitäisi itse olla kokoajan valokeilassa.

Ei ole kokemusta mutta epäilemättä noin käy, on tietenkin ihmisestä kiinni.

Silloin kun alotin, oli pientä mustasukkaisuutta/kateellisuutta nuorempia, parempia kitaristeja kohtaan. Mutta nykyään osaan iloita siitä, että Suomessa on niinkin iso soitonharrastajien määrä ja että Suomesta löytyy paljon hyviä soittajia, jotka jonain päivänä vievät Suomen mukanaan suureen musiikkibisnekseen maailmalle. Tämä johdattaa siihen, että jatkossa musiikin jalostamiseen panostetaan enemmän kotimaassamme ja kaikki soittajat hyötyvät.

Näihä se menneeb.

Silloin kun alotin, oli pientä mustasukkaisuutta/kateellisuutta nuorempia, parempia kitaristeja kohtaan.
 
Juu mullakin tuo sama ilmiö meni ohi jo parina ekana vuonna kun huomasin etten koskaan voi yltää muutaman kitaristikaverini tasolle ainakaan teknisesti. Päätin sitten opetella tekemään biisejä enkä niinkään panostaa tuohon soiton treenaamiseen. Sillä tiellä olen vieläkin. :D
 
Tuli tällainen hassu ajatus tässä perjantain olutta maistellessa, että mahtavatko muusikot tuntea mustasukkaisuutta toisia muusikoita kohtaan? Tarkoitan lähinnä sitä, että jos artisti menestyy ja saa paljon huomiota osakseen. Mediassa hypetetään, levyt myy jne. Sitten tulee toinen artisti joka täyttää saman tilan. Ahdistaako tällainen siinä mielessä, että pitäisi itse olla kokoajan valokeilassa.
 
Tähän sanon että ei. Mun omaa bändiä ajatellen nuo listabändit ja laajalle yleisölle menestyjät on musiikillisesti ja muutenkin aivan eri sarjassa kun me. Ei kilpailla millään tasolla. Toisten UG-bändien UG-menestymisestä ollaan pikemminkin vilpittömästi UG-iloisia. :D
 
Menestyä voi monella tavalla.

Menestyä voi monella tavalla.
 
Ja maailma on kumminkin niin iso ja poppipuolella niin sopivan pieni, että jos tosissaan haluaa, niin homman saa toimimaan.

Ja maailma on kumminkin niin iso ja poppipuolella niin sopivan pieni, että jos tosissaan haluaa, niin homman saa toimimaan.
 
Tuossapa se kiteytettynä. :)

Mä kyllä olen mustasukkainen (tai kateellinen). Siis en millekään sinänsä oikeille bändeille ja niiden menestykselle, mutta joissain tilanteissa, joissa joku esiintyy tai bändi soittaa, niin toivoisin tavallaan olevani heidän sijassaan. En nyt mitenkään vakavasti, mutta kyllä tuon tunteen välillä tunnistaa itsessään...

Minä ajattelen, että jos joku on lahjakas ja kova tekemään työtä, hän ansaitsee menestyksen. Omalla kohdalla menestys on suoraan verrannollinen näihin asioihin. Kun on laiska treenaamaan ja lahjaton, ei ole mikään ihme jos ei ole menestystä siunaantunut. Toisaalta, jos sitä olisi halunnut, olisi ehkä yrittänyt pontevammin...kunnianhimo oli kuitenkin muualla ja niillä aloilla saavutuksista voi olla tyytyväinen.
 
Vaikka musiikista ei pidäkään, niin kyllä jotkut Rasmukset ja Negativet etc. ovat menestyksensä ansainneet. Työtä on tehty. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi pitää heidän musiikistaan.

Joskus eräs vanhan yhtyeeni jäsen soitti eräässä toisessakin yhtyeessä. Tämä toinen yhtye sai omakustannesinkkunsa Radiomafian soittolistalle.
 
Olimme matkalla Turkuun keikalle ja matkalla sitten radiosta tuli varmaan ensimmäisiä kertoja tämän toisen yhtyeen biisi ja vaikka riemu ja selkääntaputus oli suuri, niin pakko myöntää että kyllä se myös pikkaisen kirveli. Toisaalta oli se kyllä niin helkutin hyvä äänite ja yhtye, paljon parempi kuin meidän tekotaiteellinen goottiroxettemme.

Kyllä kateutta ja jopa katkeruutta esiintyy tällä julmalla alalla- ja onpa sen kohteeksi joutunut itsekin, josta ei enempää tässä. Kohtuullista kateutta meiltä kaikilta löytyy varmaan jonkin verran, mutta se on hallittavissa, eikä silti ainakaan syyttä ole tarpeellista työntää kapuloita menestyvimpien kolleegojen rattaisiin.

Onhan sitä kateutta joskus tunnettu. Tai lähinnä semmosta fiilistä, että "kun tommonen kusipää idiootti kerran menestyy, niin miksen minä sitten". Mutta nuo ajatukset on kyllä iän karttuessa vähentyneet. Etenkin kun on selkeesti havainnut, että eihän musta olisi rokkitähdeksi missään tapauksessa. Se on oikeastaan aika vapauttavaa. Saa tehdä kaikessa rauhassa niitä omia juttujaan eikä tarvi nähdä vaivaa toisten tekemisistä.

Toistaiseksi osannut vain iloita tuttujen kolleegoiden menestyksestä. Kellään ei ole (vielä?) mennyt niin hyvin, että olisi osannut heittäytyä kateelliseksi.
Ehkä sekin vielä tulee?

Siitä että esiintyykö musiikin puolella kateutta alkaa jo alakoulussa. Itse sain musaluokalla kuulla pari vuotta ylä-asteella erään luokalla olleen henkilön ivailua johtuen täysin siitä että soitin rumpuja mukamas hänen mielestään sujuvammin kuin hän. Tai siis en minä näin koskaan väittänyt mutta kieltämättä näki kyllä aika selvästi kuinka jonkun fillin soittamisen jälkeen tämän tyypin naama meni aivan punaiseksi raivosta musatunnilla :)
 
Kateudesta sen verran että sitäkin on monentyyppistä. Julkisuudenhenkilöitä kadehditaan siitä että ne menestyvät kun taas musiikinopiskelijat ja harrastajat kadehtivat toisiaan vain taitojen vertailuissa ja tämähän ei ole menestyksestä kiinni ollenkaan.

Jaahas. Välillä tulee kyllä lähinnä ihmeteltyä, oli kyse sitten maailmanluokan poptähdestä tai viime marraskuun kuumimmasta lahtelais ug-bändistä, että miten nuokin ovat tuonne asti päässeet, mutta eipä se kovinkaan useasti kateudeksi tms. muutu, koska omilla tavoitteillani musiikin saralla ei ole mitään tekemistä sellaisten juttujen kanssa.

Olemassa oleva ilmiö on tuo, valitettavasti.
 
Ja tulee aina olemaan...

Mä kyllä olen mustasukkainen (tai kateellinen). Siis en millekään sinänsä oikeille bändeille ja niiden menestykselle, mutta joissain tilanteissa, joissa joku esiintyy tai bändi soittaa, niin toivoisin tavallaan olevani heidän sijassaan. En nyt mitenkään vakavasti, mutta kyllä tuon tunteen välillä tunnistaa itsessään...
 
Näin on. Ja sille mä oon kanssa kateellinen että monet kaverit soittaa hyvissä bändeissä ja mä en. :)

Kyllähän kaikki vertaavat omaa musisointia toisiin ja sehän on vain hyvä asia. En kyllä tuota kateudeksi nimittäisi. Pikemminkin siitä saa lisäpontta ja virikkeitä omaan musaan. Samoin huomaa kuinka paljon vielä pitää tehdä töitä homman eteen. Jokaisella on kuitenkin oma tyylinsä ja sen kehittämiseen pitäisi panostaa.

Tälläistä tuntuu olevan varsinkin ns. perusnäkkileivän puurtajissa. Vaikka kuinka hyvin soittaisi iskelmää, rytmibluusia, jazzia etc. median huomio kiinnittyy uusiin trendeihin, tyttöjen suosikeihin jne. Sen sijaan hyvinkin myyvät seitsemännen levyn tekijät jäävät vähemmälle huomiolle. Näin voi käydä tunnetuillekin nimille, kuten esim. Kauko Röyhkälle.

Mustasukkaisuus toimii minulla polttoaineena parempiin omiin suorituksiin.
 
Ensin kitisen aikani kun muut pärjäävät ja sitten sen uhon laskettua treenaan itse lisää kiltisti :)