27.04.2004: Bruce Springsteen & The E Street Band, 1...

Noniin, by popular demand, suurempi keikka-arvio Suomen kesän suurimmasta ulkoilmatapahtumasta!

Ensin haluan tehdä selväksi että Born In The Usa oli ehtinyt ilmestyä jo vuotta aiemmin kuin minä synnyin, joten en täten kyllä täysin mene läpi HC-Bruce -fanista, mutta toivon että kovimpien diggareidenkin mielestä voin tehdä oikeutta keikalle, joka on todella vaikeaa. Tuosta voitte päätellä missä vertailumuodossa tämä arvostelu kulkee suurimmalta osin;)

Oli 17.6.2003, tiistaipäivä.
Saavuttuani Stadionille se oli vielä hieman yli puolillaan, väkeä virtasi kentälle kuitenkin koko ajan, ja lopultahan takakaarretta ja lavan taustaa(no daah?) lukuun ottamatta paikkahan oli pakkautunut täyteen. Omat paikkani olivat priimasijainnissa jos istumapaikoista puhutaan, oikealla katoksen alla, josta stagelle näki mainiosti. Tosin aluksi kismitti etten saanut paikkoja permannolta. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä kun korkealta näimme stagen vierestä stadionin sisäänkäynnistä astelevan avustajineen 9 alansa huippuosaajaa, sekä elävän legendan itse. Siitä se sitten lähti, kolme tuntia täyttä nousukiitoa puhtaan rokin, rokin, ROKIN tahdissa.

Vähää yli kahdeksan näytti ranteeni kun The Rising pärähti käyntiin myöhäisiltaohjelmien kuninkaan Mighty Max Weinbergin takoessa tiukat biitit. Tämä kuten seuraavana tullut Lonesome Day, ja muutkin The Risingin biisit potkivat livenä mielestäni paremmin kuin levyllä, mikä on vain hieno osoitus voimasta. Alkulämmittelyt hoidettiin monipuolisesti, sekä uusimman levyn materiaalia että vanhempia ralleja (Darkeness On The Edge Of Town, CandyŽs Room sekä harvinaisuusboxi Tracksiltä löytyvä My Love Will Not Let You Down, joka oli yllättävä veto) vuoroteltiin taidolla ja tyylillä.

Bruce oli piristävästi opetellut suomeakin keikkaa varten, perus ”Kiitos” ja ”Helsinki” huudahdusten perään löytyi myös ”hellyttävä” ”Saisinko hiljaisuutta khiitos” joka johdatti todella kauniiseen akustiseen duo-tulkintaan miehen ja hänen vaimonsa Patti Scialfan voimin biisistä Empty Sky, joka toi värisyttävästi mieleen syyskuiset hätänumeropäivän tapahtumat. Tosin ilman periamerikkalaista uhoa, ylimmille siitä kiitos!

Ensimmäinen suuri kohokohta illassa minulle oli kun Bruce nappasi huuliharpun taskusta käteensä, koska arvasin silloin mikä oli tulossa, ja oikeassa olinkin; The River potkaistiin käyntiin yleisön raikuvan kannustuksen siivittämänä. Tämä taisikin olla ensimmäinen kerta kun tällä kiertueella Joki heitettiin koko bändin voimin ilmoille, ja komeasti se soikin, erinomainen tilaisuus kunnon yhteislauluun ja tottahan sen tilaisuuden käytinkin, kuten monesti vielä myöhemminkin.

Waitin On A Sunny Dayssä Pomo pääsi laulattamaan yleisöä kunnolla, ja minun korvaani yleisö olisi voinut hoilauttaa kovemminkin prkl, mutta mikäs minä olen sanomaan, kloppi kun olen vain;) Vanha kunnon pomputtaja Badlands verrytti äänijänteitä jo seuraavan asteen verran, ja MaryŽs Placessa Bruce bändeineen aloitti todellisen hurmostamisen, jos joku jääräpäinen tukkisuomalainen ei ollut vielä tajunnut ottaa tunnelmasta rautaista otetta. Pitkäksi venähtäneen biisin aikana esiteltiin myös bändi, joka johti suuriin huutoihin ja ”We Are Not Worthy!”- kumarruksiin, etenkin fonistimaestro Big Man Clemensin kohdalla, kuten homman kuuluukin mennä.
Bossin \"Lovebreaking, earthquaking, bootyshakin…”- mantrat saattoivat jokikisen televisio- saarnamiehen häpeään, TESTIFY, TESTIFY, sanon minä! Laulelipa pomo siinä välissä ”Sexy Thingiäkin” vähän pätkää tuodakseen esille kiintymyksen vaimoonsa.

Klassikko Thunder Road päätti varsinaisen setin, jonka jälkeen kiehumispiste oli vielä parin asteen päässä, mutta ylikuohumiseenkaan ei ollut paljon aikaa, kuten käväisi ensimmäisen encoren alkaessa kerrassaan mahtavalla Caddillac Ranchilla! Tätä biisiä olin etenkin itse odottanut, enkä ollut ainoa, koska kenttä oli yhtä pomppumerta niin pitkälle kuin sinne jaksoin vilkuilla stagen sijaan. Ja eipä se meno siitä hellittänyt yhtään kun jo autonpäristelyn jälkeen peliin iskettiin Hungry Heart, KYLLÄ! Tässä yleisö runttasi kovan vastineen laulupuolelta, eikä siinä biisissäkään kyllä paljoa kainosteltu, upeeta,mahtavaa,upeeta, mahtavaa…………..

Ensimmäinen encore oli todella hengästyttävä, Ramrodin iskiessä lisää rokkia kiukaalle todella hienona pidennettynä versiona jossa bändi osoitti todella tiukkaa yhteissoittoa sekä mainiota huumorintajua poistuessaan hetkeksi lavalta konga-linjassa tanssien, ja palasivat siitä takaisin tööttäämään Born To Runin, jossa minulla alkoi jo hieman kurkunpäätä rassata liikakulutus, mutta kyllä HEEEEY, BEIBE!! irtosi vielä omaan korvaan aika mallikkaasti, tiedä sitten kanssakatsojista. Tämä neljän biisin putki oli todellakin aivan järjetön, sellaista hetkellistä hurmosta ei edes AC/DC samalla paikalla saanut aikaan aika tarkalleen kahta vuotta aiemmin, ja se on paljon sanottu, koska Eissideissikin oli hemmetin kova. Clemensin Fonisoolo Juoksemaansyntyneessä on mielestäni edelleen hienoimpia breakdowneja musiikin historiassa.

Toinen encore alkoi hienossa kontrastissa ensimmäiseen, Brucen tullessa yksin heittämään pianolla My City Of Ruinsin. Siitä perään bändi sisään ja Land of Hope And Dreams peliin, joka johdatti kahteen viimeiseen esitykseen, jotka viimeistään lennättivät kattilan kannen Stadikan jo ylipulppuavalta reunalta jonnekin kauas Korson tietämille. Glory Days aiheutti suurta innostusta yleisön seassa ja sai laulun raikaamaan parkkipaikan kuuntelijoillekkin muikein fiiliksin. Enkä ole koskaan nähnyt yhden kitaran nostamisen aiheuttavan yhtä suurta reaktiota kuin Brucen Telecasterin liike kun he kiittelivät rivissä jo yleisöä. Pomo kiusoitteli kitarannosto = huuto tahtiin kaikkia 44000 palvojaansa ja heilautti Fenderin kaulaansa, odotti kaikki jäsenet paikalleen, ja rymäytti Dancing In The Darkin kuuluviin. Tälläisenä rokkiversiona sen kuuluisi olla levylläkin, vaikka studion syntikkapainotteinen versio on myös varsin hieno esitys. Huusin ääneni puhki siinä, ei siinä tainnut paljon nuottia olla jäljellä, mutta hällä väliä, kunhan ääni oli kova ja esityksen arvoinen. Tämä oli kerrassaan upea lopetus, kunnon meiningillä.

Näin kului uskomattoman hurmokselliset kolme tuntia, ja en voi todeta kuin että pomo on KOVA! E Street Band osoitti myös olevansa aivan jumalattoman tiukka bändi, ja kyllä ainoa oikea taustavoima Brucen rokkieuforialle, siitä ei pääse yli eikä edes ympäri. Paperilla pomo saattaa olla 55-vuotias, mutta sehän ei menoa haittaa, epäilen että nykypäivän parikymppisillä ”The….jotain”-nimien alla esiintyvillä autotallirokin suosiosta nauttivilla ei ole paljon sanottavaa livevoimassa ja soitannon tiukkuudessa, vaikka varmasti hyviä ovatkin, en tiedä kun en ole nähnyt, mutta arvelen ettei minun kannatakaan, kun nyt olen nähnyt tämän, se ei heille ole eduksi.

Voin sanoa vain yhden soraäänen: Ei Born In The Usa:ta. Tiedän, tiedän, olen säälittävä hittien perään kuolaava epätrue-nulikka, mutta hei, OLEN SIITÄ YLPEÄ! Kiitos, hyvää päivänjatkoa.
Kaikin muin puolin keikka oli mahtava, suosittelen kaikille ensi kertaa varten, olkaa ajoissa, se kannattaa, ja nähdään kentällä kun hän tänne seuraavan kerran tulee

Hän on the one and ONLY, THE BOSS! ŽNuff Said. Piste.

P.S. Tässä kompletisteille vielä koko setti:

1.The Rising
2.Lonesome Day
3.The Ties That Bind
4.Candy\'s Room
5.My Love Will Not Let You Down
6.Darkness On the Edge of Town
7.Empty Sky
8.The River
9.Waitin\' On a Sunny Day
10.No Surrender
11.Worlds Apart
12.Badlands
13.She\'s the One
14.Mary\'s Place
15.Jungleland
16.Into the Fire
17.Thunder Road
18.Cadillac Ranch
19.Hungry Heart
20.Ramrod
21.Born to Run
22.My City of Ruins
23.Land of Hope and Dreams
24.Glory Days
25.Dancing In the Dark

Kirjoittanut Skebaholikko 22.06.2003

Arvostelu

(1 arvostelija)

Kirjaudu sisään arvostellaksesi!

Kommentit

Kommenttien lisääminen vaatii rekisteröitymistä. Jos olet jo rekisteröitynyt, kirjaudu sisään.

Artikkelit: Keikkatunnelmat

Tulostettava versio

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle