Yleistä keskustelua musiikista ›

Kuuntelin just Cultin Sonic Temple levyä ja ajatukseni palasivat kultaiselle 1980 luvulle. Sillä vuosikymmennellä nimittäin ilmestyivät Cultin albumit Love (85) ja Electric (87). Muutos levyjen välillä oli kohtuullisen suuri. Gootahtavasta kasaribrittirockista blondattuine hiuslaitteineen ja pitsipaitoineen juurevaan AC/DC tyyliseen riffirockiin. Tuleeko kenelläkään mieleen yhtä suuria, tai mielellään suurempia muutoksia perättäisten levyjen välillä. U2 lienee sitä ainaklin jonkun verran harrastanut.

Radiohead; esim. levyt OK Computer -> Kid A.
 
Ja Miles Davis on mun vakiovastaus aina kun kysytään artisteja joilla on monenlaista matskua tuotannossaan =)

Lou Reed:
Metal Machine Music (1975) - Coney Island Baby (1976)
 
Joo, tuosta saa pistää paremmaksi. Tosin tuo metal machine music nyt on aika poikkeustapaus muutenkin.

Deep Purplella oli uran alussa hieno trio levyjä.
 
II-levy -The Book of Taliesyn 1968
Ihan psykedelia/hippimusaa. Tämän jälkeen basisti ja laulaja vaihtuivat ja Gillan/Glover tuli remmiin.
 
III-levy -Concerto for Group and Orchestra 1969
Klasaribändin kanssa tehty yhteislevy.
 
IV-levy -Deep Purple 1969
Sitä hevin jytkettä mistä Deep Purple parhaiten tunnetaan.
 
Nuo voisi kaikki olla vaikka eri bändien levyjä, niin paljon ne poikkeavat musiikilliselta sisällöltään.

Neil Youngilla on välillä viskonut aika lailla.
 
Primal Screamin rollari -levyn jälkeinen taisi olla something rather different.

Ai niin, Kari Peitsamo!

Pearl Jamilla on ollut monenmoista biisiä uran eri vaiheissa. Kova bändi kyllä.

Tämä on mielenkiintoinen topic! Tietysti ensimmäisenä mieleen tulee todella radikaalista otteestaan musiikkiin muutenkin tunnetut muusikot, suorastaan kameleontit kuten Tuomari Nurmio, Ismo Alanko ja ulkomaisista vaikkapa Beck. Mutta luulen aloittajan hakevan enemmän bändin tyylin muuttumista levystä toiseen. Wigwamin muutos kiemurtelevasta jazzprogesta 70-luvun kokeilevaan poppikseen oli aika suuri. Kuten myös Jethro Tullin debyytin ollessa silkkaa selkeää sinisävelmää ja Stand Up jo reippaasti koukeroisempi.

Tom Waits muutti Swordfishtrombonella tyylinsä melko isosti.
Bob Dylan vaihto akustisesta sähköön Subterranean Homesick Bluesilla. Toinen puoli sähköillä ja toinen puoli akustisesti.

Eiks se Purplella mennyt niin, että Concerton jälkeen tuli In rock.

Deep Purplella oli uran alussa hieno trio levyjä.
 
II-levy -The Book of Taliesyn 1968
Ihan psykedelia/hippimusaa. Tämän jälkeen basisti ja laulaja vaihtuivat ja Gillan/Glover tuli remmiin.
 
Ei tullut vielä Gillan ja Glover vaan vasta seuraavan levyn jälkeen. Elikkäs siis Deep Purple(1969) albumilla soittaa/laulaa vielä Simper/Evans. Concertossa on jo Gillan ja Glover.

Eiks se Purplella mennyt niin, että Concerton jälkeen tuli In rock.
 
Ei voi muistaa. Ihan eka levy minkä koskaan ikinä omistin oli Fireball. Ne aikasemmat tuli sit ääniteltyy kaseteille postuumisti ja osteltuu tuonnempana,mut muistelisin et oot oikeessa.

Bob Dylan vaihto akustisesta sähköön Subterranean Homesick Bluesilla. Toinen puoli sähköillä ja toinen puoli akustisesti.
 
Eiks toi älppy julkaistu alunperin (?) nimellä "Bringing It All Back Home".

Eiks toi älppy julkaistu alunperin (?) nimellä "Bringing It All Back Home".
 
Joo, siis en tiä kumpi on alunperin vai onko jenkki/eurooppa tai joku muu markkina-alue juttu toi nimi homma mut sama levy. Loistava läpyskä.
On The Road Again on meikän rokkifavoriitti Dylanilta. Hillitön svengi bändillä, kyllä rullaa.Suorastaan mättöä on komppi.
Ero siihen Landolan rämpytykseen on korvin kuultava. :)
muutos tapahtuu viel saman levyn puolenvaihdon aikana.
Limppusta sanovat liian nopeeks Lindholmiks, mut sekään ei vaihda tyyliä niin nopeesti. Muutoksia eri levyjen välillä on kyllä suuresti, siis Lindholmilla.
 
kirjuutus vihreitä taas. Korjailin, muka.
Edit.
Julkastu Alankomaissa nimellä "Subterranean Homesick Blues" vuonna `65.

Pistetäänpä tähän Marillion ja Holidays in Eden (1991) - Brave (1994). Aikuispoprokkia ja 71-minuuttinen progejärkäle.

Metallibändi Soilwork on osannu uudistua joka levyllä. Samoin King Crimsonin hypähdys 80-luvulle oli suuri muutos. Onhan noita. Genesis.. jätetään muillekin muutama.

Ulver nyt on lähes täysin eri musiikkia joka levyllä. Fear Factory teki kohtuu suurin hyppäyksen Soul of a New Machinen perusdöödiksestä groove metal-vaikutteiseen industrial metalliin Demanufacturella. Groove metallista puheenollen, taitaa suurin hyppy löytyä tuolta Panteran leiristä 90-luvun alussa kun lähes kymmenen vuoden glamrockittelun jälkeen heittivät suunnan päinvastaiseen suuntaan groovavaan tuplabasarihevin suuntaan karjuntavokaaleilla.

Dave Liian Nopee Lindholm on nyt suomalainen malliesimerkki. Varsinkin soolojen ja bändilevyjen väliset hyppäykset ovat olleet valtavia. Bluesounds-kiekoista Ainoon...
 
Pelle Miljoona siirtyi jonkinlaiseen uusmodernismiin perinteisestä uudesta aallosta Viimeisestä Syksystä Moottoritie on kuuma. Palatakseen myöhemmin takaisin perinteiseen.
 
Bowie siirtyi Low-Heroes-Lodger -futuristisista maalailuista popimmille linjoille Let's Dancella.

Bowie siirtyi Low-Heroes-Lodger -futuristisista maalailuista popimmille linjoille Let's Dancella.
 
Niin, joo, eiks tää oo se David Jones niminen hippiralli trubaduuri, joka vaihto nimensä et ei sotkettas siihen Monkees solistiin (Oikeesti, vaik ei ois nimeensä vaihtanu Bowieks niin tuskin ois vaaraa), ja Bowie nimellä tekas mutaman kehnohkosti menestyneen Glamrock biisin ( vai oliks ne kaikki ykköshittejä ? ) ja sit rupes maalaileen futuristisesti. Ai joo, missäs välissä Young Americans tuli.
Pin Ups melko mainio cover pläjays.
Perkkal vieköön, sehän ol kamelotti koko tavis bowis.

Jep, Bowie on kulkenut hippifolkista (The Man who sold the world, Hunky Dory) glam rockiin (The Rise and fall of Ziggy Stardust, Aladdin Sane, Diamond dogs), siitä sitten Youn Americansin amerikkasoulin kautta Berliini-kauden kynisismijuttuihin (Low, Lodger, Heroes). Bowiellahan noita isoja muutoksia tuntuu olleen kovasti.