Yleistä keskustelua musiikista ›

Mietiskelin tuossa yhtenä päivänä "fiksun" ja "tyhmän" musiikin käsitteitä kun törmäsin jossakin vanhassa musiikkilehdessä artikkeliin, jossa arvosteltu bändi - en kuolemaksenikaan muista mikä - leimattiin älykköpopiksi.
 
Perinteisestihän etenkin progressiivinen rock, klassinen musiikki ja jazz ovat saaneet älykkään musiikin leiman, ja vastaavasti heavyn ja "listapopin" (Sweetista Britney Spearsiin) kohtaloksi on ollut monesti jäädä kolikon toiselle puolelle. Myös folkia taidettiin pitää 1960-luvulla tiedostavan ja fiksun kuulijakunnan musiikkina, kun taas perinteistä tanssimusiikkia arvotetaan yleensä hieman toisella tavalla.
 
Vaikka kovin moni ei välttämättä myöntäisikään tämänkaltaisen jaottelun olemassaoloa, mutta siitä huolimatta uskoisin, että suosikkiartistikseen a) Kate Bushin tai b) Tea Hiillosteen nimeävä ihminen saa aikaiseksi vähän erilaisen vastaanoton keskiverrolta Muusikoiden.nettiläiseltä.
 
Niin, millainen musiikki on älykästä ja millainen tyhmää? Onko kyse ensisijaisesti kappaleiden sanoituksista vai sävellyksistä? Edellyyttääkö tietynlainen musiikkilaji kuulijaltaan enemmän kuin toinen ja vaaditaanko Schubertin kuuntelemiseen enemmän älliä kuin Ari Koivusen? Ovatko Belle & Sebastian ja Suede älykkäämpiä bändejä kuin vaikkapa Scorpions ja Yölintu?
 
Keskustelua, kiitos, ja mieluummin tietysti älykästä kuin tyhmää ; )

Aina kun joku haukkuu suosikkibändisi paskaksi pitää vastata että et vain tajua. Niin.
 
Toolista mulla on semmonen kuva että sen kuuntelijat luulee olevansa :-----D

Aina kun joku haukkuu suosikkibändisi paskaksi pitää vastata että et vain tajua. Niin.
 
Tämä on juuri oikein. Näin siis minäkin.
 
Toolista mulla on semmonen kuva että sen kuuntelijat luulee olevansa :-----D
 
Jep, ja kuten myös Dream Theaterin kuuntelijoista, muutenkin kaikki "progen" kuuntelijat, stereotypioita katsokaas :P

Karkeasti jaotellen (karrikoiden) fiksuksi musiikiksihan voidaan lukea sellainen musiikki, joka jää marginaaliin, ei myy paljon, eikä hypiskele silmille naistenlehdissä. Diggaripiiri tietää nämä fiksut bändit. Jos suosiota (yllättäen) tuleekin, menettää musiikki fiksuuttaan.
 
Tyhmää musiikkiahan ovat kaikki ne lajit, jotka myyvät massoittain. Tyhmää musiikkia kuuntelevat sellaiset, joille musiikki on tapettia, taustaa.
 
Ehkäpä fiksua musiikkia kuunnellaan älypohjalta, sitä analysoidaan ja spekuloidaan. Fiksu musiikki sisältää sellaista, jota tavallinen simo keravalta ei millään voi ymmärtää.
 
Tyhmää musiikkia kuunnellaan fiilispohjalta. Jos tuntuu hyvältä, se on sitten hyvää. Jos ei, se on "hyi helevetti":

Vaikka kovin moni ei välttämättä myöntäisikään tämänkaltaisen jaottelun olemassaoloa, mutta siitä huolimatta uskoisin, että suosikkiartistikseen a) Kate Bushin tai b) Tea Hiillosteen nimeävä ihminen saa aikaiseksi vähän erilaisen vastaanoton keskiverrolta Muusikoiden.nettiläiseltä.
 
Mun mielestä Kate Bushin mainitseminen on jo namedroppingiksikin aika passé.

Toolista mulla on semmonen kuva että sen kuuntelijat luulee olevansa :-----D
 
En minä ainakaan luule olevani :D
 
Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit, kyllähän Toolin kohdalla tämä fanitus menee joillakin ihmisillä hieman yli.

Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit, kyllähän Toolin kohdalla tämä fanitus menee joillakin ihmisillä hieman yli.
 
Johtuu lähinnä kai siitä, että bändiä kohtaan on monesti vaikeaa esittää minkäänlaista kritiikkiä tai saada keskustelua aikaiseksi, kun osa jengistä laskee jotain kuun geometrioita Maynardin mikkistandista. -GhostOfTheSun
 
D---)

Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit, kyllähän Toolin kohdalla tämä fanitus menee joillakin ihmisillä hieman yli.
 
Ehkä se johtuu just faneista että pidän joitakin bändejä "älykköpaskana". Kuinka ollakaan, tuli mieleen heti Rockhuoran klassikko: http://media.stadia.fi/~0302104/kullipukun/Rockhuorapiirrustaa01.jpg

Perinteisestihän etenkin progressiivinen rock, klassinen musiikki ja jazz ovat saaneet älykkään musiikin leiman, ja vastaavasti heavyn ja "listapopin" (Sweetista Britney Spearsiin) kohtaloksi on ollut monesti jäädä kolikon toiselle puolelle. Myös folkia taidettiin pitää 1960-luvulla tiedostavan ja fiksun kuulijakunnan musiikkina, kun taas perinteistä tanssimusiikkia arvotetaan yleensä hieman toisella tavalla.
 
Hauskaa sikäli, että dinosaurusten aikaan esim. juuri mainitsemasi Sweet ja purkka olli tyhmää musiikkia, kääntyi se jossain vaiheessa 80-90 -luvulla intelligentsian suosikiksi.

Niimpä. Fiksua tai ei, mulle musiikki on oikeasti täysin subjektiivinen kokemus. En pysty, osaa tai halua luokitella musiikkia sen oletetun "fiksuuden" mukaan. Niimpä mulla pyörii levysoittimessa klassisesta heviin kaikkea. Jos mun korvaan natsaa, niin silloin se riittää kriteeriksi.
 
Totta kait mullakin on lempigenrejä joita kuuntelen enempi mutta mitään en jätä tutustumatta mentaliteetilla jatsia -> älykästä -> paskaa.

Fiksuksi musaksi lasketaan kaikki mikä meidän äitin mielestä on ihan paskaa.

Mun mielestä taas nimenomaan puuttuu sellainen selkeä ja inspiroiva vastakkainasettelu. Kaikki on vaan samaa tuubaa nykyään, mistään ei voi selkeästi sanoa, että tämä on mun juttu.
 
Muistan kyllä sen juntti- ja älykkömusa-ajattelutavan, onko se vieläkin voimissaan? Sekin on liian laihaa vastakkainasettelua, koska ei siinä voi ottaa selkeää kantaa. Voi tykätä yhtäpaljon Popedasta kuin vaikka jostain junttibändistäkin. Miksei nykyään riidellä selkeesti makuasioista?

Itse en ole pitänyt otsakkeen kysymystä kovin oleellisena, joskin on myönnettävä että enimmäkseen tulee kuunneltua sitä, mitä oletettavasti tarkoitetaan "älykkömusiikilla". Olisikohan niin, että musiikki määritellään "älykkääksi" silloin, kun kappaleissa etsitään jotain tuoretta näkökulmaa musiikkiin saundien, kappalerakenteiden, rytmiikan, harmonian, sanoitusten tms. osalta?
 
Mutta entä sitten kun joku "älykäs" näkökulma on löydetty ja sitä ryhdytään toistamaan? Onko toistettu temppu edelleen älykäs vai jo tyhmä...? Ei tainnut tämä teoria selittää yhtään mitään.

Lisäksi voisi kai laskea mukaan vielä "tekoälykkään" musiikin (tässäkin keskustelussa on pari nimeä tullut esille, ja itse voisin mainita John Lennonin ja Yoko Onon "Two Virgins" -kokeilut) tai sitten pilke silmäkulmassa tehdyn "tyhmän" musiikin, joka on tarkoitushakuisesti suunnattu sille "pienimmälle mahdolliselle nimittäjälle", josta Frank Zappa on joskus puhunut.
 
Zappa oli itse aika mielenkiintoinen tapaus, joka saattoi säveltää hyvinkin haastavan klassisen sävelmän, joka sitten varustettiin täysin idioottimaisilla sanoilla tai nimellä. Lisäksi miehen suurin hitti taisi olla satiirinen "Valley Girl", jonka osa ihmisistä ymmärsi kritiikiksi kun taas osa piti sitä tietynlaisen elämäntavan ylistyslauluna (näin muistelisin Barry Milesin Zappa-elämäkerrasta lukeneeni).
 
Ja eipä unohdeta myöskään sellaista musiikkia, joka on ns. "tyhmyyden ylistämistä", eikä yritäkään teeskennellä olevansa millään tavalla fiksua, vaan tekee maanläheisestä ns. "titties & beer" -elämänasenteesta ihailtavaa, ja saa siten fanijoukkonsa kiistattoman suosion. Esimerkiksi voisi käydä kai AC/DC.
 
Aina kun joku haukkuu suosikkibändisi paskaksi pitää vastata että et vain tajua. Niin.
 
... mutta toisaalta esimerkiksi Ari Koivusta käsittelevässä ketjussa kukaan puolestapuhuja ei käsittääkseni ole yrittänyt käyttää tätä argumenttia hyväkseen. Kertooko se jostakin?
 
Mun mielestä Kate Bushin mainitseminen on jo namedroppingiksikin aika passé.
 
Kyseessä voisi olla myös vaikka Björk tai Cat Power - vastakkainasettelua haettiin naispuolisista artisteista. Ja mikäli joku namedroppaa tämänkaltaisessa keskustelussa Kate Bushia, onko se tekoälykästä?

... mutta toisaalta esimerkiksi Ari Koivusta käsittelevässä ketjussa kukaan puolestapuhuja ei käsittääkseni ole yrittänyt käyttää tätä argumenttia hyväkseen. Kertooko se jostakin?
 
Voi kertoa, mutta ei tuo käy varmaan kaikilla mielessä. Mielestäni se on selvästi sillei että ne ketkä eivät diggaa vaikkapa Arii Koivusesta eivät ehkä ymmärrä sitä tarpeeksi hyvin. Kun opit ymmärtämään niin pidät siitä, plaaplaa...
 
Ja näitä ketkä eivät ymmärrä Koivusta ja kumppaneita ovat luultavasti ne ketkä olettavat olevansa fiksuja fiksun musiikin kuuntelijoita, kuten vaikkapa progen.
 
Edit: Loistava aihe, näistä mä diggaan kunhan ei tule hirveetä vääntämistä. ++

... mutta toisaalta esimerkiksi Ari Koivusta käsittelevässä ketjussa kukaan puolestapuhuja ei käsittääkseni ole yrittänyt käyttää tätä argumenttia hyväkseen. Kertooko se jostakin?
 
On siellä vähän kiertäen ollut sama argumentti. Kun osa itkee koko ajan laulannan tasosta niin toiset vastaa että entäs hyvä meininki ja toimivat biisit.
 

 
Lennu ja Popeda :--------------------------D

Itse olen miettinyt vähän samansuuntaista kysymystä "syvällisyyden" -käsitteen kautta, koska joku taho on joskus minulle tokaissut jonkin klassisen teoksen olevan "syvällinen". Ihmettelin sitten kovasti, että mikä tekee sävelteoksesta syvällisen.
 
Jos nyt ei mennä ollenkaan teksteihin, vaan pysytellään puhtaasti sävelkielessä, niin ainakin pelkkä monimutkaisuus voidaan rajata pois. Tai en itse ainakaan voi hahmottaa sitä, että kaikkein vaikeiten hallittavien harmoniateorioiden ja rytmisten kuvioiden käyttö teoksessa tekisi siitä - ainakaan yksinään - syvällisen.
 
Toisaalta pahimpien kliseiden käyttö ja simppelit melodiat taitavat helposti rankata teoksen pois syvällisestä - ainakaan jos ei ole löytynyt jotain uutta näkökulmaa asiaan. En nyt tietenkään ajattele, että olisi olemassa edes mitään objektiivista standardia sille mitkä tietyt teokset ovat syvällisiä - vaikka makuarvostelmat ovat toki sellaisia, että tahtoisimme niiden olevan universaaleja, kuten eräskin Immanuel Kant jo aikoinaan totesi. Eli jos pidämme jotain musiikkia paskana, tahtoisimme että muutkin näkisivät sen paskuuden.
 
En kuitenkaan ole valmis luopumaan täysin tästä syvällisyyden ideaalista ja vaipumaan yleisdemokraattiseen konsensukseen jossa kaikkien näkemykset ovat yhtä hyviä. Syvällisyydessä voi olla jotain itua ainakin tällä tavalla: syvällisempi teos on sellainen joka vaatii perehtymistä, joko yleisesti aikaisempaan musiikkiin tai sitten vain teokseen itseensä. Nyanssien etsimistä ja oikeaa keskittymistä.
 
Tällöin syvällinen sävelteos eroaisi lähinnä siitä, että sen "ymmärtäminen" vaatii vähän vaivaa kuulijalta musiikin suhteen, englannissa käytetään sellaista termiyhdistelmää kuin "acquired taste" joka sopii mielestäni syvällisyyden kanssa yhteen. Esimerkiksi viinidiggareilla on "acquired taste" koska itse kukin tietää, että viinit eivät ensimaistamalta ole mikään elämää ihmeellisempi elämys, vaan viinien arvostaminen vaatii asiaan perehtymistä ainakin maistamisen kautta.
 
Jotkut teokset ovat taas sellaisia, että niistä tuntuisi puuttuvan haaste syvälliseen kuunteluun, kyse on pikemminkin pikaruokamusiikista, jossa kuulijalta ei ole vaadittu vaivaa. Siksi jotkut musiikkiin perehtyneet saattavat vieroksua niitä jotka ilmoittavat suosikeikseen tämän hetken uudet listahuiput - helposti syntyy mielikuva siitä, että kuuntelija ei ole oikeasti kauheasti nähnyt vaivaa musiikin eteen, sukeltanut sen maailmaan. Toisaalta, jos joku kuuntelee sellaisia nyt unohdettuja, mutta aikanaan listoillakin kelluneita jenkkakappaleita joita kukaan muu ei kuuntele, ja oikein intohimolla, niin syntyy helpommin mielikuva siitä, että näihinkin on löydetty jokin vähän syvempi mielikuva - syvällisyys ei siis välttämättä ole niin vahvasti teoksen ominaisuus kuin kuulijan ominaisuus suhteessa teokseen.
 
Ette te kuitenkaan jaksaneet lukea tätä.

Luulen, että asian juuret lepäävät jossain syvällä maaperässä. Jostain syystä musiikista on vain tullut sellainen kiistakapula, jonka erinomaisuudesta/tekotaiteellisuudesta jutellaan missä tahansa porukassa. Eikä se välttämättä ole paha juttu lainkaan. Mutta siis jos verrataan taidemuotona noin esim. kuvataiteeseen, niin silloin porukka on niukkasanaisempaa. Sen oman valinnan erinomaisuuden mainostaminen ei vaan ole niin tärkeätä kuvataiteen puolella ja se on yleensä ottaen esim. karkealla tasolla hyväksytty _makuasiana_ miten joku vaikkapa valkkaa värit kämppäänsä.
 
Vaikka haluaisinkin olla asiassa puolueeton, en silti pysty kuuntelemaan tiettyjä orkestereita tai löytämään niistä mitään hyvää ja olenkin mökkireissuille sun muille alkanut omasta musavalikoimasta keksimään helpommin pureksittavaa, mutta kuitenkin itseänikin miellyttävää musaa. Näin jokunen ihminen aina löytää itselleen uutta musiikkia ja minä joudun kuuntelemaan vähemmän "mikä kesä?"/"tytöt tykkää" -tyyppistä "tyhmää musiikkia".
 
Voi kun osaiskin kuunnella kaikkea.

Ette te kuitenkaan jaksaneet lukea tätä.
 
Minä luin ja plussaa tuli reilusti. Paljon samoja kanjota.
Ja WyW puhui kanssa asiaa.

- vaikka makuarvostelmat ovat toki sellaisia, että tahtoisimme niiden olevan universaaleja, kuten eräskin Immanuel Kant jo aikoinaan totesi. Eli jos pidämme jotain musiikkia paskana, tahtoisimme että muutkin näkisivät sen paskuuden.
 
Ei Kant sitä tarkoittanut, vaan sitä että aiheet olisivat universaaleja. Kyllä sekin tahtoi, että niistä syntyy väittelyä ja sitä kautta mielenkiintoa. Konsensus vaan laimentaa asioita, ja on äärettömän tylsää kikkelöintiä.
 
Ette te kuitenkaan jaksaneet lukea tätä.
 
En mä jaksa montaa muutakaan asiaa.