Muusikoiden.net
11.12.2016
Musamaailma.fi - Soittimet helposti netistä 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

03.05.2006: Ruokangas Duke


Siinä missä Ruokankaan Mojo ja V.S.O.P -mallit edustavat pulttikaulaista kitaranrakennusperinnettä, Ruokangas Duke on Juha Ruokankaan malliston Les Paul -tyyppinen liimakaulalla ja kaarevalla kannella varustettu edustaja. Mikäli joku on vielä onnistunut välttymään törmäämästä Juha Ruokankaan taidonnäytteisiin, lisätietoja mallistosta löytyy osoitteesta www.ruokangas.com. Pyrinkin mahdollisuuksien mukaan olemaan toistelematta Ruokangas Guitarsin www-sivustolta löytyviä tietoja.

Materiaalit

Itselläni kolmisen vuotta aktiivikäytössä ollut Duke on Standard-mallia. Ruokankaan malleista Duke Deluxen ja Duke Standardin välinen ero on tosin täysin kosmeettinen; ainoana erona näiden kahden mallin välillä on Deluxessa oleva koristeellisempi kansipuu. Perusraaka-aineena kitarassa on käytetty monista klassisista kitaroista tuttua espanjan seetriä, jolla on tavoiteltu varhaisten Gibson Les Paul -kitaroiden hondurasin mahongin kaltaista sointisävyä. Ulkoiselta olemukseltaan espanjan seetri ei vaikuttaisi eroavan merkittävästi mahongista, varsinaisiin soinnillisiin eroihin näiden kahden materiaalin välillä en maallikkona ota kantaa. Oma Dukeni on kuitenkin keskimääräiseen Les Pauliin verrattuna huomattavasti kevyempi, mitä itse pidän yksinomaan positiivisena soittoergonomiaa lisäävänä seikkana.

Muotoilu

Duken muotoilu eroaa perinteisistä malleista hienovaraisella ja tyylikkäällä tavalla toteutetulla epäsymmetrisyydellä, mikä saa soittimen istumaan sylissä miellyttävämmin kuin monet Les Paul-tyyppiset kitarat. Painon jakautuminen on miellyttävästi toteutettu; soitin pysyy paikallaan eikä pyri valumaan alas rungon puolelta istualta soitettaessa. Soittaminen otelaudan ääripäistä on suhteellisen vaivatonta, eikä runko estä käden liikkeitä ylimmillekään nauhoille. Koska perfektionistin on aina pyrittävä löytämään myös lähes täydellisestä jotakin parannettavaa, on mainittava, että kitaran lavan puolella Fm7:n soittaminen ensimmäisestä nauhavälistä (F, Eb, Ab, C) tuo pitkäsormisella käden kosketuksiin ohuemman e-kielen viritystappia lähinnä olevan lavan alareunan kulman kanssa mikä vaatii levittämään hieman käden asentoa. Lavan ja kaulan liitoskohdan paksunnos on tehty hienovaraisesti, eikä tule oikeastaan missään vaiheessa soiton tielle. Rungon takana oleva viiste on ehdoton soittomukavuutta lisäävä tekijä, mikä tuo kitaran sopivaan kulmaan sekä seisaalta että istualta soitettaessa.

Sointi

Dukebucker-mikrofoneja on kolmea perussarjaa: Classic, Fusion ja Metal. Itselläni on Fusion-sarja, joskin kaulamikki on Fusion-sarjassa lähestulkoon sama kuin Classic-sarjassakin. Mikkisarjat on varta vasten Duke-mallia ajatellen valmistanut Harry Häussel, ja Classic-sarjan kehitystyöhön on osallistunut mm. Peter Lerche.

Kaulamikillä soitettaessa perussävy on kuulas ja toisaalta pehmeä, mutta ei tunkkainen. Kaiken kaikkiaan kitaran sointia kuvannee parhaiten sana "tasapainoinen". Monissa erittäin hyvissäkin soittimissa huomaa, että punotut kielet tahtovat sointuja tai sointumelodiaa soitettaessa helposti korostua yläkielten yli. En ollut ajatellut asiaa, kunnes joitakin kuukausia Dukella soitettuani kokeilin muita kitaroita ja yllätyin siitä, kuinka esimerkiksi A ja D -kielet tuntuivat toisissa kitaroissa luontaisesti muita kieliä terävämmiltä tai "hyökkäävämmiltä" ja D ja G -kielen välillä tuntui olevan kummallinen dynamiikan romahdus. Soinnin tasapainoisuus ilmenee myös siinä, että soinnun eri sävelet erottuvat yllättävän hyvin toisistaan, ja saadakseen tällä kitaralla aikaan sointuäänten puuroutumisen täytyy soittotilassa tai vahvistimessa olla jotakin todella pielessä. Toisaalta Duken erotteleva sointi on sikäli armoton, että virheelliset äänet sekä puutteet tekniikassa ja soittodynamiikassa tulevat esiin säälimättä. Dukesta itsestään ei muita heikommin soivia ääniä tai ns. kuolleita kohtia oikein löydy.

Fusion-sarjan tallamikin perussointi on parhaimmillaan soolosoitossa. Sointi on suhteellisen voimakas, mutta tasainen - kuten fuusiomusiikkiin liittyvät särösaundit usein ovat. Terävyyttä tai rosoa hakeville löytynee vaihtoehtoja Classic tai Metal -mikrofonisarjoista. Tietyllä tavalla tallamikin soinnista tulee mieleen esim. Scott Henderson tai Allan Holdsworth, mutta olematta varsinainen säröasiantuntija jätän tarkemman vertailun kunkin omien korvien varaan. Onpa tällä mikillä jonkun verran rokkiakin vedetty. Raskaampaan musiikkiin Fusion - tallamikki ei ehkä ole riittävän aggressiivinen, vaan lopputulos jää ehkä hieman liian pyöreäksi ja "sivistyneen" kuuloiseksi ollakseen uskottava.

Kirjoittanut Veli 03.05.2006

            800×600  -  164 kt.


Arvostelu

4,24,24,24,24,2    (5 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

toxic: Mistä ostit ja paljonko tuli hintaa? Jonain päivänä minä vielä tuollaisen ostan...
ollikainen: Ai helevetti kun on hieno!
Veli: Heips, ostin omani käytettynä pääkaupunkiseudulta. Hintatasosta löytyy osviittaa Ruokankaan suomenkielisiltä www-sivuilta www.ruokangas.fi > Kitarat > Hinnasto .
anttileinonen: Hyvä arvio. Tuota vain olen ihmetellyt, että miksi näin hienoa ja arvokasta kitaraa ei saa tremololla/vibralla varustettuna...? Tois lisäarvoa ja soitettavuutta!
Veli: Luultavasti tuon vibratallankin saa Dukeen custom-työnä, ainakin Jukka Tolonen näyttää teettäneen omansa tuolla optiolla varustettuna (ks. www.ruokangas.com > Models > Custom Gallery .
Pnctocn: hieno kuva ja hyvä arvostelu

Yhteensä 6 kommenttia. Lisää kommentti!

Artikkelit: Laitearviot

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle

Hosted by Nebula.fi

 

Copyright ©1999-2016, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.  
Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti