Muusikoiden.net
21.06.2019
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

20.05.2019: PRS SE:t (Korea) - lyhyt katsaus


(Huom: En saa sponsorirahaa tai muita etuja edellä mainitulta valmistajalta!)

Tässä jutussa jaan kokemuksia kolmen eri SE-mallin ominaisuuksista, hyvistä ja huonoista puolista, sekä niiden käsittelen niiden hankkimista käytettynä. Soittimeni olen jo pitkään hankkinut periaatteella ostamatta en testaa. Suuri osa kokemuksista pätenee myös uuteen kitaraan. Sivuhuomautuksina on tehty pientä vertailua USA-valmisteisiin malleihin, pääasiassa Custom 22:en. Custom 22 on vuosimallia 2008, kelluvatallainen, Dragon II -humbuckereilla ja Wide Fat -kaulalla. Juttu sisältää myös parannusehdotuksia ja modauksia, joilla olen tehnyt soittimista omaan käyttöön sopivampia ja korjannut vaivaavat puutteet. Kuvamateriaali on tällä hetkellä kännykkälaatuista, odottelen inspiraatiota, että jossain vaiheessa jaksaisin ottaa paremmalla kameralla kuvat.

Kiinnostukseni PRS-kitaroihin alkoi, kun joskus 90-luvun puolessa välissä näin kitaralehdessä jutun PRS:n Santana-mallista. Artikkeli käsitteli kalliimpia markkinoilla olevia kitaroita, Santana-mallin ovh. taisi niihin aikoihin olla n. 7000 Amerikan dollaria. Viimeistään siinä vaiheessa, kun näin Opethin livenä joskus vuoden 2002 paikkeilla, olin vakuuttunut PRS Customin monipuolisuudesta, sillähän vedettiin uskottavasti mitä tahansa death metallista progehempeilyyn.

Vuosia kului ja kitaroita on kulkenut kymmenittäin omien käsien kautta. Koko ajan taustalla kuumotteli mielessä PRS Customin osto, mutta pääasiassa rahatilanteen vuoksi se jäi haaveeksi. Muutama vuosi sitten etsin hyvää (ja halpaa = mahdoton yhtälö) P90-mikeillä varustettua kitaraa. Sellaista ei tuntunut millään löytyvän, mutta ihan lähialueelta löytyi mielestäni hyvä kompromissi: PRS SE Singlecut ja vielä halvalla! Kävin noutamassa kepin pois nurkista pölyttymästä ja vaihdoin siihen humbucker-kokoiset P90:t. Alusta asti olin todella vakuuttunut kitaran laadusta, sekä hinta-laatu-suhteesta. Tästä päästäänkin itse asiaan:


SE Singlecut
Tämä löytyi hyvin edulliseen hintaan Muusikoiden.netin torilta. Kyseessä on Koreassa valmistettu Les Paul -tyyppinen kitara, omasta mielestä alkuperäisestä paranneltuna: säätöinä on vain 3-asentoinen mikkikytkin, mastervolume ja mastertone. Vuosimalli on tällä yksilöllä 2002. Pientä käytön jälkeä on pinnassa, mutta ei mitään vakavaa, lapakin suhteellisen ehjä lakkapinnaltaan.

Otelauta on ruusupuuta Moon-upotuksilla, kuten kaikissa muissakin PRS-kitaroissani. Nauhat (22kpl) hyvässä kunnossa, vaikka ikää on jo yli 15 vuotta. Nauhojen koko on kaikissa käsitellyissä malleissa sormiin sopiva medium (jumbo), joidenkin lähteiden mukaan hieman pienempi kuin USA-valmisteissa. Silmämääräisesti tarkastellen Korea-mallien nauhat saattavat olla vähän matalammat. Nauhatyö on todella siistiä, nauhanpäät eivät ole törröttäneet missään vaiheessa, viimeistely nauhoissa on edelleen suoraan tehtaan jäljiltä. Nykyään harvinainen näky Kaukoidän kitaroissa.

Liimakaula on paksu, kaulaprofiilina on myöhemmin suosikikseni muodostunut Wide Fat, alkunauhoilta vähän V-mäinen, paksuhko, mutta kuitenkin helpposoittoinen profiili. Joidenkin lähteiden mukaan Korea-mallien W-F eroaa USA-mallien vastaavista, mutta USA Customiini verrattuna en juuri eroa huomaa, sen enempää kuin muiden Wide Fat -oletettujen välilläkään. PRS:ien mensuuri (useimmissa malleissa), eli 25 tuumaa, on myös lempparini nykyään. Kielet eivät tunnu kireiltä, kuten usein stratossa tai telessä, muttei liian löysiltäkään, kuten lyhyemmillä mensuureilla tuppaa tuntumaan. Kielisettinä olen pääasiassa käyttänyt 10-46 Elixirejä. Otelaudan kaarevuus on PRS:lla malleissaan pääosin 10 tuumaa, kuten myös kaikissa jutuissa käsitellyissä kitaroissa. Kaarevuus on Reed Smithin Paulin mukaan kopioitu vanhoista Les Pauleista, joissa mitattu kaarevuus poikkesi ilmoitetusta. Mene ja tiedä, mutta omaan käyttöön se on osoittanut sopivaksi, ei liian kaareva, muttei mikään tilukeppilättänäkään.

Kitara vakuutti heti alusta asti laadukkuudellaan. Viimeistely on tehty todella hyvin, lakkapinta on virheetön ja loimuviilun (kitaran ainoa huono puoli) burst on omaan silmään tyylikäs. Lakkapinta ei tunnu paksuudestaan huolimatta halvalta, kuten useissa Kaukoidän tuotoksissa, eikä lakan poistamista tai hiomista mataksi kaulan takaa ole tarvinnut missään vaiheessa edes harkita.

Runkomateriaali on esikuvan mukaisesti mahonkia kahdesta palasta kahden palan (+ viilun) vaahterakannella, kaula on myös mahonkia. Takapuolella mahongissa näkyy värilakkapinnan läpi yksi oksa. SE Singlecut eroaa Amerikan mallista siinä, että rungon mahonkiosuus on n. sentin ohuempi kuin USA Singlecutissa, myös vaahtera on muutaman millin ohuempaa. Itselleni tämä on lähinnä positiivinen asia. Runko on suunnilleen saman paksuinen (n. 45mm) kuin USA Customissani. Myös kannen muotoilu on pelkistetympi Korean mallissa, joka on varmasti osasyy huomattavasti halvempaan hintaan.

Kitarassa on laadukkaan oloinen stoptail-talla: kompensoitu stoptail, jossa ei ole säädettäviä tallapaloja, on monelle kauhistus. Itse olen kuitenkin saanut mielestäni tarpeeksi vireisen soinnin ylänauhoiltakin pienellä säätämisellä, tosin vireenä on ollut lähinnä standardi-E ja D#. Virittimet ovat modernit, PRS-logolla varustetut, ei-lukitsevat. Laadultaan jämäkät ja pitävät vireen hyvin.

Ostettaessa kitarassa oli alkuperäiset Koreassa(?) käämityt humbuckerit, ja soundi on sen mukainen, eli mutaa. Ensin vaihdoin paikalle edellä mainitut P90:t, mutta faniuden pahentuessa ostin tähän PRS:n mikit, kaulamikiksi Vintage Bass -mikin, tallapositiossa on kromikuorinen Dragon II. Samalla tein myös puolitukset nostopotikalla. Kaikissa näkemissäni PRS-kitaroissa, myös korealaisissa, on sähkötyöt tehty todella hyvin ja siististi, potikoina on Korea-malleissa Alphaa. Jonkin sortin treble bleed löytyy myös valmiiksi volume-potikasta. Soundimaailma on mielestäni tarvittaessa lespamainen, kitara soi pitkään ja tasapainoisesti, mutta myös kirkkaampia soundeja löytyy, mikit puolittamalla saa hyvinkin stratotyyppistä soundia. PRS-mikit ovat osoittautuneet monipuolisiksi ja samalla selkeiksi suuremmillakin särömäärillä.

Kitara on kaiken kaikkiaan osoittautunut oikein hyväksi ostokseksi, tämä kitara itseasiassa sai allekirjoittaneen lopulta hankkimaan kauan haaveillun USA PRS Customin. Hämmästyksekseni yleinen laatu- ja fiilisero jenkin ja korealaisen välillä on pieni, vaikka hinta on idässä valmistetussa käytettynä noin viidesosan Amerikan tuotteeseen verrattuna. Olemattoman eron laadussa ovat huomanneet myös muut kitaroita peräjälkeen testanneet henkilöt. Jos mahdollisia kymppitoppeja ei lasketa, suurimmat näkyvät, tuntuvat ja kuuluvat erot ovat mielestäni edelläkin mainituissa mikeissä sekä metalliosissa, niistä lisää myöhemmin.


SE Soapbar
Aitojen, saippuapalakokoisten P90-mikkien puute jäi kuitenkin jurppimaan edellä kuvatussa Singlecutissa. Vaivaan löytyi kuitenkin lääke Torilta, PRS SE Soapbar, tämäkin edulliseen hintaan. Kuvien perusteella kitara oli vähän kärsineemmässä kunnossa. Vuosimalli on sarjanumeron perusteella 2006. Kaulaprofiilina totutun paras Wide Fat, ainakin lähteiden mukaan.

SE Soapbar on P90-mikeillä varustettu, ulkomitoiltaan kuten Singlecut, eli LP-tyyppinen kitara stoptail-tallalla. Mensuurina 25 tuumaa, otelaudan radius 10 tuumaa. Erona SE Singlecut:in mikkien lisäksi on se, että runko on kokonaan mahonkia, nähdäkseni kolmesta palasta, eli runkomateriaaliltaan se vastaa Standard-mallia. Myös Singlecutissa oleva faux binding puuttuu, eli viimeistely on yksinkertaisemmin, ts. halvemmin tehty. Työn jälki on kuitenkin totutun siistiä ja laadukasta, eli hyvästä ostoksesta voi tässäkin tapauksessa puhua. Väri on läpikuultava musta.

Saatuani kitaran käteen, totesin että kunto oli odotetun mukainen, eli ulkokuori aika kolhittu. Varsinkin runko on ottanut reilusti osumaa, lapa taas hyvinkin ehjä ja lakkapinnaltaan siisti. Hinta kuitenkin kompensoi reilusti nämä ongelmat. Pientä projektia oli siis edessä, mikkien kuoret olivat eri paria ja potikoiden hatut, sekä mikkiswitchin nuppi olivat vaihtuneet matkan varrella. Nämä piti vaihtaa, että ulkonäön sai taas kohdilleen.

Positiivista oli kuitenkin se, että mikit oli vaihdettu Bare Knuckle Pickupsin P90-mikkeihin, eli niihin ei kuorten vaihtoa enempää tarvinnut kajota. Myös muut sähköt oli joku sankari vetänyt uusiksi, jostain syystä potikat oli pitänyt vaihtaa varreltaan isompiin Alphan potikoihin, eli pientä puutyötäkin oli reikien suurentamisen muodossa jouduttu tekemään. Samalla oli kytkennästä poistettu treble bleed -konkka, en tätä kuitenkaan ole juuri jäänyt kaipaamaan. Jostain syystä myös virittimet oli vaihdettu Gotohin 510-sarjan virittimiin. Nämä vaikuttavat PRS-leimattuihin verrattuna jopa huonommilta, mutta ajavat asiansa.

Wide Fat -kaula on tässä kitarassa muhkeampi kuin muissa W-F-kaulaisissa kitaroissani. Profiili on myös vähemmän V:n mallinen kuin muissa omistamissani. Kuitenkin sen verran samassa maastossa liikutaan, ettei totuttelua ole tarvittu. Joku saattaa ihmetellä logiikkaa siinä, että kaikissa kitaroissa on sama kaulaprofiili. Pointti on, että voin ottaa minkälaisella mikki- tai tallakonfiguraatiolla varustetun kitaran kouraan ja se tuntuu samalta ainakin vasemmassa kädessä (joka tekee omasta mielestäni kuitenkin tärkeämmän ja suuremman osan työstä). Soittimen vaihtaminen lennosta helpottuu huomattavasti, mutta kuitenkin hyvin erilaisia soundimaailmoita on saatavilla.

Mitä hain, mitä sain? Hakusessahan oli P90-mikitetyn kitaran parhaat puolet, eli kaulamikillä pianomaisen kirkas ja selkeä puhdas soundi, tallamikillä sitten rokkia ja räyhää, jopa kevyempään heviin asti. Nämä löytyivät välittömästi. Uskoisin, että tässä kokonaisuudessa suurta osaa näyttelevät kuitenkin BKP:n mikit. Kokomahonkinen kitara soundaa yllättävän hyvältä, tätä vähän etukäteen epäilin. Laatu on totutun hyvää ja hinta oli lähes ilmainen.


SE EG
Joskus vuoden 2004 paikkeilla kaverini aloitteli kitaran soittoa. Suosittelin hänelle PRS SE EG:n ostoa, ne olivat siihen aikaan T-kaupassa jossain superhalvennuksessa. Tarkkaa hintaa en enää muista, mutta reilusti alle 400 euron hinta on muistikuviin piirtynyt. Jo siihen aikaan ko. kitarasta oli paljon lähinnä hyvän arvosanan antaneita arvosteluja. Kitara kulki heti oston jälkeen omien käsien kautta pienessä säädössä, mitään isompaa ei muistaakseni tehty: satulan koloja madallettiin hieman ja lisättiin yksi jousi kelluvaan tallaan.

Noin vuosi sitten testailin uudelleen kyseistä kitaraa kaverilla poiketessani ja totesin, että voin sen häneltä ostaa, jos se tulee joskus myyntiin. Tulihan se ja lunastin sen lupauksen mukaisesti, onneksi asevelihintaan. Kitara on käytännössä New Old Stock tai vähintäänkin mint-kuntoinen. Naarmun naarmua ei näy missään ja nauhat ovat käyttämättömän näköiset. Kitaran valmistusvuosi on 2003.

Kitaran ulkonäkö on jostain PRS Customin ja straton välimaastosta, kuitenkin sillä erolla, että Korean mallin tapauksessa kitara on kokonaan mahonkia liimatulla kaulalla. Alkuperäiset, Yhdysvalloissa valmistetut EG:t olivat leppärunkoisia ruuvikiinnitteisellä vaahterakaulalla, kuten stratotkin pääasiassa. Amerikan mallissa oli valitettavasti pieni suunnitteluvirhe: muotoilun vuoksi puumateriaalia ei ollut tarpeeksi kaulataskun alueella. Pehmeästä puusta, eli lepästä tehdyn EG:n rungon kaulatasku saattaa ratketa käytössä, kolhiessa tai kaulan kiinnitysruuveja kiristäessä. Tämä johtaa vireongelmiin, koska kaula pääsee liikkumaan. Näitä on myöhemmin korjattu esim. liimaamalla kaula paikalleen.

Kaulaprofiili on lähteiden ja mittojen mukaan Wide Fat, tässä vähän vähemmän V ja ohuempi kuin muissa. Kuitenkin paksumpi kuin Wide Thin, jota joskus testailin. Samaksi profiiliksi ilmoitettujen kaulojen erot ovat yllättäviä, ilmeisesti pienetkin erot hionnassa ja viimeistelyn paksuudessa jne. tuntuvat heti soittajan kädessä. Vai olenkohan kenties kultakäsi (vrt. -korva)?

SE EG on yllättävän kevyt, ja runko on tasainen lankku maha- sekä käsiviisteillä. Vahva veikkaus on, että runko on liimattu kolmesta mahonkipalasta, mutta tätä ei pysty vahvistamaan, koska minkäänlaisia liimasaumoja ei ulospäin näy, edes valoa vasten peilatessa. Stratomaisuutta korostavat myös pleksi ja kitaran mikitys: kaksi yksikelaista ja humbucker. Vanhempia Koreassa tehtyjä malleja löytää myös kolmella yksikelaisella, eli perinteisellä stratomikityksellä. Modaajille tiedoksi, että pleksin alta löytyy valmiiksi H-S-H-routtaukset.

Mikit olivat tässäkin SE:ssä heikoin lenkki, ja ne pudotettiin pelistä välittömästi. Laatikosta löytyi sinne juuri tätä kitaraa silmällä pitäen jemmaamani DiMarzion Virtual Vintaget, jotka ovat siis hurinattomat, yksikelaisen kokoiset mikit. Tallamikiksi löytyi Torilta sopuhintaan Seymour Duncanin Custom 5. Mahonkirunkoinen, liimakaulainen strato on pienoinen erikoisuus, mutta soundimaailma on mukavan napakka pitkällä soinnilla. Mahonkisen kitaran ominaissoundi, eli keskialuehonotus, kuuluu kyllä mielestäni jonkin verran, mutta ei häiritsevyyteen asti. Arvelen mikkivalintojen tasapainottavan tätä.

Talla on omassa kappaleessani kelluva stratotyyppinen, kuudella ruuvilla kiinnitetty. Osa Korean EG:istä tehtiin stoptail-tallalla. Kelluva tallakin on kopio jenkkivalmisteisesta, työ ja materiaali ovat riittävän laadukkaita. USA-malli on kuitenkin jykevyydeltään omaa luokkaansa ja tallablokki on messinkiä, korealaisessa jotain tummaa, painavaa metallia. Kampi on pop-in mallinen, korealaisessa halvemman ja rimpulamman oloinen. Talla on käytössä osoittautunut toimivaksi ja vireen pitäväksi.

Virityskoneisto on SE Singlecutista tuttu, PRS-leimattu, Gotoh-tyyppinen, moderni viritinkoneisto. Se toimii, kuten pitääkin. Tämän kitaran viritin 11-49 Elixireillä huvin, urheilun ja kokeilunhalun vuoksi D-vireeseen. Toimii, ja fiiliskin on yllättävän samanlainen kuin E-vireessä 10-46:lla. Puu- ja nauhatyöt, maalaus sekä viimeistely ovat ensiluokkaisia tämän hintaluokan kitarassa. Kaiken kaikkiaan laadukas (super)strato, taas kerran hyvin edukkaasti.



Yhteenveto
Kenelle SE-sarjan kitaraa suosittelisin? Hinta-laatu -tietoiselle ostajalle, jolle tärkeintä ei ole ulkonäkö tai valmistusmaa, vaan rahalle saatu vastine, laatu ja soundi. Kannattaa kuitenkin suosiolla laskea kitaran hintaan uusien (käytettyjen) mikrofonien hinta, niin ei tule pettymyksiä. Aloittelijallekin voi SE-sarjalaista suositella, varsinkin Singlecut ja muut stoptail-tallaiset ovat erittäin helppoja säätää ja pienillä modauksilla myös monipuolisia, päivityksiä voi tehdä taitotason noustessa ja tarpeiden kasvaessa. Modaajalle näitä voi suositella ilman varauksia, varsinkin käytettynä kitarat ovat hyvä lähtökohta vähän suuremmillekin muutostöille.

Työn jälki ja laadunvalvonta tuntuvat olevan näissä harvinaisen hyvin kohdillaan. Myös USA-malleista kopioidut ominaisuudet toimivat hyvin vähän pelkistettyinäkin. Uusien hinta näyttää nousevan koko ajan, uskoisin kuitenkin uudenkin SE:n hinta-laatusuhteen olevan varsin hyvin kohdallaan. Käytettyjen hinnat ovat hyvin alhaalla, ilmeisesti kysyntää ei ole tarpeeksi.

Kirjoittanut P2 20.05.2019

            1467×4160  -  1847 kt.

1463×4103  -  1826 kt.

1489×4150  -  1947 kt.


Arvostelu

4,14,14,14,14,1    (9 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

juhaikonen: Mulla oli Bernie Marsden SE ja typeryyksissäni vaihdoin sen stratoon.Loistava kitara, kaduttaa.
iec: Hyvä artikkeli. Minulla oli myös tuollainen SE eg ja olihan se hyvä kitara, varsinkin mikkien vaihdon jälkeen. Sitten pitikin ostaa se aito USA Prs, eli nyt on käytössä Santana III ja se on aivan huippu. Tosin siihenkin tuli vaihdettua mikit.

Yhteensä 2 kommenttia. Lisää kommentti!

Artikkelit: Laitearviot

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle

 Copyright ©1999-2019, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.  
Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti