04.07.2019: Ikimetsää ja elämänmakuista meininkiä

Vuonna 1887 valmistui nykyisen Jämsän kokoisessa Superiorin kaupungissa, Wisconsinin osavaltiossa, Yhdysvalloissa, valtava, lähes 3000 työmiehen voimin pystytetty viljasiilo nostohisseineen. Siilot ja hissit rakennettiin pääsääntöisesti puutavarasta, jota kolmatta vuotta kestänyttä urakkaa varten kaadettiin Michiganin ja Wisconsinin laajoista aarniometsistä. Vielä noihin aikoihin nämä suurelta osin ihmiskäden ja kirveen koskemattomat metsät levisivät itärannikolta aina lännessä Appalakkien vuoristoon ja pohjoisessa Michiganin ja Kanadan rajalle saakka, josta edelleen katkeamattomana peittona Kanadan tiettömien taipaleiden yli arktiselle puurajalle saakka. Näistä erämaista pelkästään tälle yhdelle työmaalle kuljetettiin valmiina sahatavarana arviolta 57 000 kuutiometriä douglaskuusta, keltamäntyä, strobusmäntyä sekä valkotammea. Koska kyseisille puulajeille hyvin tyypillinen luonnollinen elinikä on 200-400 vuotta, uskalletaan varmuudella sanoa, että ainakin osa varaston seinistä on aloittanut elämänsä samoihin aikoihin kun Mayflower laiva kuljetti ensimmäiset englantilaiset puritaanit Atlantin yli syksyllä 1620. Superior Globe Grain yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1989 ja siihen mennessä viljanjyvät olivat hioneet siilojen puuseiniä jo yli 100 vuoden ajan. Varasto, jota kukaan ei enää kaivannut, jäi tyhjilleen ja sai aloittaa hiljaisen kuolemansa lahoten suolaisessa merituulessa. Vasta vuosia myöhemmin, tulipalojen, poliittisen kähminnän, yleisen rapistumisen ja kaavoitus- sekä rahoitusvaikeuksien keskellä muutamat kaukaa viisaat henkilöt näkivät tässä pystyyn kuolleessa rakennuksessa muutakin kuin jätettä. Aloitettiin vuosia kestänyt vaivalloinen operaatio, jossa käyttökelpoinen puutavara kerättiin talteen, varastoitiin ja lopulta sahattiin sekä myytiin sitä oikeasti arvostaville käyttäjille. Yksi ostajista oli Fender Musical Instruments Corporation, joka varasi itselleen osan strobusmännystä. Nämä nauloista ja kiinnitysraudoista puhdistetut mäntylankut tulisivat jatkamaan elämäänsä kitaroiden runkoina, joiden oli tarkoitus muistuttaa soittajaansa Leo Fenderin ensimmäisistä, juurikin männystä valmistetuista sähkökitaran prototyypeistä. Puhumattakaan kunnianosoituksesta soitinten kuningasta, Telecasteria kohtaan, joka on jo 70 vuotta ollut, jokaista ruuviaan myöten, yksinkertainen ja aina toimiva, rehellisen työmiehen työkalu. Työmiehistä sanottakoon vielä sekin, että Superiorin kaupungin nykyisistä asukkaista 7% on suomalaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Osa näistä aikanaan maailmalle lähteneistä suomalaisista on varmasti ollut myös rakentamassa Globe Grainin viljasiiloja, sillä lähes kaikki rakennusmiehet tuolla työmaalla olivat juurikin siirtotyöläisiä. Soitinrakentajat Fenderin verstaalla päätyivät leikkaamaan vanhasta männystä ainakin Stratocasterin, Telecasterin ja Jazzmasterin runkoja. Nämä kitarat tuotiin markkinoille Limited Edition American Professional sarjoina vuonna 2017. Kirjoitukseni käsittelee lähinnä Telecaster mallia, jonka onnistuin saamaan haltuuni joitakin aikoja sitten. Sitä valmistettiin yhteensä 300 kappaletta, joista saamani tiedon mukaan viisi yksilöä varattiin Pohjoismaihin ja vain yksi Suomeen. Näin siis virallisen maahantuonnin kautta. Ainakin yhden vastaavan tiedän uineen tänne raukoille rajoillemme muita reittejä pitkin, joten kaikki kommentit ja tiedot näistä kitaroista Suomessa otetaan kiinnostuksella vastaan. Suhtautuminen mäntyyn soitinpuuna tuntuu vaihtelevan. Suurta suosiota sillä ei sähkökitaroiden materiaalina ole koskaan ollut, vaikka osa arvostetuistakin rakentajista pitää sen sointia erinomaisena. Yksi syy männyn vähäiseen käyttöön saattaa löytyä sen pehmeydestä, jonka kyllä itsekin mäntylattian omistajana voin vahvistaa. Villamatto lienee ainoa esine, joka ei aiheuta siihen naarmuja ja painaumia. Toisekseen, ja tässä vaiheessa lienee hyvä korostaa, että kaikki kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat vain omia kokemuksiani, männyn työstäminen on välillä haastavampaa kuin joidenkin kovempien puulajien. Oikea kuivaaminen, pihkan ulos saaminen tiettyjä pintakäsittelyitä silmällä pitäen sekä pehmeän puun herkkyys esimerkiksi palamiselle sähkötyökaluja käyttäessä voivat olla rajoitteita massatuotannolle. Puhumattakaan lopullisen tuotteen taipumuksesta kolhiintua aivan arkisessakin käytössä. Hyvänä puolena voitaneen pitää ainakin kaunista ulkomuotoa ja keveyttä. Oma 2017 Limited Edition American Pro Pine Telecasterini, kaikkine osineen, painaa tasan 3 kiloa. Kun vierelle laitetaan vastaavan kokoinen yhdestä palasta rakennettu leppärunkoinen Tele, painoeroa on lähes kilo. Hyvän, siis juuri itselleen sopivan kitaran, tunnistaa yleensä jo ensimmäisten sekuntien aikana sen syliin ottamisesta. Ennen tätäkin jo jokin sen ulkomuodossa on viehättänyt silmää, mutta viimeinen sinetti uudelle ystävyydelle yleensä lyödään, kun kaula sopii kämmeneen juuri sopivasti ja avoin G sointu soittaa kitaran runkoa kylkiluita vasten, juuri sopivan pitkään. Itselleni merkittävin tekijä kitaran kaulassa ei niinkään ole sen paksuus, vaan reunojen, eli hartioiden, pyöristys. Kuten liitteenä olevasta kuvastakin näkyy, kitaratelineeni ohuin ja paksuin kaula sopivat molemmat yhtä mukavasti kämmeneen, joskin paksumpaa kaulaa soitan lähes poikkeuksetta peukalo otelaudan puolella roikkuen ja ohuempaa ns. perinteisellä otteella. Ratkaiseva tekijä on otelaudan reunojen voimakas pyöristys, joka tekee soittamisesta miellyttävää. Kuvan ohut kaula on kirjoitukseni kohteena olevasta Fenderistä ja paksuin erikseen soitinrakentajalta tilattu. Ero on huomattava ja samoin soittotuntuma. Fenderin Deep C nimellä kulkeva profiili on ensimmäisiltä nauhoilta hyvin hoikka, 21-22mm paikkeilla ja hiljalleen paksunee 12. nauhalle 24mm tienoille. Soittaminen on helppoa ja vaivatonta. Soittaminenhan on helppoa myös paksuilla kauloilla, mutta huomaan jatkuvasti soittavani näillä hyvin eri tavalla ja eri musiikkia. Käsi hakeutuu kitaroissa aina eri asemaan. Molemmat ovat hyviä, mutta eri syistä. Matolaatikko, jota en halua tässä avata, on puiden vaikutus kitaran saundiin. Eikä minulla siihen aiheeseen mitään käyttökelpoista faktaa olisi edes annettavana, mutta sen verran totean, että akustisesti jokainen Telecasterini soi selkeästi eri tavalla. Toisena ääripäänä on tämä vanhasta männystä valmistettu Fender, jossa bodya vasten painettu 440Hz König & Meyerin A äänirauta soi Asus2/F soinnun reippaan näppäilyn jälkeen yli 30 sekuntia. Lähes kilon painavampi Tele helmeilee ääniään vain puolet tästä ajasta. Myös saundi on erilainen. Kuin toisiinsa liimatut, ammattilaisen sovittamat leppäbody ja 27mm paksu pesäpallomailan puolikas kaulana, päästävät ilmoille tutun kirpeän ja napakan parkaisun. Ääni on yläpäävoittoinen ja kuolee tuttuun tapaansa, kuin pyytäen soittamaan jotain kämmensyrjällä vaimennettua Steve Cropperin klassikkoa. Massiivinen, painava kaula selkeästi imee osansa kielten värähtelystä. Se soi voimakkaasti, jopa korostetun lujaa verrattuna kitaran runkoon. Pine Pro Telecasterin kaulatasku, hinnastaan huolimatta, on puolestaan Fenderille tuttuun tapaan jyrsitty side silmillä, tärisevin käsin, pimeässä, kuin haluten varmistaa, että kaikki soittajan luotto-, ajo- ja kirjastokortit voidaan tarvittaessa säilyttää kaulan ja bodyn välisissä raoissa. Oma kokemukseni on, että ainoa johdonmukaisesti tasalaatuinen osa Fenderin laadunvalvonnassa on laadunvalvonnan epätasaisuus. Ei sillä tosin ole itselleni mitään merkitystä. Reiluun kaulataskuun pultattu kaula on ilmiömäisen hyvä, sointi pitkä ja huomattavan keskiäänivoittoinen. Linnunsilmävaahtera on kaunista katsella. Satiinilakkaus tuntuu ja näyttää siltä, kuin kaulaa ei olisi käsitelty lainkaan. Puussa on maanläheinen lämmin ote. Korkeat ja kapeat nauhat tuntuvat Medium Jumboihin verrattuna lähes samalta. Nauhatyö on siistiä. Kahdessa vertailun ääripäinä pitämissäni kitaroissa on samaan aikaan vaihdetut, saman valmistajan, samanlaiset 10-46 sarjan kielet, samanlainen talla ja samat messinkiset tallapalat. Silti akustisen soinnin eron huomaisi kuka tahansa sokkotestissä 10/10 yrityksellä oikein. Pitkään soiva kitara ohjaa ilman vahvistusta soittamaan hitaita melodioita ja vapaiden kielten pitkään soivia sointuja. Etupuoleltaan oksaton mäntyrunko on miellyttävän väriseksi paahdettu ja kaulan tavoin ohuesti satiinilakattu. Sylissä kitaraa pidellessä tuntuu, kuin koskisi auringonvalon, kahvin ja hien tummentamaa kesämökin ruokapöytää, jonka pintaa useampi sukupolvi on kyynärpäillään hangannut. Bodyn takaosaan on jätetty näkyviin yksi oksa, muiden arpien ollessa viljasiilon naulojen ja rautaosien jättämiä. Alasarvessa on koko bodyn läpi kulkeva naulanreikä, jonka läpi paistavan auringonvalon suurimmaksi osaksi peittää mustaksi eloksoitu alumiininen plektrasuoja. Minun silmääni miellyttää eniten tämä oksaton mänty ja hyvä näin, sillä valinnanvaraa näiden suhteen ei myymälässä olisi ollutkaan. Suuria oksia ja isoja naulanreikiä arvostaville oli tarjolla myös omat versionsa, joista internet tarjoaa kiinnostuneille aika laajan valikoiman kuvia tutkittavaksi. Konehuoneeseen rakennetut hallintalaitteet on juotettu siististi laadukkaista komponenteista. Ainoa itselleni uusi osa oli Volume potentiometriin liitetty ja pintaliitoskomponentein toteutettu Treble Bleed kytkentä. En vielä ole tutkinut vastusten ja kondensaattorin arvoja tarkemmin, mutta ratkaisu toimii hienosti. Yritän itse asiassa välttää kiusausta lähteä mittailemaan osien arvoja, sillä se johtaisi väistämättä sietämättömään haluun rakentaa sama kytkentä uudelleen, paremmista (ei-pintaliitos pcb) osista. Jospa siis edes kerrankin, edes tämän yhden instrumentin pystyisi pitämään täysin alkuperäisessä asussaan. Mikrofonivalitsinkin noudattaa perinteistä linjaa 3 -asentoisena. Yksi kitaran erikoisuuksista löytyy kaulamikrofonin paikalta. Siihen on istutettu Jason Lollarin valmistama Charlie Christian for Tele mikrofoni, joka pyrkii tuomaan umpipuiseen kitaraan samaa väriä, kuin Gibsonin ES-150 kitaran kaulaan vuonna 1936 asennettu esikuvansa. Lollar on rakentanut käämin AWG38 kokoisesta kuparilangasta, joka on yleisimmin käytettyihin johtimiin verrattuna melko paksua. Tällä saadaan aikaan fyysisesti iso, mutta resistanssiltaan hillitty kela. Yleismittari ilmoittaa mikrofonille lukemat 3,14 kohm. Kromatun teräspalan alle on asennettu kaksi suurta AlNiCo 5 magneettitankoa, joiden avulla ulostulon voimakkuus tässä kaulamikrofonissa on saatu perinteisen P90 ja PAF Humbuckerin seutuville. Lollarin C.C. for Tele on siis selvästi kovaäänisempi kuin tallaan valittu Fender ´64 Grey Bottom Tele mikrofoni, jolle mittari näyttää 6,13 kohm. Tallamikrofoni on perinnetietoinen valinta. Ei kuitenkaan kirkkaimmasta päästä, vaan miellyttävästi Middle painotteinen. Koska oma suosikkini Telecasterissa on aina mikrofonivalitsimen keskiasento, tallan ja kaulan korkeussäätöön piti mikrofonien tehoeroista johtuen varata hetki aikaa. Kun balanssi viimein löytyi, mikrofonit soivat yhdessä paremmin kuin oletinkaan. Pehmeämmin kuin yleensä perinteisillä Telecaster seteillä. Ainoan kompromissin tässä joutuu tekemään pelkkää kaulamikrofonia käyttäessä , jolloin vahvistimen asetuksia joutuu hieman ruuvaamaan, jotta mieleinen saundi löytyy. Tämä johtuu mikrofonin hyvin tummasta saundista. Sehän tosin onkin suunniteltu juuri sellaiseksi ja kiinnostuneille löytyy Youtubesta useita havainnollisia vertailuja, joissa mm. Tim Lerch demoaa mihin kyseinen kela parhaimmillaan pystyy. Ei missään nimessä perinteistä Telecasteria, mutta keskiasennossa minun korvaani erinomainen valinta. On ilo todeta, että luopumalla muutamasta vähemmälle huomiolle jääneestä kitarasta, pystyin hankkimaan yhden, jota tulee soitettua päivittäin. Vaikka haluni suojella satoja vuosia vanhan männyn pehmeää pintaa pieniltäkin kolhuilta pakottaa minut säilyttämään kitaran aina soitteluiden välissä laukussaan, jokin siinä saa minut kaivamaan sen sieltä esiin uudelleen ja uudelleen. Vapaapäivänä useamman kerrankin. Joskus huomaan jopa istuvani se sylissä vaikka en soitakaan. Olkoon se sitten sen pehmeä sointi, sileä pinta, vanha puu tai jokin muu, mutta jokin tässä soittimessa jaksaa viehättää. Ehkä ikimetsien puussa on jotain erityistä. Tai sitten se on vaan viljavaraston puihin imeytynyt elämänmakuinen meininki. Kirjoittanut heinovi1 04.07.2019

Arvostelu

(33 arvostelijaa)

Kirjaudu sisään arvostellaksesi!

Kommentit

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle