Tässä artikkelissa on kyse pohjimmiltaan siitä, onko mahdollista korjata huonokuntoinen, lakkapintainen rumpu asettumaan muiden ympärillä olevien rumpujen maailmaan. Kohderumpuna oli varsin yleinen pro-tason rumpu, Yamaha Recording Custom lattiatomi väriltään Cherry Wood.
Kuva 1: Kuvassa Yamaha Recording Custom Cherry Wood 12" tomi, jossa vastaavanlaisia jälkiä kuin tässä artikkelissa kyseessä olevassa 18" tomissa
Kuva 2: Kai Seppälän ottama valokuva osin hiotusta 18" tomista
Kuva 3: Valmis pinta ennen uuden badgen kiinnittämistä
Ostin kesällä 1996 käytetyt rummut Sundellin Terolta. Punaiset Yamahan Recording Customit, joita usein kutsutaan viininpunaisiksi. Väri on virallisesti Yamahan katalogien mukaan Cherry Wood eli kirsikan punainen. Recording Customit olivat jo tuolloin legendaarisia rumpuja ja vuosien saatossa niitä on valmistettu ajoittain mitä mielenkiintoisimmilla väreillä, mutta Cherry Wood on värinä varmaan tunnistettavin ja pysynyt tuotannossa oikeastaan kaikkina aikakausina. Siksi käytettyjen rumpujen markkinoilla on kyseisellä värillä runsaasti tarjontaa ja olenkin onnistunut keräilemään vuosien saatossa irtopönttöjä ja siten laajentamaan settiäni.
Mielestäni Cherry Wood on pohjimmiltaan kaunis väri ja puun syyt ovat hyvin näkyvillä. Ajoittain kyseinen väri on kuitenkin harmittanut, koska onhan se kieltämättä erittäin tylsä ja tavallinen. Hyvänä puolena on kuitenkin se, että niitä on markkinoilla runsaasti ja kyseinen väri on jostain syystä sellainen, että irtopönttöjä voi yhdistellä helposti keskenään. Esimerkiksi 1980-luvulla valmistetut rummut ovat sopineet erinomaisesti yhteen jopa 25 vuotta myöhemmin valmistettujen uusien rumpujen kanssa. Samaa ei voinut sanoa esimerkiksi aikanaan omistamastani Yamaha Maple Customista, joka oli väriltään Turquoise Maple ja niin ikään laajennettu eri palasista. Siinä osa rummuista oli sävyltään selvästi syvemmän vihreitä, kun taas jotkut olivat kallellaan haalean sinisen sävyyn.
Cherry Woodin ja varmaan aika monen muun maali- ja lakkapintaisen rummun ongelma on kolhujen aiheuttamat jäljet. Kunnon iskemän osuessa pintaan, lakkapinnan rikkouduttua saattaa jopa maalikin irrota. Omistin taannoin harvinaisen Jade Green värisen setin, joka oli muistaakseni vuodelta 1983. Siinä taisi olla valkoinen pohjamaali, jonka päälle maalattu vehreyttä ennen lakkapintaa. Ajan saatossa niihin oli syntynyt muutama iskemä ja valkoinen pohjamaali loisti kohtuullisen selvästi. Cherry Woodeissa iskemät näkyvät usein niin ikään valkoisina ja kauas näkyvätkin, vaikkei niissä pohjamaalia ole. Kyseessä on usein vain lakkapintaan tuleva naarmu, viilto tai muu nuhru, mutta kun varsinainen yleisvaikutelma väristä on kuitenkin aika tumma, niin kolhut näkyvät kyllä pahimmillaan varsin selvästi ja loistavat sangen valkoisina. Eniten kolhuja esiintyy bassorumpujen vanteissa ja rungoissa, kun tomit ovat olleet joko kiinni rungossa tai liian lähellä sitä ja ovat sitten hanganneet runkoa vasten, rikkoen pinnan.
Real Wood väriset setit ovat erinomaisia vaihtoehtoja, koska niihin syntyneet jäljet eivät näy samalla tavalla. Cherry Wood on kuitenkin niin kaunis väri, että olen halunnut pitää ne mahdollisimman siisteinä. Käytännössä kaikki tällä hetkellä omistamani Cherry Woodit ovat varsin siistejä, eikä niissä esiinny suurempia jälkiä.
Teknisesti ne ovat aina olleet erinomaisia. Metalliosien kanssa ei ole ollut ongelmia, viisteet ovat olleet hyvässä kunnossa ja soundi on sitä itseään. Riippumatta rummun ulkonäöstä, Recording Customit ovat aina Recording Customeita ja kuulostavat myös siltä ja toimivat moitteettomasti itse tarkoituksessaan.
Vuonna 2019 onnistuin laajentamaan settiäni ostamalla 18 tuumaisen lattiatomin. FT918RC mallinumerolla Japanissa valmistettu tomi on sarjanumeronsa perusteella vuodelta 1988. Rummuissa olevien irtonaisten teippien perusteella se on aikanaan ollut Eastwayn omistama ja varmasti paljon kaikenlaista nähnyt ja kokenut. Sen se oli näköinenkin. Oli liimaa, naarmuja, kolhuja ja kaikenlaista shittiä. Badge, eli Recording Customeille tunnuksenomainen peltinen tyyppikilpi oli karseassa kunnossa. Se oli kyllä edelleen tukevasti kiinni ilmausreiässä olevalla metallisella prikalla, mutta liimauksistaan osin irronnut ja vääntyillyt rusinan muotoiseksi. Ilmeisesti osa badgesta oli törröttänyt niin paljon ulos rungosta, että joku oli leikannut siitä palan pois, todennäköisesti peltisaksia käyttäen. Onneksi mallinumero ja sarjanumero olivat edelleen luettavissa.
Rumpu oli raiskatun näköinen, eikä siksi mielestäni sopinut yhteen muiden rumpujeni kanssa. Irrotin vanteet ja totesin viisteet jälleen kerran hyviksi. Vanteet olivat eri paria, mutta lähes suorat. Ei siis ongelmia soundillisesti, uudet kalvot kiinni ja rock! Soundi on sama kuin uudessa kaupan hyllyllä olevassa, joten tomi kyllä teki sen mitä sen kuuluukin. Heikosta ulkonäöstä johtuen se ei valitettavasti sopinut yhteen minkään muun rumpuni kanssa.
Irrotin RC-lugit, eli Recording Customin tunnuksenomaiset pitkät lugit, sekä jalkojen kiinnitysmetallit, eli leg mountit. Runko oli nyt paljas ja helppo siistiä. Liimajäljet ja kevyet irtotahrat sain kyllä lakan pinnalta kohtuullisen helposti pois, mutta sitten oli ne muut jäljet, eli pinttyneemmät ja syvemmät jäljet, kolhut, naarmut ja ruma badge. Olin pitkään miettinyt, kuinka meikata tuollaiset piiloon, mutta rumpu oli niin karmea, ettei siinä pienet meikkaukset auttaneet. Nyt tarvittiin oikeaa puuseppää, jolla hyvät välineet, tieto, taito ja tekniikka hioa pinta, maalata, tai oikeastaan petsata pinta ja lakata rumpu kuntoon.
Soitto Salmisen Vekalle, joka tietää Recording Customeista varmasti enemmän kuin kukaan muu. Kerroin Vekalle, mitä tuli hankittua ja sen, että harkitsen puuseppää rummun pinnan korjaamiseen. Vekallakaan ei ollut kokemusta, kuinka Recording Customin voi noin perustavanlaatuisesti puunata kuntoon. Eikä hän tiennyt ketään, joka olisi moiseen urakkaan lähtenyt. Vekahan on kunnostanut mm. yhden RC setin (tarkalleen ottaen 9000 GA, ajalta ennen Recording Custom nimityksen lanseeraamista) itselleen, pinnoittamalla rumpuun Turquoise Ripple wrapin. Siinä oli kuulemma valtava urakka, mutta hän onnistui siinä erinomaisesti. Kyseisestä setistä ja päällystämisestä on artikkeli Riffin numerossa 6/2017 (Rummut remonttiin osa 2 moni kannu päältä kaunis!). Lakatussa rummussa, että saadaan paikat korjattua siistin näköisiksi ja sävytettyä yhdensopivaksi, siinä on omat haasteensa.
Soitinrakentajamestari Kai Seppälä valmistaa Tervakoskella kitaroita ja bassoja omalla Aurora Guitars -merkillään. Olen nähnyt hänen tekemiä soittimia ja soitinhuoltoja ja vakuuttunut siitä, että Kaitsu jos kuka, on puuseppä ja siksi mies paikallaan. Rumpuja hän ei valmista, mutta kerran vein hänelle käsittelemättömät bassorummun pyökkiset vanteet, jotka hän sävytti ja lakkasi yhteensopiviksi Yamahan Vintage Hoop vanteilla olevaan settiini. Tarjosin meikkausta hänelle, mutta sitä ennen pitää saada badge pois rummusta. Vekalla on kokemusta niidenkin irrottamisesti ja hänelle on kehittynyt siihenkin hyvä tekniikka. Ensin rumpu siis Vekalle Lahteen, eikun menoks!
Veka on kanssani samaa mieltä siitä, että rumpu on hirveässä kunnossa. Hän sai irrotettua badgen keskellä olevaan ilmareikään puristetun metallisen kehän, jota englanniksi kutsutaan nimellä eyelet. Sitten rumpu olikin heti valmis Kaitsun käsittelyyn. Jotta siihen prosessiin on mitään mieltä, pitää lopputulokseen saada ehjä ja siisti badge, koska vanhaa ei voi korjata millään hyväksi. On siis tehtävä uusi badge. Onneksi Yamahan Recording Customin tomeissa on lattiamalleja lukuunottamatta kaksi badgea, joista toinen on aiemmin ollut teksteistä vapaa, kutsutaanpa sitä vaikka blankobadgeksi. Sellainen oli irrotettavissa eräästä Real Wood värisestä varaosatomistani. Olinkin irrottanut sen valmiiksi, käyttäen irrottamiseen ohutta mattoveistä, jonka liu-utin varovasti badgen alle ja sahailin maltilla liimauksia ajan kanssa siten, että badge säilytti rungonmyötäisen kaarevuutensa ja pysyi ehjänä.
Veka osasi kertoa, että tomeissa on ollut badget molemmilla kyljillä sen takia, että ne ovat nähtävissä riippumatta siitä, onko tomi oikealle tai vasemmalle käännettynä. Vanhemmissa Recordin Customeissa badget olivat sinänsä samanlaisia keskenään ja molemmissa oli keskellä samankokoinen reikä. Rummuissa ilmareikiä oli vain yksi ja sen ympärille kiinnitettyyn badgeen oli painettu malli- ja sarjanumero. Toinen badge oli ilman painatuksia ja sellaisen irrotin. Blankobadget jäivät pois uudemmissa YESS aikakauden Recording Customeissa joskus 90-luvulla, kun tyhjään kohtaan lisättiin teksti RECORDING. Samalla reiät jäivät badgeista pois, kun ilmareiät ja badget eriytettiin toisistaan.
Veka tiesi myös sen, että 9000 sarjan aikoina badgen pohjavärien sävyissä on ollut kausivaihtelua siten, että jotkut ovat punakamman sävyisiä ja toiset taas harmaampia. Myös muodoissa on ollut eroja. Vanhoissa rummuissa badgen yläkulmat ovat suorassa kulmassa ja alakulmat pyöristettyjä, kun sittemmin kaikki kulmat ovat olleet pyöristettyjä. Irrottamani kyltti oli samanmuotoinen kuin alkuperäinen rusina, mutta pohjaväri oli nyt punakampi. Mutta mikä tärkeintä, korvaava badge oli siisti ja nähtävillä oikea valmistusmaa, eli Made in Japan. Näitähän on myös valmistettu ajan saatossa Englannissa ja Taiwanissa.
Vekalla ei ollut kokemusta badgen kaivertamisesta. Onneksi ystäväni ja vanha bändikaverini Jouni Saarenpää opiskeli aikoinaan kultasepäksi ja työskenteli useamman vuoden Sveitsissä vain ja ainoastaan siksi, että pystyy väärentämään minulle tulevaisuudessa Yamaha Recording Custom badgen. Soitto Jounille, joka neuvoi menemään Lahdessa olevaan Löwenmark Oy -kultasepänliikkeeseen. Siellä olevalla modernilla laserohjelmoitavalla kaiverruskoneella voidaan Jounin mukaan kuvailemani ohut peltilätkä kaivertaa järkevästi. Olisihan se jotenkin arvokkaamman tuntuista (ja varmasti myös hintaista), mikäli tekstit tehtäisiin käsityönä, mutta ajattelin käytännön syistä tässäkin asiassa luottaa asiantuntijan näkemyksiin.
Kiikutin siis badgen liikkeeseen, jossa ottivat keskimääräistä harvinaisemman toimeksiannon nöyrästi vastaan. Onnistuivat hyvin ohjelmoimaan laitteensa aika sopivan kokoisella ja alkuperäistä kunnioittavalla fontilla. Lopputulos oli ainakin selkeä, sillä malli- ja sarjanumerot olivat hyvin luettavissa. Alkuperäisen badgen tekstit on stanssattu jollain painokoneella, jolloin kirjainten ja numeroiden asemointi on korkeussuunnassa hieman eläväistä. Nyt tuli robottimaisen tasainen tulos ilman inhimillistä tai mekaanista särmää, mutta badgesta tuli kuitenkin sellainen, ettei ainakaan sen osalta tomia kannattanut jättää kunnostamatta. Veka osaa kyllä asentaa badgen takaisin, joten seuraavana vaiheena minulla olikin kiikuttaa tomirunko Kaitsun tuotantolaitokselle, jonne sen sitten nakkasin.
Lähtökohta minulla oli se, että pahimmat vekit meikataan piiloon. Yleisilme pitää olla siisti. Jonkin ajan kuluttua Kaitsu ilmoitti, ettei niitä saa siistiksi tuolla tavalla, vaan rummusta on hiottava kaikki pois ihan puulle asti, paikattava kuopat, petsattava ja lakattava. Eniten hirvitti ajatus, että lopputuloksena on tomi, joka ei värinsä ja sävynsä puolesta sovi minkään maailmassa olevan Recording Customin kanssa. Kaitsu lähetti valokuvan, josta ilmeni hänen hioneen tomista pinnan auki jo varsin isolta alalta. Mietin, että kun alkuperäinen koivuviilu oli kuvassa melko tummaa puuta, niin pystyykö sitä enää petsaamaan ja saamaan punaiseksi siten, että puun syyt ovat nähtävillä? Ja onnistuuko lopputulos siten että väri ja sävy natsaa muiden rumpujen kanssa? Kaitsu vakuutti, että kyllä se saadaan 99,9 prosenttisen lähelle. Vein myöhemmin vielä yhden joutilaan tomin mallikappaleeksi, jotta toimenpide saatiin varmemmin onnistumaan. Nyt ei enää paineltu jarrua vaan kaasu pohjaan ja työstämään!
Kaitsun työstäessä rumpua minulla oli aikaa perustella touhun mielekkyyttä itselleni. Hätäsuunnitelmaksi keksin sellaisen, että mikäli homma epäonnistuu, niin sen voi ainakin maalata mustaksi ja varmasti löytyy ottajia, koska värinä musta on ollut tuotannossa pitkään. Ja hätäsuunnitelman varasuunnitelmaksi keksin sellaisen, että jos ei kukaan osta sitä mustana, niin ostan sitten itselleni mustan setin. Välissä tuli tarpeita saada yksi puunvärinen 20-tuumainen bassorummun vanne myös Cherry Woodiksi, joten ajattelin että se hoituu varmasti samalla vaivalla. Kävinkin sitten nakkaamassa vanteen eräänä päivänä Tervakoskelle.
Lopulta sain odotetun ilmoituksen, että pitäisi hakea lattiatomi ja vanne pois kitaratehtaalta. Päästyäni perille oli välittömästi selvää, että Kaitsu oli onnistunut työssään vähintään 99,9 prosenttisesti. Tomi oli yksinkertaisesti täydellisen kirsikkainen ja kaikki puun syyt erinomaisesti esillä. Myös vanne oli upea.
Kiiruhdin kotiin ja asettelin tomin yhteiskuvaan niiden tomien kanssa, joiden sekaan olin sitä kaavaillut. Sehän sopi täydellisesti yhteen muiden kanssa! Seurassa oli kuitenkin bassorumpu vuodelta 2006 ja pari muuta 80-luvun lopun tomia. Ainoana heikkoutena täydellinen puhtaus, koska tässä ei ollut sormenjälkiä tai pölyä pinnassa. Onneksi metalliosiin oli kertynyt vuosikymmenten saatossa sekä liimajäämiä, muuta likaa ja vähän kromivaurioita. Puhdistin isoimmat pois ja ruuvasin metallit paikoilleen ja heti rupesi näyttämään vielä paremmin settiin sopivammalta. Pintaan kun kertyy ajan kanssa sormenjälkien myötä hieman pölyä ja muuta himmennystä, niin asettuu kyllä ympäristöönsä täydellisesti.
Enää ei sitten puuttunut kuin badgen kiinnittäminen. Soitto Vekalle ja taas kohti Lahtea. Vekan pajalla tapahtui rummun viimeinen stailaus. Alun perin 14x10 Real Wood värisestä 9000-sarjan tomista irrottamani blankobadge oli käsitelty kultasepänverstaan laserkaiverruskoneessa, joka kaiversi laattaan malli- ja sarjanumeron. Ensin Veka liimasi kokemuksensa siivittämällä erikoistekniikalla badgen kiinni tomirunkoon kaksipuolisella teipillä. Vekalla oli erikokoisia maailmalta tilattuja eyelettejä, joista paras mahdollinen asetti tyyppikilven tiukasti paikoilleen. Alkuperäinen Yamahan eyelet tulee rungon läpi molemmille puolille, mutta täysin vastaavaa ei ollut nyt saatavilla. Rungon sisäpuolinen osuus jäi siten hieman vajaaksi, koska eyelet jää arviolta 1-2 milliä reiän sisäpinnan puolelle. Lopputulos riittää kuitenkin minulle, koska Vekan ajan saatossa hioma tekniikka vaikuttaa kestävältä. Badge asettautuu oikeaan kulmaan, luonnolliseen kaarevuuteensa ja tarkasti runkoa myötäilevään muotoonsa. Vain rungon sisäpuolinen tarkastelu ja kaiverruksen tarkempi analysointi paljastaa kokeneelle RC-miehelle sen, ettei eyelet ole alkuperäinen.
Näissähän on ajan saatossa ilmennyt resonointiongelmia, kun puu on elänyt metallin ympärillä ja eyelet irronnut rungosta, aiheuttaen resonointia. Veka tietää ja hallitsee temput tähänkin vaivaan, mutta nyt rummussa ei ole tätä ongelmaa ja epäilen, että ei tule minun eikä seuraavan omistajan elinaikana ilmenemään. Badgen asettelun lopputulos on myös täydellisyyttä hipova.
Lattiatomi on nyt valmis. Kiikutan sen treenikselle ja alan kasata settiä. Setti koostuu 24x16 bassorummusta, 13x11 tomista ja kahdesta lattiatomista, jotka ovat kooltansa 16x16 ja tämä 18x16. Kokonaisuus on täydellinen. Aiemmin raiskattu ja hirveän näköinen rumpu asettuu maisemaan täydellisesti. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin siitä tulee välittömästi setin kaunein ja virheettömin rumpu.
Alkuperäinen pohdinta oli siis se, että voidaanko lakkapintaista rumpua fiksata siten, että sen habitus asettuu ympäröivien rumpujen viitoittamaan miljööseen? Mysteeri ratkesi seuraavasti: Kyllä voi! Onnistunut lopputulos edellyttää kyllä paljon tietoa, taitoa, kokemusta, aikaa ja ammattitaitoa. Mahdollista siis on, mutta onko järkevää? Jos rummussa on muutama pieni jälki, ei ole. Mutta noin hirveässä kunnossa olevan tomin kanssa se kannatti.Kirjoittanut arhipp 23.01.2021 | |  
|
