Yleistä keskustelua musiikista ›

Kuuntelen tässä justiin CCR:ää ja ihmettelen jälleen kerran samaa asiaa. Nimittäin sitä, että vaikka tässä musassa on kaikki suuruuden ainekset (helvetin hyviä biisejä, Fogertyn loistava ääni, pirun tiukkaa kitarointia ja muutenkin kunnon meininkiä), niin miksi se lopullinen niitti kumminkin puuttuu? Kyllähän tätä kuuntelee, diggailee ja jalkakin naputtaa tahtia lattiaan, mutta siihen se sitten jää. Ei tämä pistä soittamaan ilmakitaraa ja hyppimään ympäri huushollia.
 
Ja ihan sama juttu on joidenkin muidenkin bändien kanssa. Tom Petty & The Heartbreakers, noin esimerkiksi. Tom Petty on hieno mies, loistava kitaristi ja lauluäänikin on mun makuuni just eikä melkein. Hyviä biisejäkin riittää nippukaupalla. Mutta niin vain siitäkin puuttuu se jokin ratkaiseva tarttumapinta.
 
Kyse ei voi olla nostalgia-arvon puutteestakaan, kun kumpaakin olen kuunnellut jo viitisentoista vuotta. Ja muutamat selkeästi tuoreemmat löydöt (esim. Wild Angels ja Quireboys) kolahtavat ihan eri tavalla.
 
Mistähän tässä on kyse? Millä mekanismilla se ultimaatti tajuntaan iskeytyminen oikein tapahtuu? Onko teillä, hyvät m.net-toverit, vastaavanlaisia kokemuksia joistain bändeistä tai artisteista?

Kuuntelen tässä justiin CCR:ää ja ihmettelen jälleen kerran samaa asiaa. Nimittäin sitä, että vaikka tässä musassa on kaikki suuruuden ainekset (helvetin hyviä biisejä, Fogertyn loistava ääni, pirun tiukkaa kitarointia ja muutenkin kunnon meininkiä), niin miksi se lopullinen niitti kumminkin puuttuu? Kyllähän tätä kuuntelee, diggailee ja jalkakin naputtaa tahtia lattiaan, mutta siihen se sitten jää. Ei tämä pistä soittamaan ilmakitaraa ja hyppimään ympäri huushollia.
 
Niin. Minulla on ollut vastaavia ongelmia. Erityisen turhauttavaksi asian tekee se, jos oikeasti haluaisi pitää kyseisestä bändistä. Ei tietysti siksi että se olisi trendikäs, vaan siksi että uskoo ja toivoo että jos oppisi ymmärtämään tätä musiikkia niin sillä todellakin olisi jotain annettavaa.
 
Että hakisi vastausta siihen miksi tämä tapahtuu(eli miksi viimeinen niitti puuttuu) olisi verrattavissa siihen mikä tekee varman hitin, tai minkälainen on "kaupallinen koukku"(josta kai puhuttiinkin). Se joka tietäisi rikastuisi.

Olisiko tässä tapauksessa kyse jonkinlaisesta maneerisuudesta. Biisit ovat kokolailla samanlaisia, laulaja alkaa hieman suuremmissa annoksissa rasittamaan... sama juttu REM:in kohdalla. Periaatteessa oikein hyvä, mutta ei yli kolmea biisiä peräkkäin?

Kuuntelen tässä justiin CCR:ää ja ihmettelen jälleen kerran samaa asiaa. Nimittäin sitä, että vaikka tässä musassa on kaikki suuruuden ainekset (helvetin hyviä biisejä, Fogertyn loistava ääni, pirun tiukkaa kitarointia ja muutenkin kunnon meininkiä), niin miksi se lopullinen niitti kumminkin puuttuu? Kyllähän tätä kuuntelee, diggailee ja jalkakin naputtaa tahtia lattiaan, mutta siihen se sitten jää. Ei tämä pistä soittamaan ilmakitaraa ja hyppimään ympäri huushollia.
 
Se kontakti sun omaan elämääsi, niin sanottu "auteur" jää puuttumaan. Et juokse vietnamin sissinä viidakossa Run Through The Junglen tahtiin, et pelkää ihmissusia Bad Moon Risingissä, et vaella pölyistä tietä puhkinaisissa kengissä As Long As I Can See The Lightin tunnelmissa, et soita huuliharppua Willie & The Poor Boysin kanssa Down In The Corner -kappaleen maisemissa.
 
Ollakseen elämää suurempi, kappale tarvitsee oman tulkinnan, jolloin kuulijasta tulee kappaleen osatekijä, auteur. Sen jälkeen kappale on ikuisesti sun.
 
Jos mä olisin lähtenyt tutustumaan CCR:ään vaikkapa Pendulumin kautta, ei varmaan olis kolissut, siinä levyssä ei ole mulle juurikaan yhtymäkohtia. Mutta mä aloitin ekasta levystä siinä lapsuuden vaiheessa, jolloin uskotaan tosissaan magiaan ja mojoihin, eivätkä Suzie Q tai I Put A Spell On You olleet mulle ennestään tuttuja, kyllä kolisi.

Se kontakti sun omaan elämääsi, niin sanottu "auteur" jää puuttumaan. Et juokse vietnamin sissinä viidakossa Run Through The Junglen tahtiin, et pelkää ihmissusia Bad Moon Risingissä, et vaella pölyistä tietä puhkinaisissa kengissä As Long As I Can See The Lightin tunnelmissa, et soita huuliharppua Willie & The Poor Boysin kanssa Down In The Corner -kappaleen maisemissa.
 
Ollakseen elämää suurempi, kappale tarvitsee oman tulkinnan, jolloin kuulijasta tulee kappaleen osatekijä, auteur. Sen jälkeen kappale on ikuisesti sun.
 
Jos mä olisin lähtenyt tutustumaan CCR:ään vaikkapa Pendulumin kautta, ei varmaan olis kolissut, siinä levyssä ei ole mulle juurikaan yhtymäkohtia. Mutta mä aloitin ekasta levystä siinä lapsuuden vaiheessa, jolloin uskotaan tosissaan magiaan ja mojoihin, eivätkä Suzie Q tai I Put A Spell On You olleet mulle ennestään tuttuja, kyllä kolisi.
 
Mitenkäs tätä sovelletaan bläkkikseen tai vaikka delta bluesiin?

Mitenkäs tätä sovelletaan bläkkikseen tai vaikka delta bluesiin?
 
Samalla tavalla kuin kirjallisuuteen, elokuviin tai näyttämötaiteeseen *opettaja Kivi nostaa päätään* - eli etsimällä tarinoista ne aukot ja täydentämällä ne omilla mielikuvilla, omilla muistoilla, omilla senhetkisillä fiiliksillä.
 
Jos sulla ei ole nelikulmaista palikkaa tarinan nelikulmaiseen reikään, niin ei kolise.
 
Tuosta syystä esimerkiksi Tom Petty tai Bruce Springsteen eivät vain ole koskaan pudonneet, ei ole ollut sitä fiilistä, vaikka läheltä on liipannut...

Ei mitään...Tajusin just idean

Minä en ainakaan löydä CCR:n kappaleista kitaroita isolla K:lla enkä myöskään rumpuja isolla R:llä.

Nuo Kiven jutut ei kyllä päde ainakaan meikäläiselle. Minulla nimittäin tuomio tulee ihan sen musiikin perusteella. Sanat ei periaatteessa kiinnosta pätkääkään jos musiikki ei kolise, enkä minä oikeasti edes tiedä mitä jokaikisessä minulle tärkeässä kappaleessa lauletaan.
 
Tietysti tähän on poikkeuksia, esim. M. A. Numminen, ja suomenkielinen musiikki yleensäkin vähän enemmän painottuu sanoihinkin. Mutta esim. Dave Lindholm.. Enhän mä yrittämisestä huolimattakaan välillä tajua yhtään mistä lauletaan :) Eipä sillä, kyllähän kaikelle jonkun merkityksen keksii jos haluaa..

Zammy:
Nuo Kiven jutut ei kyllä päde ainakaan meikäläiselle. Minulla nimittäin tuomio tulee ihan sen musiikin perusteella. Sanat ei periaatteessa kiinnosta pätkääkään jos musiikki ei kolise, enkä minä oikeasti edes tiedä mitä jokaikisessä minulle tärkeässä kappaleessa lauletaan.
 
Puhuinko mä jotain sanoista?
 
Ei mulla oo esimerkiksi aavistustakaan, mitä CCR:n Effigyssä lauletaan, mutta se on jumalattoman hieno biisi, jossa mä näen kuinka kulovalkea peittää laakson peltoineen ja appelsiinilehtoineen alleen.
 
Kyllähän kappaleissa on aina kuulokuva mukana, tavalla tai toisella.

Mistähän tässä on kyse? Millä mekanismilla se ultimaatti tajuntaan iskeytyminen oikein tapahtuu? Onko teillä, hyvät m.net-toverit, vastaavanlaisia kokemuksia joistain bändeistä tai artisteista?
 
Hippirock ei putoa olleenkaan, vaikka muuten pidän periaatteessa kaikesta -60-luvun musasta. Psykedelia toimii, mutta kun se mössääntyy epämääräiseksi Grateful Dead-folkrocksekoitukseksi, niin ei toimi enää.
 
Edit. No, kiven teoria ehkä sikäli toimii, että hippiaate ei kyllä yhtään kiinnosta.

Mun mielestäni Kiven puheissa on kyllä tolkkua...
 
Jos funtsii tuota suosikkiensa ehdotonta ykköskaartia, niin siellä on paljon sellasta kamaa jotka on olleet osa elämän soundtrackia ihan ala-asteikäsestä lähtien, tai sitten sellasta juttua joihin pystyy samaistumaan muuta kautta. Julee Cruise vie Twin Peaks -fiiliksiin, ZZ Topilla on stetsonit ja jenkkiraudat, Johnny Winter näyttää että laiha ja vaivainenkin mies voi olla kitarasankari siinä missä muutkin ja niin edelleen.
 
Ja samalla tapaa kuin todella hyvin kirjoitetussa kirjassa fiktio alkaa yhtäkkiä kuulostaa faktalta, samoin pitää käydä myös musiikissa. Tarinan pitää olla Tosi. Eikä kyse ole tosiaankaan pelkistä lyriikoista... Ainakin mä kaipaan tollasta aitouden fiilistä, ja sitä että voin heittäytyä mukaan ihan täysillä. CCR:n ja Tom Pettyn biisit on hyviä, mutta ne on "vain" biisejä ja "vain" musiikkia. Pienellä b:llä ja pienellä m:llä.

Mulla on sama homma ton Led Zeppelinin kanssa (Paria biisiä lukuun ottamatta, esim Since i´we been loving you). Kaikki kohdallaan, mutta silti niitti puuttuu.

Omalta kohdaltani tämä kolahdus jäi tapahtumatta mm. Rollareitten kohdalla. Diggailen hulluna Wattsin ontuvaa komppia ja Richardsin riffittelyä, mutta piiseistä puuttuu jotakin itselle tärkeää. Vaikea ottaa todesta, kun kaverit miltei kyynelehtii Angien tahtiin...
 
Juttu toimii myös toisin päin. Status Quon versio Rocking All Over The Worldista nostaa aina adrenaliinin vereen, ikään kuin potkaisee penkistä ylös. Sama tosin koskee melkein mitä tahansa yhtyeen levyttämää kappaletta. Eivätkä kaverit ymmärrä.
 
Jalo Walamies

Nyt kun tuota Kiven kirjoitusta tarkemmin mietin niin...
 
Periaatteessa kaikki musiikki kolahtaa tuolla periaatteella, kunhan vain etsii itselleen oikean näkökulman kappaleeseen tai artistiin. Esimerkiksi Ry Cooderin versio vanhasta etelävaltioden kapinointibiisistä "I´m a good old rebel" (Long riders ost) on mainio, vaikka en sitä ideologiaa ihannoikaan tai en tunne sitä elokuvaa, johon tuo biisi liittyy. Pidän kappaleesta sen "hauskan hill billy meiningin" ja etelävaltioiden aatteellisen kuvauksen vuoksi. Selityksiä, joilla biisiin saadaan merkitystä on miljoonia, eikä niiden kaikkien tarvitse edes kuin hieman liittyä kuunteliaan itseensä. Joten pitää vain löytää se oikea näkökulma biisiin tai artistiin?

Sama Led Zeppelinin, CCR:n ja Tom Pettyn kohdalla. Kaikki mainioita bändejä, aivan mahtavia biisejä mm. Tom Pettyn alkupuoliskon matsku kokonaan täyttä timangia ja löytyy hyllystä. CCR:n kaikki levyt Cosmo's factoryyn asti biisejä myöten täyttä klassikkomatskua. Led Zeppelinillä on juurevuus ihan omaa luokkaansa noissa biiseissä, soitto keinuu ja soljuu kuin tyhjää vaan mutta..
 
.. ei lähde fanivaihde päälle kuten joidenkin bändien kohdalla. Esim. Ramonesin kohdalla on monesti ollut että kun laittaa Rocket to Russian soimaan niin tulee sellanen "ei helekatti jätkät"-fiilis, suu vääntäytyy virneeseen ja on pakko melkein lähteä pogoamaan. The Clashia aina kuunteluiden välissä pitää nyt semmosena ränttätänttä-joojoo -bändinä, mutta jo muuttuu ääni kellossa kun pistää vaikkapa Give 'em Enough Ropen soimaan ja Safe European Home lähtee soimaan. Pilvet väistyy ja aurinko paistaa jälleen.

Puhuinko mä jotain sanoista?
 
Kyllähän kappaleissa on aina kuulokuva mukana, tavalla tai toisella.
 
Joo, mulla tuli väärinkäsitys. Se johtui varmaan siitä, että nuo sun mielikuvat (jos ne nyt sun mielikuvia vastasivatkaan) meni multa ihan täysin ohi, ts. mun mielikuvat CCR:n kappaleista on olleet kokolailla toisenlaisia :)

Nämä ovat juuri näitä radiosoittoon oikein hyvin soveltuvia bändejä /artisteja ;-)

Nyt kun tuota Kiven kirjoitusta tarkemmin mietin niin...
 
Periaatteessa kaikki musiikki kolahtaa tuolla periaatteella, kunhan vain etsii itselleen oikean näkökulman kappaleeseen tai artistiin. Esimerkiksi Ry Cooderin versio vanhasta etelävaltioden kapinointibiisistä "I´m a good old rebel" (Long riders ost) on mainio, vaikka en sitä ideologiaa ihannoikaan tai en tunne sitä elokuvaa, johon tuo biisi liittyy. Pidän kappaleesta sen "hauskan hill billy meiningin" ja etelävaltioiden aatteellisen kuvauksen vuoksi. Selityksiä, joilla biisiin saadaan merkitystä on miljoonia, eikä niiden kaikkien tarvitse edes kuin hieman liittyä kuunteliaan itseensä. Joten pitää vain löytää se oikea näkökulma biisiin tai artistiin?
 
No, nyt sä sitten menit ja yleistit toisin päin
:-D
 
Ei se aina auta tuokaan, voi olla, että musiikin jokin keskeinen elementti on itselle niin läpikotaisin vastenmielinen, ettei edes oikea lähestymistapa auta.
 
Kerronpa esimerkin. Veljeni ojensi mulle aikoinaan luettavaksi Marillionin ekojen levyjen sisäpussit, ja luettuani olin vakuuttunut siitä, että tää herra Kala on merkittävä runoilija ja ykkösluokan sanankäyttäjä. Kun veljeni sitten pisti ko levyt soimaan, mulle tuli kammottava olo - se kun on sellaista yhdentekevää suorituskeskeistä musiikkia, jonka kaltainen ei mua vähimmässäkään määrin kiinnosta. Periaatteessa olisin voinut sivuuttaa musiikin yhdentekevänä, MUTTA en enää luettuani ne tekstit. Nyt tunsin vain suunnatonta närkästystä siitä, että niin hienoista teksteistä viedään koko sisältö ja merkitys, alistamalla ne yhdentekevän hissimusiikkiprogeilun osaksi. Niiden arvo olikin siis yhtäkkiä vähemmän kuin nolla - merkittävästi negatiivinen, ja mä olin vihainen (olen edelleen).
 
Esimerkin oli tarkoitus osoittaa, kuinka siitä huolimatta että hyvä lähestymiskohta löytyi (lyriikat), on silti mahdollista, ettei se riitä tai jopa kääntyy itseään vastaan. Tarkoitus ei ole alustaa keskustelua siitä, onko Marillion hyvä vai huono, ja oliko se sitä enemmän ennen (Phishin aikaan) kuin nyt.

No, nyt sä sitten menit ja yleistit toisin päin
:-D
 
Joo...Joku muu saa ratkaista tämän väännön, mutta oletko varmasti käynyt kaikki lähtökohdat läpi tuon bändin suhteen (tuo lyriikka lähtöinen on vain yksi näkökulma yhtyeeseen)? No et tietenkään, kun niitä on lukematon määrä. Mutta olen sitä mieltä, että periaatteessa kaikki musiikki voi iskeä. Käytäntöä onkin sitten eri juttu.