Yleistä keskustelua musiikista ›

Sen lisäksi, että maailmanloppu lähestyy ilmastonmuutoksen myötä niin minne musiikki on suuntaamassa?
 
Ohjelmat kehittyvät, äänilaitteet kehittyvät ja kuka tahansa voi tuottaa itse materiaalia, joka kymmenen vuotta sitten maksoi maltaita.
 
Netti on muuttanut promootion MySpacen tyyppisillä ideoilla, jotka perustuvat siihen ettei kukaan voi suoraan dissata tai haukkua ilman hyväksyntää artistilta. Tavallaan myspace on keksinyt internetin uudestaan tavalla johon myös isommat ovat lähtenet mukaan. On internet ja on myspace. Tavatessani uusia ihmisiä ympäri maailmaa kaikilla on myspace tunnus. Ainoa bändi maailmassa, joka ei tähän myspaceen ei ole lähtenyt on varmaan Tool, tosin heilläkin nettisivut. Internetissä siis. ;)
 
Musiikin leviäminen on myös muuttunut netin myötä. Pian varmaan (tai jo nyt?) suurin osa musiikista liikkuu maksutta netissä, maksullisten palveluiden koittaessa kiriä rinnalla. Kansien ja oheisviritysten arvo alkaa olla kyseenalainen maksaville massoille. Kun ennen osti levyn, katsoi kannet ja kuunteli levyn alusta loppuun. Opiskeli melkeinpä. Siinä oli oma mystinen fiilis, kuin olisi saanut konkreettisen kirjeen jostain, eikä vain sähköpostia. Kuitenkin jälkeenpäin harvemmin on tullut katseltua kansia sen ekan kerran jälkeen vaikka levy onkin soinut soittimessa miljoona kertaa läpi.
 
Aina joskus kuulee kommentin, että musiikin teko loppuu netin, piratisimin tai minkä tahansa syyn kautta. Siihen en usko. :) Oli tilanne mikä tahansa. Ehkä vain palataan alkuun ja isot dinosaurusbändit/yhtiöt ottavat osumaa. Raha tulee kuitenkin jotain kautta takaisin tekijälleen. Viimeistään sen suurimman, eli rakkauden muodossa.
 
Palaten alkuun, eli kysymykseen. Millaisena näette tulevaisuudenkuvan musiikin suhteen?

Kaikista menneistä ja tulevista muutoksista huolimatta toivon hartaasti, että rocktähdet pysyvät rocktähtinä ja että levyjä/musiikkia ostetaan jatkossakin ihan oikeasti.

Kaikista menneistä ja tulevista muutoksista huolimatta toivon hartaasti, että rocktähdet pysyvät rocktähtinä ja että levyjä/musiikkia ostetaan jatkossakin ihan oikeasti.
 
Niin ja että rahat menevät niille kenelle ne oikeasti kuuluvat.

Niin ja että rahat menevät niille kenelle ne oikeasti kuuluvat.
 
Jep. Jotenkin tuntuu, että musiikki ei ole nykyään enää mitään konkreettista, etenkään nuorille, vaan jotain ihquu, jota tulee napanuorista korviin iPodista ja sitä saa ne kapulat täyteen ihan vaan lataamalla. Ennen oli vinyylit, joiden kannet olivat jo ostamisen arvoiset. evyjä odoteltiin kuukausia, jopa vuosia.
 
Toki ajat muuttuu, mutta musiikki on edelleen asia, josta osa ihmisistä saa elantonsa.

Tässäpä kolumni, jonka kirjoitin erääseen musiikkialan aikakauslehteen vuonna 2000. Se on edelleen mielestäni ajankohtainen, ainakin siinä että se valottaa miksi mentiin minne mentiin, ja miten mentiin.
 
Olkaa hyvät.
 
------
 
Never give a sucker an even break!
 
Kiitokset sinulle, Musiikin harrastaja, joka kirjoitit Klinikkaan 10/2000. Olin itsekin lukenut Talouselämä-lehdestä HIMin ja Bomfunk MC:sin levy-yhtiöistä kertovan jutun, ja pannut merkille, että ko. levy-yhtiöväki oli kentästä perillä kuin Ellun kanat (ja taatusti enemmän tutkalla, kuin Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppänen, tuo miehistä parhain ja entinen Vaaralliset Lelut -basisti). Viileää meininkiä ei ole se, että ollaan kylmiä ja pihalla - se on lumiukon rooli. Selitys kyllä on ilmeinen. Johtamistaito on hyvää psykologiaa, talousmatematiikkaa, kykyä arvioida investoinnit suhteessa katteeseen ja supliikki- eli puhetaitoa.
 
Myydään sitten sukkia, vesivoimaa tai rokkia, johtajan rooli on sama. Monet - mahdollisesti jopa useimmat - johtajat ovat ammattijohtajia, joiden tutustuminen erikoisalaan ja kenttään kestää viikon, parhaassa tapauksessa kaksi. Eikä siinä ole mitään väärää. Ajatus diletantti-levymogulista joka julkaisee levyjä harrastuspohjalta subjektiiviseen makuunsa nojautuen on pienkustannusalalla hieno, mutta kansainvälisessä mittakaavassa kauhistuttava. Aivan yhtä pelottava, kuin ajatus Epe Heleniuksesta - tuosta miehistä parhaasta - pukemassa orkestereitaan kädestä pitäen.
 
Johtaja ei suuressa maailmassa (pahimmillaan) näe orkestereita kuin cocktailjuhlissa, minne matkalla firman A&R -henkilö (Artiste & Repertoire) briefaa hänet tunnistamaan mahdollisesti tavattavat artistit. Johtajan huoneessa on säännönmukaisesti talon hienoimmat stereot ...keräämässä pölyä. Onneksi meillä Suomessa on toisin - kotimaisella omistuspohjalla olevat yhtiöt ovat säännönmukaisesti niin pieniä, että ylimmälläkin tasolla kuunnellaan demokasetteja (vaikkakin Atte Blom - tuo miehistä parhain - kertoi taannoin, ettei kertaakaan ole kiinnittänyt artistia demon perusteella). Tilanne on samantapainen, kuin Islandin Chris Blackwellillä, joka manageroi yhtiönsä bändejä, kunnes nämä saivat kyllin tuulta siipiensä alle.
 
Oletusarvoisesti yhtyeen manageri - joka ei vastaa itse levytyksistä (kuvitelkaapa Brian Epsteiniä Beatlesin levypomona tai Larry Parnesia kysymässä tukkukauppiaalta, miksi tämä ei tahdo enää Marty Wilden levyjä) - neuvottelee A&R -henkilön kanssa, minkä jälkeen taloudellinen ja hallinnollinen osasto käyttää veto-oikeuttaan, jos investointi vaikuttaa kannattamattomalta. Siinä tulee johtaja kuvaan, ja sen lähempänä artistia hänen ei tarvitsekaan olla. Johtoporras vaikuttaa julkaistavaksi valitun levyn elämään ja kuolemaan lähinnä arpomalla ...ei kun valitsemalla kokemuksen ja maalaisjärjen kanssa genrelle sopivimman jakeluyhtiön ja sitä kautta myyntikanavan - kuvitelkaapa Anttilan levylaarien täyttimistä Corporal Feastin levyistä samalla kun Oskun Divari (tuo kaupoista parhain) keskittyy Reijo Taipaleeseen. Got it?
 
Norsunluutorninsa korkeuksissa johtaja on myös haavoittuvainen. Kun Epstein investoi 3000 puntaa 10 000 kopioon Beatlesin Love Me Do'ta, ei tarkoitus ollut vain saada yhtyettä listoille, vaan myös turvata neuvotteluasemat Parlophonen kanssa. Tässä täytyykin muistaa totuus, jonka levymyyntiä koskevissa uutisissa usein sivuuttaa; kun sanotaan: "yhtye n on myynyt triplaplatinaan oikeuttavan määrän", tarkoittaa se kaikkialla Euroopassa (niin Suomessa, Saksassa kuin Englannissakin, mutta ei USA:ssa, missä määrät lasketaan kassakoneelta), että "jakeluyhtiöltä on lähtenyt vähittäiskauppiaille triplaplatinaan oikeuttava määrä, mutta levyjen siirtymisestä kuluttajalle ei ole vielä tietoa". Varsinaista pässinlihaa on myös: "yhtye n sai triplaplatinaa levystään n", mikä tarkoittaa ainoastaan, että: "levy-yhtiö on päättänyt järjestää juhlat". Kuitenkin nopeatempoisella alalla joudutaan tekemään päätöksiä näiden lukujen valossa ...kunnes konkreettiset tilastot - jotka jäävät tukkurin, yhtiön ja artistin välisiksi - lopulta saadaan.
 
Näitä lukuja voidaan sitten käyttää monella tavalla. En sano, että aikoinaan kun vaikkapa Fazer oli sekä levy-yhtiö että vähittäiskauppias, oli varmaankin kiusaus ottaa kauppoihin hieman arvioitua tarvetta enemmän oman yhtiön tuotetta ja käyttää saatuja lukuja menestyksen mittareina - eihän sellaista voi tapahtua alalla, jossa rehtiys ja herrasmiesmäisyys ovat arvossaan - en myöskään epäile yhdenkään yhtyeen käyneen kaupoissa kyselemässä esikoissingleään (eihän sitä tarvitse edes ostaa, riittää, että kauppias tilaa sitä hyllyyn) saadakseen paremmat kortit pitkäsoiton rojaltineuvotteluun. "Never give a sucker an even break", sanoi Phineas T. Barnum; mutta kuka tuo huijattava on, riippuu siitä, kuka suostuu toimimaan pelkkien tilastojen valossa.
 
Pienalalla asiat ovat toisin, toisaalta rahaa ei liiku tilastovääristymiin asti, toisaalta mogulit tuntevat sarkansa. Kari Heikosen on saattanut bongata Bad Vugum -bändien keikalta missä päin Suomea tahansa ja Hiljaisten Levyjen Jukka Junttilan ainakin Tampereen-keikoilta. Näin siis nuo miehistä parhaat. Vaan heilläpä onkin ollut itsellään kaikki levy-yhtiön roolit, siis myös se A&R:n rooli. Eikä kumpikaan yhtiö pyri suuren yleisön merkiksi, vaan palvelee verrattain pientä ja sitäkin konservatiivisempaa kuulijakuntaa. Isossa talossa johtaja on auttamatta riippuvainen alaisistaan, jotka tekevät valinnat, mitä taloon otetaan. Ja sääntö numero yksihän oli: "Sitä myydään, mitä on." Ja jos kentän tuntemus on vajavainen, on vaikea tehdä uusia valintoja ja aistia, mihin tuuli seuraavaksi kääntyy.
 
Siispä vetoomus teille, ylikansallisilla yhtiöillä olevat artistit. Kun seuraavan kerran puhutte yhtiönne toimihenkilöiden kanssa, kertokaa, mihin kenttä mielestänne kääntyy; mitä nuorisokulttuurissa tapahtuu (vaikkei se suoraan nostakaan rojaltiprosenttia). Käykää pikkukeikoilla, kuunnelkaa kun vielä jaksatte. Sillä hierarkian seuraavan portaan livevisiitistä saattaa hyvinkin olla aikaa, eikä ilta kenties koskaan ehtinyt salin puolelle.
 
Kivi Larmola
 
(kirjoittaja on helsinkiläinen free-lance, joka on viettänyt elämästään 23 vuotta eri bändeissä odottamassa, että soitto alkaa)

Ja tässä kirjoittamani sanomalehtiartikkeli verkkolevittämisestä heinäkuulta 2006. Hieman tuoreempaa kantaa siis.
 
Toivottavasti jaksatte lukea.
 
Saako naapurin tontille rakentaa?
 
Tämä ei ole poliittinen artikkeli, ajattelinpahan vain vaihteeksi miettiä ääneen eräitä ajatuksia joita mielessäni juuri nyt liikkuu. Kirjoittaessani viime numeron vinyyliartikkelia pistäydyin YouTubessa katsomassa vanhan dokumentin vinyylilevyjen valmistusprosessista. YouTube, Yahoo Video, MSN Video ja Google Video ovat avoimia videokirjastoja, joissa on lähinnä maksutonta mutta osin myös maksullista materiaalia, jota käyttäjät voivat itse laittaa katsottavaksi tai ladattavaksi. Tällaiset kaikille avoimet paikat ovat nykypäivää, kuten muukin sellainen ohjelmavirta johon kiinni päästäkseen tarvitsee vain internet-yhteyden ja toimivan tietokoneen.
 
Googlettaessani lähdemateriaalia törmäsin myös toinen toistaan aggressiivisempiin sivustoihin, joissa yhteisenä linjana oli joko vilpittömästi tai näennäisesti sananvapauden ja kaikille avoimen ohjelmasisällön puolustamisen varjolla tuomita RIAA:n (Recording Industry Association of America) viimeaikaiset toimet. Lähinnä sen, että tämä ääniteteollisuuden kattojärjestö oli ottanut tekijöiden oikeudet puolustettavakseen ja lähestynyt tiukkasävyisin uhkauskirjein henkilöitä, jotka olivat luvatonta materiaalia näille videosivustoille laittaneet, lähinnä omien videoidensa taustamusiikin muodossa.
 
Yleinen linja oli, että on naurettavaa puuttua ihmisten kotivideoissa taustamusiikkina käytettäviin päivänhitteihin, että levyteollisuuden pitäisi ennemminkin olla kiitollinen siitä, että musiikki näin saa julkisuutta, ja jokerikorttina kappaleiden vapaan levämisen tuoma tunnettuusarvo artisteille*. (YouTubesta löytyi kyllä myös melkoinen määrä lähivuosikymmenten musiikkivideoita ja livetaltiointeja, joihin tuskin on lupaa haettu, näiden kieltämisestä ei tunnuttu loukkaantuvan.) Mutta jos haluttaisiin toimia oikein, varmaan jonkinlainen Blanket Licensing -malli olisi saatavissa, eli julkaisuoikeudet voitaisiin ostaa tukussa erittelemättä eri sisältöjä. Nythän ainoa immateriaalioikeudellinen suoja on sivuilta löytyvä muistutus siitä, että verkkoon laittaja vastaa itse materiaalin luvallisuudesta. Yhteistyöhalukkuutta lainrikkojien poistamiseen kuulemma toki löytyy.
 
(*Artistille saattaa kyllä olla hyötyä siitä, että musiikki leviää verkossa vastikkeetta. Arctic Monkeys ponkaisi pinnalle tyhjästä, ilman levytyssopimusta, levityskanavanaan MySpacen kotisivut, jotka ovatkin varsin hyvin laadittu alusta musiikin tunnetuksi tekemiseen. Mediajätti Rupert Murdochin viime vuonna ostamassa MySpacessa on valmiina Flash-jukeboksi johon voi sijoittaa omat näytekappaleensa samalla vain pitää allekirjoittaa valtakirja, jonka nojalla ko. musiikkia voi vastikkeetta kuunnella kaikkialla maailmassa, mikä onkin saanut mm. Billy Braggin vetämään musiikkinsa sieltä. MySpacen tai vastaavien sivujen käyttäminen on täysin laillinen tapa julkaista musiikkia vastikkeetta.)
 
Mikäli teos halutaan julkaista vastikkeetta, esimerkiksi markkinoinnin edistämiseksi, sen voi myös vaikkapa määritellä Creative Commons -lisenssin alaisuuteen. Creative Commons -lisenssiä on neljää lajia: Nimi mainittava (annat muiden kopioida, jaella, näyttää ja esittää tekijänoikeuksiisi kuuluvaa teosta sekä sen pohjalta tehtyjä muokattuja versioita teoksestasi vain, jos he mainitsevat nimesi alkuperäisenä tekijänä), Ei kaupalliseen käyttöön (annat muiden kopioida, jaella, näyttää ja esittää sinun tekijänoikeuksiisi kuuluvaa teosta sekä sen pohjalta tehtyjä muokattuja versioita teoksestasi vain ei-kaupallisessa käytössä), Ei jälkiperäisiä (Annat muiden kopioida, jaella, näyttää ja esittää sinun tekijänoikeuksiisi kuuluvaa alkuperäistä teosta, mutta et salli muokattujen versioiden tekemistä teoksesta) ja Sama lisenssi (annat muiden levittää muokattuja teoksia vain samalla lisenssillä, jolla oma teoksesi on julkaistu, eli esimerkiksi epäkaupallista kuvaa ei voi käyttää osana kaupallista kokonaisuutta, vaan kokonaisuuden on myös oltava epäkaupallinen).
 
Mikäli artisti on samalla musiikin tekijä, hänelle saattaa olla hetkellistä etua tekijänoikeuskorvauksista luopumisesta, mutta kuten kaikki bändeissä tietävät, bändiläisistä tienaavat pitkäkestoisimmin ne jotka bändin kappaleet tekevät. Artisti, olipa hän rivisoittaja tai solisti, saa korvauksen soittotapahtumasta, kappaleen tekijä (säveltäjä, sanoittaja, sovittaja) saa mekanisoimismaksun ja korvauksen julkisista soittokerroista aivan formaatista ja esittäjästä riippumatta. Luvattomasta käytöstä kappaleen tekijä ei saa mitään, kun kunnia ja mainekin menevät yleensä esittäjän piikkiin.
 
Onko RIAA sitten biisin tekijän puolella? No, sen toiminnan motiiviksi riittää että uhattuna on myös julkaisijayhtiön yksinoikeus rahastaa tekijän luovalla työllä. Tämän oikeuden he ovat ostaneet teoksen mukana. Asioita ei kuitenkaan sanota niinkuin ne ovat, vaan tekijöiden ja kuluttajien syyllistäminen jatkuu. Olisiko käynnissä mediasota, jossa yhdellä puolen ovat laitevalmistajat ja mediakonsernit, eli sisällöntuotannon ostajat, toisella puolella sisällön tuottajat jotka eivät mielellään tekisi enää kovin paljon huonommin palkattua työtä, ja kolmannella puolella kuluttajat, joilta yritetään saada rahat pois uskotellen, että raha menee sisällöntuottajien kohtuuttomiin vaatimuksiin?
 
Niin tai näin, immateriaalioikeuksista on aina vähemmän luontevaa maksaa kuin kovasta raudasta.

Notta niin, uskaltaakohan noiden Larmolan juttujen jälkeen mitään enää sanoa, ettei tunne itseään ihan idiootiksi :)
 
Mitä tuohon Juhanin(kin) ilmaisemaan asiaan levykansien "kertakäyttöisyydestä" tulee, niin nuorempana sällinä niitä kansia tuli todella tutkittua ja nuuskittua tarkkaan. Tämä johtui lähinnä juuri siitä, että levyjen ostotahti oli sitä 1kpl/kk, kun viikkorahoista piti säästää. Nykyään kun tulee laitettua noin sata euroa levyihin kuukaudessa, niin ei sitä sleeveä niin intohimoisesti tule luettua/katsottua. Ei riitä mielenkiinto eikä aika. Eikä varsinkaan ole sitä uutuudenviehätystä, mikä on jokaisella aloittelevalla musiikkikulinaristilla.
 
Itse kanteen tulee kyllä palattua useasti, sleeveihin tai muihin kansivihkoihin tulee palattua sitten huomattavasti vähemmän. Sleeven tai kansivihkojen taso ei ole laskenut aikojen myötä, mutta toisaalta taso ei ole suuresti noussutkaan. Se peruskansivihko, missä on lyriikat, keskellä bändin/artistin promokuva ja lopussa ehkä kiitokset on nähty ja tehty jo lukemattomat kerrat. Kuten musiikkimakukin kehittyy ehkä sofistikoituneemmaksi, niin kansivihkojen ja oheistilpehöörin pitäsi kehittyä samaan tahtiin. Juuri näihin mielenkiintosiin kansivihkoihin tulee palattua usein, kuten esimerkiksi Godspeed You! Black Emperorin tai Silver Mt. Zionin albumeiden oheismateriaaliin, joihin selvästikin on laitettu mielikuvitusta ja työtä. Samoin ne tukevat itse musiikkia, mikä luo yhtenäisyyttä koko paketin kanssa. Uuden Lapkon levyn mukana tullut Young Desire "novelli" oli loistavasti levyä tukeva, vaikkakin tekstin kerronnan kliseet ja ontuvuudet lähinnä herättivät huvittuneisuutta (don't quit your day-job :)). Samoin Rättö & Lehtisalon Ed Bentton levyn kannet ja kansilehdet olivat yhtä jatkuvaa tarinaa, joka oli paitsi visuaalisesti miellyttävä myös sinäänsä toimiva idea kansilehden uudelleenkäytöstä. Liars -yhtyeen Drum's Not Dead -levyn kansivihoissa taasen on lyriikoiden sijaan miltei jokaisesta kappaleesta kitarasoinnut, vire, efektit ja niiden järjestys sekä muita selityksiä miten kappale on äänitetty, miten rummut on mikitetty tai lauluääntä muunneltu. Kaikki vielä hienosti vapaalla kädellä piirrettynä. Esimerkiksi tällaisiin kansilehtiin olen tutustunut paljon tarkemmin, kuin ns. peruskansivihkoon. Varmasti tulen näihin uudelleen palaamaan. Nämä siis pienenä esimerkkinä. Hienoja kansivihkoja on paljon ja tulee koko ajan lisää, mutta suurin osa kansivihoista on sitä perushuttua, joka ei edes tarvitse yhtä silmäystä enempää.

Se, että lähes jokainen voi nykyään pienellä panostuksella luoda omaa musiikkia ja asettaa sen julkisen ja tehokkaan foorumin kautta kuultaviin ja arvioitavaksi ei mielestäni millään tavalla tee kenellekään helpommaksi saavuttaa sitä suurta rock-tähteyden auraa, johon niin hanakasti toivoisimme kuuluvamme. Sillä tarjonnan lisääntyessä vain todella mielenkiintoiset bändit tahi ilmiöt heiluttavat suurten massojen sisäistä kemiaa, ja voimme ihan oikeasti puhua tässä yhteydessä Britney Spearsista ja Toolista samassa lauseessa.
 
Britney on hyvin tuotettua ja markkinoitua tehdasmusiikkia, jonka vaikutusta ei sovi aliarvioida. Tällaiset artistit ovat itse asiassa ensimmäisiä, joiden levymyynnin kohdalla uudet musiikin levittäytymiskanavat alkavat näkyä. Ihmiset, jotka pitävät musiikkia verrattavana huvipuiston vuoristoradan edessä syötyyn hattaraan, tuskin jaksavat innostua esimerkiksi levynkansista tai levyyn painetuista koreista kuvista. Musiikin muotoutuessa tiedostoksi, joka on ladattavissa niin laillisia kuin laittomiakin kanavia pitkin, sen sädekehä katoaa. Musiikista tulee vain "musiikkia".
 
Mutta puhuttiinpa Internetin invaasion aikoihin sanomalehtienkin kuolemasta vaan kuinka kävikään. Netissä julkaistujen artikkeleiden kasvu on valtavaa, mutta perinteiset, paperille painetut julkaisut ovat pitäneet asemansa ja elävät uuden median rinnalla. Toolin suosion kivijalka lepää mielestäni juuri niissä vanhan liiton musadiggareissa, jotka ehkä etsivät kansitaiteesta piilotettuja, esoteerisia koodeja tai ilmauksia, niissä, jotka haluavat musiikkinsa konkreettisena fyysisenä tuotteena, jota voi tutkia ja arvioida, josta voi keskustella, jonka voi omistaa.
 
Niissä, joille musiikki on vuoristorata.
 
En jaksa uskoa, että musiikki koskaan olisi minkään yhden oksan varassa; Tool ja Britney edustavat erilaisia suuntauksia, joiden selviytymiskeinot ja pontimet ovat eri ulottuvuuksista peräisin. Kuitenkin molemmille on sijansa ja vaikutusalueensa, samalla tavalla kuin digitaalisella medialla on omat territorionsa ja rintamalinjansa. Huolimatta peloista, joita uudet ja tutkimattomat polut meissä laukaisevat, ne voivat kuitenkin johdattaa meidät löytämättömälle mantereelle. Elämme murroskautta, mutta murros ei välttämättä tarkoita degeneroitumista ja mätänemistä. Se voi tarkoittaa myös hedelmällistä rinnakkaiseloa.

Mä en tohon Myspace-touhuun ole päässyt oikeen sisälle, sikäli että miksi ihan tavisyksilöllä pitää olla Myspace-sivu? Joka yleensä on ihan helvetin sekava, kaikenlaista kuvaa ja taustakuvaa ja taustamusiikkia ja joku videokin siihen pistetty pyörimään. Ja sitten jotain Myspace-kavereita. Onko se joku maailmanlaajuinen aikuisten Irc-galleria? Valistakaa.

Onko se joku maailmanlaajuinen aikuisten Irc-galleria?
 
Lyhyesti: On.

Lähinnä teinien tai nuorten aikuisten tosin.

Ongelmia on kaksi:
Toinen on uusien teknologioiden vyöry - niitä tuntuu tulevan viikottain, parhaana kaksi. En ihmettele kamalasti, että laitevalmistajat ja mediatalot kypsyvät, jos joka alustan käytöstä pitää maksaa erikseen. Tekijänoikeuksien haltijoiden edustajat toimisivat viisaasti, jos lähtisivät hakemaan systeemiä, joka perustuu lähetysten/median sisältöön eikä tekniseen alustaan. Tosin vastapuoli on toiminut turhan kärkkäästi pyrkimällä hakemaan lainsäädäntöpuolelta muutosta asiaan.
 
Piratismi on sitten se toinen. Itsepalvelu kaupoissa lisää hävikkiä. Oikeasti makkaran voi pölliä marketista jäämättä kiinni, mutta suurin osa ei tee sitä. Nettipiratismissa hävikin aste lienee kuitenkin kasvanut liikaa. Tilanne kyllä korjautuu tavalla tai toisella, koska paras musiikki on kuitenkin sellaista mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan, jopa varastamaan. Tiedä sitten miten väkivaltainen se lopullinen murros tulee olemaan: Saadaanko imutukset "tarpeeksi" kuriin, vai siirtyykö kaikki kaupallinen musiikki ankaran kopiosuojauksen piiriin.

Myspace kaatuu, Internet kaatuu, kaverit tulee lainaamaan multa levyjä, en lainaa.

Tosta bisnekseestä on jo keskusteltu niin paljon, että ei paljoa enää ole lisättävää.

Sen sijaan olen miettinyt jo jonkun aikaa sitä, että nyt kun kaikki on saatavissa heti, ja suunnilleen ilmaiseksi, niin mikään ei enää tunnu miltään. Minkään eteen ei enää nähdä vaivaa ja musaa tulvii joka tuutista enemmän ja enemmän. Joka viikko lanseerataan uusia artisteja, joista tekijät toivovat sitä seuraavaa isoa juttua. Tuntuu että signaali/kohinasuhde on aika huono nykyään. Kierto on nopea. Musiikilla ei hirveästi ole arvoa ja hyväkin juttu on vanha jo muutaman kuukauden päästä.

Mietin sitä, että kun pentuna opettelin tekemää musaa ja kuuntelin, kaikki oli paljon alkeellisempaa. Ja silti musa tuntui jotenkin paremmalta. Levyjä tuli odotettua...musan tekeminen oli hankalaa ja kesti pitkän aikaa...studioon pääsi vaan silloin kun oikeasti tuli tehtyä levyä...ja kaikki oli jännää. Levytyssopimus oli iso juttu...tähdet olivat oikeita tähtiä. Ei ollut nettiä, joista voi lukea kyynisiä kommentteja musabisnekseestä.

Toisaalta mä kammoan ajatusta paluusta vanhaan...moni asia on nyt pirun hyvin. Oikeasti, tämä aika tullaan muistamaan yltäkylläisyyden aikana. Koskaan ei ole Suomalaisilla mennyt yhtä hyvin, ainakaan materialistisilla mittareilla. Sama koskee musantekemistä. Ammattitaito on kehittynyt mielettömästi ja musan kenttä on hyvin monipuolinen. Mutta fiilistasolla tollanen kaikilla kaikkea heti ei ehkä kuitenkaan riitä. Jengi tarvitsee unelmia ja jotain salaperäistä, tavoitteita...jotain maagisuutta.

Tämä menee ehkä hieman sivuun tuosta aloituksesta, mutta liittyy kuitenkin musiikin tulevaisuuteen ja internetin rooliin siinä. Oma visioni on että internettiä voisi käyttää jonkinlaiseen virtuaalibänditoimintaan, että etäällä toisistaan olevat ja kenties toisiaan oikeasti tuntemattomat voisivat yhdessä tehdä musiikkia. Jossain mielessä tuota ehkä esiintyykin, mutta näissä keskusteluissa tuo ei juuri ole ollut mukana. Itselläni se on ollut mielessä, ja siksi ehkä olenkin toisinaan tullut ymmärretyksi väärin.
 
Teknisessä mielessä reaaliaikaisessa yhteissoitossa netin kautta on toki haasteita, mutta se ei ehkä olekaan se keskeisin kysymys. Pitkälle päästään myös jakamalla ja lisäämällä ja työstämällä raitoja. EDIT: tämänsuuntaista toimintaahan esiintyy täälläkin eri soittoskabojen ja miksausharjoitusten muodossa.
 
Yksi spesiaalikysymys tuossa on kytkös tekijänoikeuksiin. Lienee normaalia, että aloitteleva bändi soittaa covereita. Ymmärrän että autotallissa saa soittaa covereita, ja keikoilla myös kunhan niistä menee asianmukaiset ilmoitukset. Virtuaalibändin kohdalla mukaan tulee netin kautta jakelu, vaikkei olekaan julkinen. Ja entäs sitten, kun halutaan pitää se virtuaalikeikka? Sääntöjen mukaan kyseessä lienee nettiradio ja siinä pätevät eri säännöt kuin elävällä keikalla.
 
Heitin tämän nyt tähän, en valittaakseni, vaan yhtenä visiona siitä mitä internet voisi musiikinteossa tarkoittaa, ja mitä kysymyksiä siinä on.

Vinyyli palaa. Stupido-shopissakin oli jo vino pino uutta vinyyliä uusinpainoksina myynnissä.

Tulee formaatti jonka valmistamiseen ei tarvita öljyä. Vai onko cdeet ja vinyylit öljypohjasista muoveista kyhätty.

Noista formaateista puheen ollen, kävin taannoin musiikkidiggarijoukon kanssa keskustelua näiden formaattien tallennuskapasiteetin kasvamisesta. Tämä 40 minuutin albumin pituusstandardihan on vinyylilevyjen perua, mutta nyt kun on esimerkiksi DVD:t mihin mahtuu musiikkia useita tunteja (en tiedä tarkkaan, jotain kahdeksanko?), niin koska albumien pituudet alkavat ylittää sitä neljän-viiden tunnin rajaa? :) Ihan vitsipohjalta tätä keskustelua käytiin, mutta ihan hauska idea olisi, jos bändit työstäisivät levyjään yhtä kauan, kuin jotain isoja Hollywood -leffoja. Studio vuokrattuna kolme vuotta putkeen. Välillä pidetään lehdistötilaisuuksia ja laitetaan trailereita albumista levitykseen. Satahenkinen työryhmä taustalla tekemässä esi- ja jälkituotantoa. Levyn tekeminen maksaisi kymmeniä miljoonia jne. :) Näin ei tule koskaan tapahtumaan, mutta teoriapohjalla se on ihan mahdollista. Olisi vain karmeaa, kun hyvälläkin 40 minuutin albumilla on miltei aina noin 5 minuuttia filleriä. Miten sitten kahdeksan tunnin levyllä? Tunnin verran skeidaa? :)

Noista formaateista puheen ollen, kävin taannoin musiikkidiggarijoukon kanssa keskustelua näiden formaattien tallennuskapasiteetin kasvamisesta. Tämä 40 minuutin albumin pituusstandardihan on vinyylilevyjen perua, mutta nyt kun on esimerkiksi DVD:t mihin mahtuu musiikkia useita tunteja (en tiedä tarkkaan, jotain kahdeksanko?), niin koska albumien pituudet alkavat ylittää sitä neljän-viiden tunnin rajaa? :) Ihan vitsipohjalta tätä keskustelua käytiin, mutta ihan hauska idea olisi, jos bändit työstäisivät levyjään yhtä kauan, kuin jotain isoja Hollywood -leffoja. Studio vuokrattuna kolme vuotta putkeen. Välillä pidetään lehdistötilaisuuksia ja laitetaan trailereita albumista levitykseen. Satahenkinen työryhmä taustalla tekemässä esi- ja jälkituotantoa. Levyn tekeminen maksaisi kymmeniä miljoonia jne. :) Näin ei tule koskaan tapahtumaan, mutta teoriapohjalla se on ihan mahdollista. Olisi vain karmeaa, kun hyvälläkin 40 minuutin albumilla on miltei aina noin 5 minuuttia filleriä. Miten sitten kahdeksan tunnin levyllä? Tunnin verran skeidaa? :)
 
Kauhea ajatus. Mielestäni keikkojen ja levyjen pitäisi kestää 30 minuuttia. Mutta muut bändin pojat ei ikinä usko :(

Ennen oli kaikki paremmin!
 
Huomaan usein, että vaikka nykyään tarjonta on runsasta ja levyistä löytää helposti maistiaisia, niin ei enää löydy omaa makuani tyydyttäviä bändejä. Kenttä on jo niin laajaa, että helmet hukkuvat keskinkertaisten bändien ylitarjontaan.
 
Toisaalta bändit on jaettu todella tiukkoihin lokeroihin ja niissä junnataan sitten viimeiseen asti, kaikki on niin hemmetin ehdotonta.