Muusikoiden.net
26.02.2024
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

21.12.2023: Megalomanian kitara- ja bassohistoriikki


Prologi

Kymmenennen ikävuoden tienoilla, 2000-luvun alkuvuosina, musiikki alkoi voimakkaasti kiehtoa yleisellä tasolla, vaikka lempibändiä, -biisiä tai
-musiikkityyliä ei minulla vielä tuolloin ollutkaan. Tämän oudon vetovoiman vuoksi hakeuduin ala-asteella musiikkiluokalle, sain toiveesta joululahjaksi Casion kiipparit ja aloitin pianotunnit. Pianotunneilla jonkin aikaa käytyäni huomasin, etteivät kosketinsoittimet ehkä olleetkaan itselle se oma juttu.

Hieman myöhemmin koulun musiikkitunnilla käytiin bändisoittimia läpi ja lopulta käteeni iskettiin basso. Se oli rakkautta ensi kosketuksella ja huomasin kielisoitinten olevan minun juttuni. Tästä heräsi ajatus, että tällainen värkki pitää saada myös itselle kotiin. Hetken asiaa pohdittuani tulin tulokseen, että kitarassa on enemmän kieliä, joten sen täytyy olla ilmaisuvoimaisempi soitin. Täten minun tulee ostaa kitara basson sijaan. Voi jumpe! Basson soitto jäi sen kummemmin aloittamatta, mutta sen jättämä palo jäi vuosiksi takaraivoon kytemään.

Varoituksen sanana sanottakoon, että alla oleva tekstinpätkä etenee kronologisessa järjestyksessä ja on enemminkin omaa muistelua sekä tekemieni valintojen itselleni perustelua kuin tuotteiden arvostelua; toki sananen siitäkin.

Ibanez RG170DX

Elokuussa 2003 klassista kitaraa soittavan isoveljeni avustuksella, ja paikallisessa musiikkiliike Flangerissa suorittamallaan tinkimisellä, hän onnistui neuvottelemaan minulle hyvän aloituspaketin, johon kuului mm. tämä Ibanezin sähkökitara värinään Canal Dark Blue ja Craten pikkuvahvari. Kitara on varsin hyvän tuntuinen peli ja sillä pääsin erittäin hyvin alkuun, mutta jälkiviisaana todettava on, että nauhat törröttivät otelaudasta aika reippaasti ja laaduntarkkailu tehtaalla on ollut vähän sinne päin. Mutta hei, halpa on kitara, joten se oli ihan odotettavissa.

Nauhojen päät tosin hioin myöhemmin itse, mutta kyllä niillä edelleen käden saa verille, jos oikein innostuu otelautaa sahaamaan ylös alas. Kitaran mikit ovat muuten aika mielenkiintoiset vehkeet. En kuule kovin suurta eroa humpparien tai yksikelaisten, kaulamikin tai tallamikin tai oikeastaan minkään muunkaan mikkivalinnan välillä. Valituksesta viis, kitaraa tulee aika ajoin edelleen soiteltua ja ei se loppujen lopuksi huono näin halvaksi soittimeksi ole.

Ibanez AXS32 *myyty*

Kun olin aloittanut sähkökitaran soittotunneilla käymisen päätin tutustua tarkemmin kitaralla soitettuun musiikkiin. Kaivelin isän levyhyllyä, josta löytyi Hot Rock -niminen kokelmalevy. Tuumasta toimeen; levy soittimeen sisään ja raitoja ees taas hyppimään. Oli Rainbow'ta, Deep Purplea, Rushia. Hyvä musiikkia, johon tulisin myöhemmin tutustumaan, mutta kun kohdalle osui Black Sabbath ja biisinä Paranoid, olin myyty. Siitä alkoi matkani rockmusiikin parissa. Siispä läksin bussilla Kuopion keskustaan ja marssin Anttilan Top Ten -osastolle ostamaan ensimmäisen CD:n omilla rahoillani. Mukaan tarttui tietysti Black Sabbathin Paranoid. Albumin kansilehdestä löytyi kuva Iommista soittamassa SG:llä ja päätin, että tuollainen pitää joskus saada. Ja viikset! Sellaiset on myös kasvatettava. Onnekseni voin sanoa molempien haaveiden myöhemmin toteutuneen. Mutta nyt menen jo hieman asioiden edelle. Jatketaan tarinaa.

Tästä äänilevyn ostotapahtumasta parin vuoden kuluttua, vuonna 2005, musiikkiliike Flanger juhli tasavuosia alennusmyynnin merkeissä. Menin tutustumaan tarjouksiin ja silmiini osui Ibanez AXS32 värinään Condensed Cream. Noin neljänsadan euron arvoinen kitara, jota myytiin alennuksella karvan verran päälle kolmensadan. Kitara, joka oli muodoltaan jotain Double Cut Les Paulin ja SG:n välimaastossa ja väriltään kermanvalkoinen. Muodoltaan kitara oli siis aivan tarpeeksi lähellä tavoittelemaani SG:tä. Järkeilin myös, että koska sen ajan suurimmat kitarasankarini Tony Iommi, Randy Rhoads, James Hetfield, Ace Frehley ja Dimebag Darrell vetivät kahdella humpparilla varustetuilla, lyhytskaalaisilla mahonkirunkoisilla kitaroilla, minunkin täytyy sellainen saada. Kermanvalkoinen väri vetosi myös, sillä katsottuani videolta Jimi Hendrixin esiintymisen Woodstockissa ja The Yngwie Malmsteen Collectionin, olin tullut tulokseen, että valkoinen kitara on kaunis. Ostopäätös syntyi hetkessä, eräänlaisena heräteostoksena, ja mukaan tarttui ensimmäinen vähän parempi kitara.

Tykkäsin kitaran mikeistä, jotka olivat mukavan lämpimät ja mikkien soundien välillä oli jopa eroa toisin kuin ensimmäisen kitarani kohdalla. Kaulassa oleva volute ei tosin omaan käteen koskaan istunut. Kitarasta tulikin pääkitarani parin seuraavan vuoden ajaksi. Möin kitaran myöhemmin pois uusien hankintojen tieltä.

Itsetehty Telecaster

Talvella 2006-2007 kävin Kuopion kansalaisopiston soitinrakennuskurssilla, koska kitarointi ja puutyöt on kivoja harrasteita. Malliksi valikoitui Telecaster, koska pulttikaulaisena ja kiinteätallaisena instrumenttina se on sangen yksinkertainen valmistaa. Alun perin suunnittelin maalaavani kitaran valkoiseksi, mutta ajan puutteen vuoksi kitara jäi puunväriseksi. Kitaraan asensin alkujaan soitinrakennussetistä valkoisen pleksin, mikit ja muut vermeet. Minun on tunnustettava, että otelaudan reuna tuli pyöristettyä liikaa ja kaulan profiili ei muodoltaan ole kovinkaan yhtenäinen koko kaulan mitalta. Itseänihän ja puutyötaitojani tosin voin tästä vain syyttää.

Muutama vuosi kitaran valmistumisen jälkeen sen tallapala hajosi ja päätin päivittää tallan ohella myös kitaraan astetta paremmat mikit. Asensin kitaraan kolmannen polven Fenderin Noiseless Telecaster -setin mikit, paremmat potikat ja jakin. Ajatus basson soitosta oli jäänyt mieleen kytemään ja Squier Vintage Modified '70s Jazz Bass oli samoihin aikoihin GASin kohteena. Tuon haaveen hengessä ostin Telecasteriini mustan pleksin ja autotarvikeliikkeestä mustaa ralliraitatarraa, josta leikkasin kitaraan uudet otelautamerkit peittäen alkuperäiset pisteet. Kysyin herra Googlelta, minkä kokoinen mikäkin otelautamerkki on ja aloin askartelemaan.

Gibson SG Special Faded

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolenvälin tienoilla haaveilin uuden kitaran ostamisesta. Muistan pallotelleeni tuolloin Dave Mustainen signaturemallin ESP LTD DV8:n, Dean ML:n ja Gibson SG:n ostamisen välillä. Tuosta Mustainen kepistä soitinkin erääseen musiikkiliikkeeseen ja kyselin saatavuutta, mutta peräännyin viime hetkellä. Päädyin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni ja hommasin SG:n, koska tuolloin Gibsoneja sai syystä tai toisesta varsin halvalla. Tästä yksilöstä maksoin muistaakseni 645 euroa.

Loppuvuonna 2007 tilasin Gibson SG Special Fadedin Worn Cherry -värityksellä Top Soundin verkkokaupasta. Kitarassa on varsin hyvät mikit ja paksu 50-luvun tyylinen kaulaprofiili, joka yllättäen sopi käteeni hyvin, vaikka olinkin tähän saakka ohuemmilla kauloilla tottunut soittamaan. Kitara on aikain saatossa kivasti käytössä kulunut ja onkin mukava nähdä käsiensä jättämät kulumat kitarassa. Ainoa kitaraan tekemäni modaus on kaulamikin magneetin kääntäminen toisin päin klassisen Peter Green/Gary Moore -soundin aikaansaamiseksi.

Gibsonia usein haukutaan laaduntarkkailusta, tai oikeastaan sen puutteesta, ja hetkeksi liitynkin tähän haukkujien kuoroon, vaikka kitarastani paljon tykkäänkin. Kitaran virittimistä puuttui ostettaessa kokonaan yksi ruuvi eli yksi viritin oli lavassa kahden ruuvin sijaan kiinni yhdellä. Myös kitaran selkäpuolella on omituinen sinertävän vihreä, postimerkin kokoinen, maaliläikkä. En olisi uskonut tätä kitarasta, jonka suositushinta oli aikanaan muistaakseni 1100 euron paikkeilla. Maaliläikkä kitarassa on edelleen, mutta puuttuvan ruuvin olen lapaan lisännyt.

Epiphone EB-0 *myyty*

Ajatus basson soitosta oli jäänyt kytemään vuosiksi sisimpääni. Aikaisemmin haaveilemani Squier Jazz Bass oli jäänyt hommaamatta, mutta Jyväskylässä opiskellessani musiikkiliike Musikantin käytettyjen soitinten seasta löysin mustan Epiphone EB-0:n, jonka sitten kannoinkin mukanani pieneen opiskelijakämppääni. Olisiko vuosi ollut 2014 tai 2015? Lyhyt skaala sopi mukavasti kouraan vuosien kitaransoiton jälkeen ja basson soiton pariin oli erittäin mukava palata. Ikiaikainen erhe, nuoruuden hairahdus oli vihdoin korjattu! Pelkällä kaulamikillä varustettu basso oli tosin vähän turhan yksipuolinen ja basso-GAS jäi päälle. Möinkin basson myöhemmin pois uuden hankinnan alta.

ESP LTD B4-E

Steve Harris ja Geezer Butler olivat saaneet minut harkitsemaan Presarin hankintaa, mutta laajemman soundivalikoiman saamiseksi aloin katsastamaan erinäisiä PJ-bassoja, minkä myötä katseeni kohdistui Yamaha BB434:än. Pitäähän bassolla yrittää aika ajoin soittaa myös Jaco Pastoriuksen bassokuvioita. Verkkoa selatessani kesällä 2021 eteeni kuitenkin sattumalta osui Thomannin valikoimista ESP LTD B4-E, jota myytiin uutena hintaan 399 euroa. Kaula läpi rungon, otelauta eebenpuusta ja mahonkirunko. Ohittamaton tarjous! Basso oli kuitenkin arvoltaan jotain tonnin hujakoilla, muistelin.

Sain kitarasta myöhemmin vielä 50 alennusta, koska kitaran rungossa on pari lommoa. Pahvilaatikko oli saapuessaan täysin ehjä, joten Thomann järkeili lommon tulleen joko heillä tai lähteneen tehtaalta vioittuneena.

Basso on oikein helpposoittoinen, vaikka ostin sen sikana säkissä. En ollut koskaan muistaakseni edes kokeillut LTD:n bassoja enkä siten tiennyt miltä se tuntuu kädessä tai YouTube-videoita lukuun ottamatta edes tiennyt miltä sen sointi kuulostaa. Täytyy sanoa, että olen varsin positiivisesti yllättynyt basson kolmiasteisen EQ:n mahdollistamista soundivaihtoehdoista, vaikka yleisesti ottaen olenkin enemmän passiivimikkeihin kallellaan.

Jet Guitars JS-300

Ylempänä tulikin jo mainittua, että Ynkkä ja Henkka valkoisine Stratoineen olivat tehneet nuoreen kitaristiin vaikutuksen ja pieni Strato-GAS olikin aina ollut läsnä. Myös Ritchie Blackmoren, Stevie Ray Vaughanin ja David Gilmourin tuotantojen kuunteleminen oli lyönyt lisää bensaa liekkeihin. Eräänä päivänä YouTuben syöverien virran vietävänä kuulin kitarasta nimeltään Jet Guitars JS-300. Olin aiemmin pohtinut joko Harley Bentonin, Squierin, Vintagen tai ehkä jopa aidon Fenderin hommaamista Stratokuumeen hoitoon, mutta kuultuani Jet-kitaroista päädyin sellaisen hommaamaan. Täysikokoinen tallablokki, luusatula ja paahdettu kaula yhdistettynä halpaan hintaan ja hyviin, YouTubessa kuultuihin myyntipuheisiin, saivat minut laittamaan ostohousut jalkaan Soitinaseman verkkokaupan Black Friday -alennusmyynneissä vuonna 2023. Valkoinenhan sen piti olla tietysti! Mikit eivät kuulemma olisi kummoiset, mutta nehän voi aina vaihtaa, katsomillani YouTube-videoilla sanottiin.

Kitara sopii käteen oikein hyvin. Nauhat eivät törrötä otelaudasta eikä kielet särise nauhoja vasten. Mikit kuulostavat omiin korviini ihan tarpeeksi stratomaisilta ja mikkivalitsinta kääntämällä saa aikaan erilaisia soundeja. Erittäin hyvä ostos täytyy sanoa! Ainoa virhe on kitaran rungon takapuolelle jäänyt pieni maalitippa. Kauempaa katsottuna sitä ei siis edes huomaa ja lähempää tarkasteltuna näyttää kitaran päälle pudonneelta vesipisaralta. Pitkälle on tultu vuodesta 2003, jolloin aloitin kitaransoiton vehkeellä, jolla saa soitettua kätensä verille ja, joka kuulostaa aika samalta oli mikkivalitsin asennossa missä tahansa. Kitara ei mielestäni välttämättä kaipaa minkäänlaista päivittämistä, mutta haaveilen asentavani kitaraan joko blender-potikan tai minikytkimen David Gilmourin kitarasoundia apinoidakseni. Samalla voisin tietysti kuvitella vaihtavani siihen laadukkaammat mikit.

Epilogi

Mitäs tästä voisi vetää yhteen? No ainakin sen, että olen rasittavan pihi ja minun pitää perustella ostokset itselleni. Kuuntelemani musiikki onkin vaikuttanut paljon käyttämieni soittimieni valintaan, vaikka en yhtään varsinaista signaturemallia ole koskaan omistanut. Lähellä se tosin oli. Kitaransoitto on ollut myös kiva harrastus viimeiset 20 vuotta ja samassa ajassa aloittelijakitaroiden laatu vaikuttaa nousseen.

Mitä minulta vielä puuttuu? No se perinteisempi Fender-tyylinen basso tai kenties teräskielinen akustinen kitara olisi kiva, EMG:n mikeillä varustettu Explorer tai Les Paul, jotta voin kanavoida sisäistä James Hetfieldiäni, floikallista tai Japanissa tehtyä kitaraa en ole koskaan omistanut; japanilainen superstrato? Ehkä minun pitää näitä seuraavaksi lähteä tavoittelemaan?

Ehkä myöhemmin päivitän tämän artikkelin koskemaan myös pedaaleita, vahvistimia ja muuta roipetta tai teen niille omansa. Aika näyttää, mutta nyt täytyy mennä soittamaan kitaraa.

Kirjoittanut Megalomania 21.12.2023

            1366×977  -  838 kt.

974×1366  -  775 kt.


Arvostelu

2,62,62,62,62,6    (5 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

Ei kommentteja. Lisää kommentti!

Artikkelit: Omat soittokamat

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle