11.05.2018: Rikstone H50 TW, "Screamin' Sarah"
Haluatko vahvistimen, joka toistaa uskollisesti kosketuksesi pienimmätkin nyanssit, joka muuttuu jazz-lootasta mättöhirviöksi vain plektrakäden kosketuksen voimaa muuttamalla ja joka toistaa ihan kaiken, minkä kitarallasi sinne soitat? Pidä varasi. Voit saada mitä haluat.
Rikstone H50 TW on kuuluisaan Trainwreck-konseptin pohjalta rakennettu, nimellisteholtaan 50W putkivahvistin. Tämän pohdiskelun päätähti on kuitenkin saanut varsin mittavan määrän sellaisia lisävarusteita, joista Ken Fisherin aikana ei tiedetty vielä mitään. Kapine on mm 2-kanavainen, kummallakin omat säädöt (ja kytkentä) ja varustettu PPIMV-masterilla. Muista yksityiskohdista myöhemmin. Perustiedoista mainitakoon 2 x EL34 pääteputket ja 3 12AX7 etuasteputkea.
1. eli sininen kanava (tuli nimettyä etupaneeliin käytössä olevaa kanavaa merkkaamaan asennettujen ledien värin mukaan) on etuasteeltaan aito Trainwreck. Ko laitteella on jo sen verran nimeä, että kyllähän kaikki ovat jo siitä kuulleet. Muistutan kuitenkin niitä, jotka ovat jo unohtaneet, että kyseessä on häijynpuoleinen, ns päätesäröllä pääasiassa räyhäävä hi-gain vahvistin, joka kesyyntyy cleaniksi soittoa keventämällä, tai hiukan kitaran volumea ruuvaamalla. Säädöt: Volume, Bass, Middle ja Treble. Yhteinen Presence ja PPIMV toisen kanavan kanssa.
2. eli punainen kanava onkin saanut hiukan tuunausta. Sekin perustuu tietysti Trainwreckiin, mutta sai Fendereille tyypillisen etuasteen kytkennän ja ylimääräisen Master-volumen. Tämä mahdollistaa huomattavasti laajemman kanavakohtaisen soundivalikoiman. Masterin pudottaminen kun vähentää päätteen säröytymistä. Kanava tarjoilee enemmän bassopäätä kuin perusmalli. Se onkin tarpeen, koska aito ei ole tukevan alakerran suhteen parhaimmillaan.
Laitteeseen rakennettiin myös BOTH-kytkentä. Tämä kytkee molemmat etuasteet päälle samanaikaisesti. Käytännössä asia on kuitenkin niin, että jos soittaa jo valmiiksi kovilla säröillä, asiaa ei oikeastaan huomaa. Sen sijaan kohtuusiistiksi säädetyn punaisen kanavan päälle voi polkaista särölle säädetyn sinisen ja soundi tukevoituu. BOTH toimii siis niin, että kanavien järjestys kulkee viimeksi valitun kanavan mukaan. Ykköselle kakkosta ja kakkoselle ykköstä.
Legenda kertoo, että Trainwreck on jonkinlainen yhden soundin ihme. Ja kuten suurin osa internetin asiantuntijoiden loruista, tämäkin on silkkaa Hevoinen-nimisen nisäkkään ruoansulatuksen sivutuotteena syntyvää materiaalia. Jo perus-wreck on säädettävissä todella kesyksikin. Tosin kapine säröytyy varsin hanakasti, joten oikein cleania yrittävän pitää tyytyä varsin maltilliseen kanavan Volumeasetukseen.
Tämä ei kuitenkaan ole mikään ongelma. 50W nimellisteho tarkoittaa yllättäen yli 60:tä oikeaa Wattia. Laitteen suurin ongelma on oikeasti se, että se on aivan helvetillisen kovaääninen. Jos Jerikon muurit kaadettiin torvisoitolla, Trainwreck on se kapine, joka toimi tilanteessa vahvistimena. Jos 50W ei täytä kovan tehon määritelmää, puhuttakoon sitten metelin määrästä. Wreck on se laite, joka saa VOX AC30:n kuulostamaan tyynyn alla kuiskuttelevalta, ujonpuoleiselta tyttölapselta.
Onneksi on se PPIMV. Valitettavasti sen puutteisiin kuuluu kumimaisuus, kun vaimennusta on liikaa. Tässä kytkennässä soittotuntuma alkaa muuttua kumimaiseksi säätimen puolenvälin kieppeillä. Ilmiö liittyy kuitenkin itse kytkentään ja vaivaa kaikkia samantyyppisiä laitteita. Silti, jos ei kuvittele saavansa täydellistä soundia, H50 TW tarjoilee käyttökelpoisia makuuhuonevoimakkuuksiakin.
...tai ainakin sellaisia yläkertavoimakkuuksia, ettei alakerrassa nukkuva puoliso herää.
...tai jos herää, niin hällä väliä. Minähän soitan kitaraa viritetyn Trainwreckin läpi. Turha minulle on huutaa, koska en kuitenkaan kuule sitä.
Todettakoon vielä, että hyvä keinokuorma voi olla kitaristille yllättävänkin hyvä ystävä.
Mutta takaisin niihin soundeihin. Kun valitsee vähän epäortodoksisemman lähestymistavan, alkaa variaatioita löytyä. Tonestacki(e)n kanssa kannattaa kokeilla isoilla liikkeillä. Jokaista hanaa ei välttämättä tarvitse avata, tai voi myös avata kaiken täysille ja antaa laitteen karjua 60-luvun kuumimpien kitarasankareiden mallin mukaan. Tosin tässä yksilössä kaikkea on tarkoituksella vähän liikaa. Vaikka ääni ei mene tunnistamattomaksi puuroksi, ei sitä nyt oikein tiukkanakaan voi pitää. Kuitenkin tietynlaista fuzz-efektiä rakastaville tämäkin voi olla vaihtoehto. Laite soittaa myös yllättävän kaunista rautalankaa ja muuta, tavan iskelmäksi määriteltävää tavaraa. On todellakin väänneltävissä myös pehmeään jazzitteluun, vaikka parhaimmillaan se onkin raisunpuoleisissa rokkihommissa. Mörköhevi droppideestä kuulostaa kohtalaisen oikealta, kunhan muu kalusto ja etusorkat ovat myös tehtävän tasalla.
Negatiivisen takaisinkytkennän säätö puolestaan mahdollistaa sen, että hirviöstä tulee vieläkin hullumpi. Kun sen hanan avaa, pitää tietää kuinka soitellaan feedbackia hyväksikäyttäen. Laite lähtee kiertämään jo yllättävän pienillä äänenvoimakkuuksilla, kun tämä säätö on täysin auki. Vaan Santanan ystävät tietävät, miksi tällainenkin ominaisuus voidaan haluta.
Tökättiinpä kapineeseen vielä Direct outkin. Ja tietysti level-säädöllä + mute kytkimellä. Laitteen saa siis kytketyksi suoraan äänityslaitteistoon ilman oman kaiuttimen käyttöä.
BIAS-säädön helpottamiseksi mittauspisteet ja trimmeri ovat helposti saatavilla.
Vahvistimeen rakenneltiin myös ohjainpedaali, jossa kanavanvaihto ja BOTH-kytkin. Tilasin tämän XLR-liittimillä, koska ne kestävät päälle tallomista paremmin.
Teknisistä syistä laite kaipaa kaverikseen kaiutinvalinnan, joka tarjoilee alakertaa. Umpinainen 4 x 12 tai jonkinlainen Thiele-ratkaisu helpottavat elämää. Tämä yksilö varustettiin muuntajalla, jossa on tarjolla 4, 8 ja 16 ohmia lähtöihin. Siksipä valinnanvaraa piisaa.
Laitteeseen ei oikein saa rakennettua toimivaa efektilenkkiä. Se kuitenkin syö pedaaleita hyvin ja kaiut on tietyin rajoituksin mahdollista ottaa myös etupuolelta. Direct out mahdollistaa myös sen, että tökkää narun vaikkapa BOSS Katanaan (hintaansa nähden varsin loistava keksintö) ja laskee sieltä ulos pelkät kaiut 100% märkänä.
Lisäksi laitteesta paljastui varsin omalaatuinen ilmiö. Kun pudottaa etuasteesta volumen ja muut mujut klo 9:ään, ellei alemmaskin, siihen kytketty mallintava (Helixillä leikin) toimii paremmin kuin monessa muussa laitteessa. Vahvistin on todellakin niin vähän värittävä, että mallinnusten erot ovat todella selkeitä ja yllättävän dynaamisia.
Miksi siis pitäisi pitää varansa, kun voi saada haluamansa?
Kun sanon että laite toistaa kaiken, minkä sinne soittaa, se tarkoittaa sitä että se toistaa kaiken minkä sinne soittaa. Kitarajakista menee johto suoraan ensimmäiseen etuasteputkeen. Mikään ei suodata, kesytä, kompressoi jne tekemisiäsi. Tämä tarkoittaa sitä, että soittoon on löydettävä jostain todella paljon ylimääräistä tarkkuutta ja dynamiikkaa. Jokainen muutos kosketuksessa (saati sitten kitaran vaihto toiseen tms) muuttaa äänenväriä selvästi. Ja jos nautiskelet laitteen huikeasta dynamiikasta, tunnet takuulla houkutusta säätää sen reippaasti särölle ja soitella kaikki mätöstä cleaniin pelkästään kädellä säätämällä. Se tarkoittaa sitä, että kun hypistelet heleän kauniita nuotteja ulos, jokainen epätarkka sormien siirto kiljaisee, jokainen ylimääräinen osuma kieliin kajahtaa kuin kiväärin laukaus ja lisäksi tanssit koko ajan sillä rajalla, jossa kauniiksi sustainiksi kesytetty feedback karkaisi käsistä ilkeäksi kiljunnaksi. Jos tämän ostaa ensimmäiseksi vahvistimeksi, tulee todennäköisesti paha mieli.
Mutta jos haluaa saada sähkökitaran soittotuntuman samanlaiseksi kuin akustisella ja kestää sen että soittajan täytyy opetella myös vahvistimen tavoille, hauskaa piisaa.
"Screamin' Sarah"?
Alkuperäisillä Trainwreckeillä oli aina naispuolisen karvattoman apinan nimet. Koska tämän valmistaja ei nimennyt laitetta perinteen mukaisesti, kastoin sen itse. Nimi kertoo paljon sekä vahvistimesta, että eräästä sellaisesta naaraasta.Kirjoittanut BugBadWolf 11.05.2018 | |  
|
Arvostelu
Kommentit
|  | | Artikkelit: Laitearviot Tulostettava versio Tulostettava version ilman kuvia Lähetä pikaviesti kirjoittajalle |
