12.11.2020: Lapsuuden sankarille
Pohdiskelin kolme vuotta sitten päättymättömän välineurheiluni syvintä olemusta. Kirjoitin aiheesta muutaman sanan tännekin ja kokonaisuudessaan teksti vieläkin löytyy kiinnostuneille täältä: https://muusikoiden.net/artikkelit/2111 . Aiheen ympärillä pyörittiin käyttäen vertauskuvallista Isoisän kirvestä, jossa mietitään sitä, onko ukkini vanha kirves, johon vuosien varrella on vaihdettu sekä terä, että varsi, enää sama kirves kuin hänen nuoruudessaan. Kirveen virkaa omilla harharetkilläni toimitti vanha japanilainen Telecaster, jota olin 15 vuoden aikana muokannut jo kohtuuttomissa määrin. Tuolloin kirjoitushetkellä siinä oli alkuperäisestä soittimesta jäljellä enää vain reilusti koneistettu ja kulunut body, mutta sen lisäksi ei edes yhtä ainoaa alkuperäistä plektrasuojan ruuvia. Tänään tuossa kitarassa ei ole jäljellä enää ainoatakaan alkuperäistä osaa, mutta minulla on se silti kädessäni ja se on yksi hienoimmista koskaan pitelemistäni soittimista.
Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1961 ihminen suoritti ensimmäisen onnistuneen avaruuslennon. Neuvostoliiton avaruusohjelman Vostok 1 kantoraketti kuljetti kosmonautti Juri Gagarinin lentokapselissaan maata kiertävälle radalle, jossa hän 108 minuutin ajan haistoi "miltä tähdet tuoksuu" ja kuuli "..soiko maapallon liikkeessä fuuga hiljainen" (Lapsuuden sankarille; Miljoonasade, 1986; levykoodi: KRÄKS 85). Useamman vuosikymmenen ajan arkistot salasivat sen, että Gagarin joutui käyttämään heittoistuinta ja laskeutumaan paluumatkansa viimeiset seitsemän kilometriä laskuvarjolla, kapselinsa ulkopuolella. Tämä olisi saattanut ollut ristiriidassa virallisten onnistunutta avaruuslentoa määrittävien kansainvälisten sääntöjen kanssa, mutta tästä huolimatta, Gagarinin lento kuitenkin tapahtui, hän kävi avaruudessa ja ensimmäisenä ihmisenä myös "tuli elävänä takaisin". Mikään ei myöskään muuta sitä tosiasiaa, että kylmän sodan synkimpinä vuosina, Gagarinin teko sai ympäri maailmaa aikaan iloa ja uskoa tulevaisuuteen sekä yhdisti meitä ihmiskunnan yhteisenä saavutuksena tavalla, jota kummankaan poliittisen konfliktin osapuolen ylin johto tuskin oli halunnut tai edes ennakoinut. Onnistumisen riemu ei tuntenut valtioiden rajoja ja on siksi minulle edelleen yksi hieno esimerkki siitä miten jopa yksi pieni yksittäinen teko tai tapahtuma voi saada meidät, edes hetkeksi, unohtamaan turhanpäiväisen keskenämme tappelemisen. Aivan turhaa ei ole toki sekään, että Venäjän avaruusohjelma edelleen toteuttaa Gagarinin aloittamaa perinnettä pysähtyä pitämään tien varressa pieni kusitauko, kuljetusajoneuvon viedessä kosmonautteja kohti raketin laukaisualustaa. Yksityiskohdilla ja rituaaleilla on merkitystä.
Sen japanilaisen Telecasterin pahin ongelma oli minulle aina ollut hankalan muotoinen kaula. Liian ohut, liian terävät hartiat, lopulta liian matalat vintage -kokoiset nauhat ja se myös kaipasi usein säätöä vuodenaikojen ja kelien mukaan. Ostaessani, en nuorena vielä tiennyt mitä oikeasti halusin. Päädyin lopulta teettämään siihen paikallisella soitinrakentajamestarilla, Vuoren Sakulla, uuden kaulan. Juuri toiveideni mukaisen. Paksu, pesäpallomailan puolikas, jossa oli pyöreä, läski tuuman (1") paksuinen profiili, paksu otelauta, isommat nauhat ja tärkeimpänä laadukkaat puut. Laadusta kertoo ehkä parhaiten se, että olen koskenut kaularautaan vain kerran, kolme vuotta sitten, vaihtaessani kitaran kielisarjan ohuemmaksi. Soitettavuus säilyy vuodesta toiseen samana ilman mitään askartelua ja hiusten repimistä. Laadun lisäksi minulla oli nyt myös erittäin kaunis kaula, joka oli rakentajan toimesta sävytetyllä nitroselluloosalla lakattu ja hiottu parhaaseen mahdolliseen tuntumaan. Lisäksi selkäpuolen profiili on hieman epäsymmetrinen, ominaisuus, jota en olisi isompien toimittajien varaosana tilaamalla saanut edes lisämaksusta. Vaikka nautinkin tällä soittamisesta suuresti, en ole aivan varma ovatko parhaita hetkiä silti ne, jolloin joku muu tarttuu kaulaan ensimmäistä kertaa, katsoo sen lapaan polttoraudalla painettua logoa ja sitten nauraen ihastelee puunkappaleen massiivista kokoa sekä poikkeuksellisen helppoa soitettavuutta.
Yksi toive tukevan kaulan hankkimisen takana, sen käteen sopivuuden lisäksi, oli myös ollut parempi saundi. Sitähän sanotaan, että hyvä kaulan ja rungon yhdistelmä on aina vähän myös sattuman kauppaa, mutta että iso kaula usein voi parantaa keskivertokitaran sointiakin. Näin tämän kanssa kävikin, mutta ei aivan toivomissani määrin. Telecasterin alkuperäinen leppäbody oli melko raskas ja saundiltaan kireä. Vaikka uusi kaula selvästi muutti kitaran sointia, ei se pystynyt korjaamaan kyseisen rungon luontaisia ominaisuuksia. Parannus oli kuitenkin niin suuri, että pärjäsin useamman vuoden, mutta en päässyt edelleenkään täysin irti muokkailusta, jota vieläkin harrastin mm. mikrofoneja vaihtelemalla. Korona-keväänä, 2020, syntymäpäiväkahvia juodessani päätin, että tästä addiktiosta olisi nyt tultava loppu. Lopullisesti. Oli 42. syntymäpäiväni ja lapsuuteni suosikkikirjassa, Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille, supertietokone laskettuaan 7,5 miljoonaa vuotta vastausta kysymykseen "Mikä on elämän tarkoitus", ilmoittaa tuloksen "42". Ennusmerkit olivat siis ilmassa! Yksityiskohdilla ja rituaaleilla on merkitystä.
Minut vedettiin ulos äidistäni tähän maailman samalla huhtikuisella päivämäärällä, 12.4. kuin majuri Gagarin suoritti avaruusmatkansa, vaikkakin vasta monta vuotta matkan jälkeen, 70 -luvulla. Venäjällä vietetään tuota päivämäärää edelleen Kosmonautin päivänä ja olen siellä asuvilta ystäviltäni saanutkin aikanaan tästä syystä lahjaksi kahden (2) ruplan kolikon. Se on avaruuslennon 40 -vuotisjuhlaraha, joka on lyöty vuonna 2001. Olen pitänyt tuota muistorahaa tärkeänä onnenkaluna ja se on kulkenut tämän isoisän kirveeni kyljessä mukana kaikissa muokkausvaiheissaan, yleensä kaksipuolisella teipillä kiinni liimattuna. Kun jotain tällaista symbolia tarpeeksi kauan roikuttaa mukanaan, siitä tulee aluksi vain pieni tuttu osa elämää, mutta lopulta korvaamaton ja nyt se on minulle kuin raveissa vetoa lyövän ihmisen onnensukat - ilman niitä ei voi lähteä kisoihin - ilman kolikkoa ei voi lähteä soittamaan - tai jotain pahaa tapahtuu. Sitä syntymäpäiväkahvia juodessani tajusin, että sama kolikko voisi myös olla ratkaisu ongelmaani. Jos vielä vaihtaisin kitaran rungon kunnolla soivaan puuhun ja upottaisin minulle korvaamattoman kahden ruplan Gagarinin naaman siihen pysyvästi, en voisi enää koskaan luopua tästä kitarasta. Ongelma ratkaistu!
Pitkällisen suunnittelun jälkeen, kesän koittaessa, päädyin toisen paikallisen soitinrakentajamestarin, A-P Paasosen juttusille, kertoen hänelle koko surullisen ja raskaan tarinani. Tavoitteemme ei tulisi olemaan ihan vaatimaton. Pitäisi rakentaa Sakun kaulalle arvoisensa runko, mutta niin, että yhdistelmää ei enää koskaan tarvitsisi myöskään muokata. Päätöstä varmistaakseni olin myös jo myynyt kaikki muut kitarani, jotta opettelisin aikanaan hoitamaan kaikki soittoni tällä yhdellä työkalulla. Nyt ei kuitenkaan alettu veistää toista Telecasteria vaan sellaisen perinteinen kaula asetettaisiin 50 -luvun mittoihin työstettyyn Stratocaster -bodyyn. Amerikkalaisen Telecaster- sekä Stratocaster Facebook -ryhmän puritaanit pyörivät idean kuullessaan haudassaan, vaikka olivat kaikki edelleen elossa. Heistä piittaamatta löysimme tähän projektiin erityisen kevyen palan amerikkalaista suosaarnia. Tavoitteena oli rajusti keventää n. 3,7 kiloista kitaraani ja saada resonoiva body, joka myös toimisi hyvin tuhdin kaulan kanssa, toinen toistaan korostaen. Rakenne oli siis selvä. Soinnin voimistamiseksi päätettiin vielä käyttää hardtail tallaa, johon kielet kulkevat rungon läpi.
Vaikka teknisten ratkaisujen toimivuus ja osien sopivuus soittajan käteen ovat kitaran tärkeimmät ominaisuudet, ei kosmeettista puolta tule lainkaan aliarvioida. En ole koskaan itse pitänyt perinteisestä Stratocasterin sunburstista, jossa hyvin kapea musta viiva kiertää kitaran ulkolaitaa ja suurin osa sävyä on haaleasti värjättyä rungon keskiosaa. Halusin kitarani värin sekä sopivan antique -tyylisesti värjättyyn kaulaan, että myös muistuttavan minua kauniita soutuveneitä ja taloja rakentaneiden isoisieni kirveistä. Sunburstin rajaukselle annoin viitteeksi kuvia vanhoista Gibsonin akustisista, joissa burstin raja ulottuu lähes ääniaukkoon saakka. Värisävyksi tulisi sekoitus perinteistä Fenderiä, Gibsonia sekä tervattua venettä. Kaikki edellä mainitut onnistuivat paremmin kuin toivoin. Sävyn seasta jopa erottuu veneen kyljille ominaisia ohuita siveltimen vetoja vaikka nitrolakan pinta onkin kiillotettu hyvin. Lisävaikeutensa projektiin on varmasti tuonut kaiken edellä mainitun yhdistäminen vaatimukseeni niin ohuesta lakasta, että se jää vain ohuena nahkana kitaran pinnalle eikä peitä oikein missään määrin edes saarnin syykuviota. Tämäkin onnistui. Koko syykuvio tuntuu hivellessä sormenpäihin ja aurinkoisessa olohuoneessa näkyy aivan selvästi. Lakkaa on vain kuusi kerrosta, välihiontoineen. Ainoa haittapuoli tässä lienee se, että näin ohut pinta alkaa kulua aika nopeasti jopa sileän paidan hihan hankauksesta. Ergonomisista ja esteettisistä syistä bodyyn käytettiin 50 -luvun tyyliin voimakkaimpia Stratocaster kitaran leikkauksia, joiden takana ainakin väitetään osasyynä olleen myös Fenderin tuon aikainen viehtymys avaruusaluksiin ja niiden kuviteltuihin muotoihin. Tämä muoto korostuu erityisesti kitaran ns. vatsaleikkauksen ja käsivarrelle tehdyn takalaidan kohdalla, jossa bodyn laita on siroimmassa kohdassa hyvin kapea, vain n. 1-2 cm. Samaan avaruusteemaan liittyy myös henkilökohtaisesti tärkein yksityiskohta eli se kolikko. Päätimme upottaa kolikon tallan viereen johonkin symmetrisesti nättiin kohtaan, jossa se ei kuitenkaan häviäisi värityksen alle ja peittää sen lopuksi kirkkaalla epoksilla, jolloin Gagarin on kitarassa pysyvästi. Varmasti ainakin tiukemmin kuin kaksipuolisella teipillä.
Projektin valmistumista odotellessani rakentelin kitaran sähkökytkennät valmiiksi. Mikrofoneiksi valitsin kaverini hyllyssä joutilaana lojuvat Lollar Blackfacet, jotka sopivat hyvin vintage -henkiseen teemaan, ollessaan resistanssiltaan vain n. 6k seutuvilla. Tallamikrofoniin on jälkikäteen lisätty Fralinin valmistama base plate, joka tuo saundin alapäähän hieman lisää potkua. Mikrofonivalitsin on 5 -asentoinen. Leo Fenderin alkuperäisestä designista korjasin myös yhden oleellisen kohdan ja kytkin tallamikrofonille oman Tone säätimen. Toinen Tone palvelee sekä kaula- että keskimikrofonia. Kondensaattoreina ovat 70 -luvun keraamiset 22nf napit ja Treble bleedin arvot varastin tähänkin kitaraan Muusikoiden.net :in Aki Mod artikkelista, joka on vuosien varrella ollut minulle arvokas tietolähde aiheeseen - kiitokset kirjoittajalle, kuka lienetkin.
Ja miltäpä valmis kitara vaikuttaa? Aivan mahtavalta. Nyt siinä on täydellinen kaula, se soi kuin piano jopa 9-42 kielisetillä, on upean värinen, täynnä minulle tärkeitä yksityiskohtia ja painaa vain 2,8kg! Entiseen bodyyn verrattuna painoa lähti lähes kilo. En itse asiassa muista koskaan kokeilleeni näin kevyttä "fenderiä" missään yhteydessä. Painohan ei suoraan korreloi saundin tai muuten hyvän soittimen kanssa, mutta tässä kaksi alan ammattilaista on onnistuneet toisistaan tietämättä tekemään suoraan sanoen täydellisen lopputuloksen. Ehkäpä 20 vuoden raskas taival on lopulta ohi ja voin viimein olla rauhassa. Mieleni ei tee enää muokata mitään. Minulla on nyt yksi hyvä kitara. Mutta onko se enää se sama, jolla aikanaan aloitin, kun kaikki osat todellakin ovat viimein vaihtuneet?Kirjoittanut heinovi1 12.11.2020 | |
|
Arvostelu
Kommentit
| | | Artikkelit: Omat soittokamat Tulostettava versio Tulostettava version ilman kuvia Lähetä pikaviesti kirjoittajalle |