Muusikoiden.net
15.12.2017
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

03.11.2017: Guitar Craft – kitaransoittamisen ...


Guitar Craft kitaransoittamisen tie, osa 2
Erään kitaransoittamisen opettamisen ja oppimisen tavan etnografinen tarkastelu


SISÄLLYS

OSA 2
3. Ihmiskäsitys



3. Ihmiskäsitys
Hakiessani Guitar Craft kursseille, hakemuksissa oli kolme kysymystä (pääsin kurssille myös kesäksi 2011, mutta jouduin töideni vuoksi perumaan osallistumiseni). Ne olivat: 1) Kuka sinä olet (Who are you)?; 2) Miksi haet kurssille (Why do you wish to attend (to the course))?; 3) Mikä on päämääräsi (What is your Aim)? Nämä kysymykset ohjaavat jo hakuvaiheessa opiskelijoiden huomiota Guitar Craft ajattelun suuntaan: tärkeää on löytää itsensä ja päämääränsä osana yhteisöä ja perustella, miksi haluaa opiskella juuri Guitar Craftissa. Lähden liikkeelle itsensä tarkastelusta.

Selostustensa ja taustatietojen perusteella Frippin ihmiskäsityksessä voi hahmottaa vaikutteita itämaisista filosofioista ja länsimaisesta esoteriasta. Esimerkiksi Guitar Playerin tammikuun 1986 numerossa Fripp kertoo jo hyvin nuorena huomanneensa, että hän itse sisimmältä olennoltaan on eri asia kuin Robert Fripp niminen yksilöllinen persoonaolento; eläin, jonka hän itse asuttaa. (Mulhern 1986, 97)

Toinen Frippin itse- ja ihmiskäsitystä kuvaava selostus menee näin: Kuljettaessaan kompostijätettä kottikärryillä eräässä J.G. Bennettin luotsaamassa retriitissä maaliskuussa 1976, Fripp välähdyksenomaisen kirkkaasti huomasi, ettei Robert Frippiä ole olemassakaan. Hän oivalsi, että Robert Fripp koostuu kokoelmasta vaikutelmia ja kokemuksia, joita vuosien varrella on kerääntynyt. Niillä näyttäisi olevan jonkinlainen keskinäinen koherenssi, mutta se on hyvin hauras. Lopulta oli siis kuka/mikä sitten olenkaan, joka/mikä havaitsi kaksi tilannetta: a) olento, jossa elän ja b) persoona, jonka asutan. (Mulhern 1986, 97)

Selostuksien perusteella voi ajatella, että Fripp on hakeutunut itämaisen ja länsimaisen esoteerisen ajattelun pariin näiden varhaisten kokemustensa vaikuttamana. Kenties noiden ajatteluperinteiden tarjoamat ihmiskäsitykset ovat kuvanneet Frippin omia kokemuksia? On myös mahdollista esittää kysymys, olisiko Fripp rakentanut itsestään (Robert Frippistä) brändin, jonka eräs piirre olisi jonkinlainen arvoituksellisuus, mystisyys? Tällainen oletettu Fripp-brändi on kuitenkin ristiriidassa Frippin epäkaupallisuuden kanssa, mitä asiaa käsittelen hieman myöhemmin.

Toki tällaisen oletetun Fripp-brändin voi ajatella palvelevan jotain Frippin (piilo)narsistista piirrettä, jota hän ei ehkä itsekään hahmottaisi. Itse en kuitenkaan ole pätevä arvioimaan tai tutkitaan tätä hypoteesia. Ylipäätään ihmisen sisäisen koetun, eletyn elämän arviointi ja tieteellinen tutkimus voi olla haasteellista ja vahvoille tulkinnoille avointa: missä määrin esimerkiksi hypoteesini ehdottama narsismi olisi Frippin piirre ja missä määrin vain oman eletyn elämänkokemukseni heijastamista Frippin henkilöhahmoon?

Sinällään Frippin kuvaava ihmiskäsitys ei ole mitenkään outo. Esimerkiksi kartesiolaisen dualismin filosofinen tausta rakentuu karkeasti ottaen samantyyppisen kokemuksen kuvaukselle, jossa filosofi Descartes (15961650) erotti kokevan ja ajattelevan rationaalisen minän erilliseksi suhteessa aistilliseen ja ruumiilliseen olemassaoloon. Fripp tosin ei pidä rationaalista ajattelua niin tärkeänä eikä väheksy ruumiillista kokemusta päinvastoin, ruumiillinen kokeminen, tekeminen on ensiarvoisen tärkeää, kuten myöhemmin tulee ilmi.

Frippin selosteista hahmottuva ihmiskäsitys heijastuu Guitar Craft toiminnassa, jossa persoonalla ei ole kovin suurta huomioarvoa. Keskeistä on asettuminen musiikin palvelukseen ja toimiminen ryhmän jäsenenä. Persoonalla on merkitys työkaluna tai käyttöliittymänä, jota henkilö itse käyttää; jonka kautta hän toimii maailmassa ja on yhteydessä siihen. Fripp käyttää vertausta vatsalaukusta: Persoona on elin, kuten vatsalaukku. Vatsalaukku sulattaa ruoka-aineita, persoonallisuus sulattaa kokemuksia. (Mulhern 1986, 96-97)

Fripp on ajatellut, että samaistuminen persoonaolentoon toimii itsekkyyden, egoismin lähteenä. Frippin mukaan esiintyvälle taiteilijalle on hyväksi olla kehittynyt, käyttökelpoinen ja vahva persoonallisuus, mutta siihen samaistuminen muodostaa ongelmia. Hyvin itsekeskeinen muusikko ei kuuntele toisia soittajia, itseään eikä välttämättä ole tietoinen edes yleisöstä todella vuorovaikutteisessa mielessä. Tuleminen tietoiseksi sosiohistorialliseen psykofysiologiseen olentoon (persoonallisuuteen) samaistumisesta, vaatii monta vuotta opiskelua, itsensä tarkkailua ja analysointia. (Mulhern 1986, 96-97)

Länsimaisen aatehistorian näkökulmasta Frippin painottamat itsetarkkailu ja analyysi ovat perustavanlaatuisina elämään ja ihmisen olemassaoloon asennoitumisina samansuuntaisia, kuin 1800-luvun lopun varhaisen psykologian ja psykoanalyysin introspektiota (kreik.? intro, sisä; spekt. katsoa) painottavat tutkimusmenetelmät. Erityisesti psykoanalyysissa ja siihen kytkeytyvissä lähestymistavoissa (esimerkiksi Jungin analyyttinen psykologia) ihmisen tiedostumattomilla ulottuvuuksilla ajateltiin olevan erittäin tärkeä osa paitsi yksilön myös yhteisöjen elämässä. (ks. esim. Hall 1978; Peterson 1988; Freud 2012; Jung 1985) Sinällään länsimaisen aatehistorian kulussa itsensä tuntemisen idea on antiikin tutkijoiden mukaan esiintynyt kirjoitettuna (muinaiskreik. gnthi sauton, tunne itsesi) jo muinaisessa Kreikassa Apollonin temppelin etupihalla Delfoissa (LÄHDE!!).

Aatehistoriallisesti ajatellen tiedostumattoman idea on kulkeutunut nykyiseen länsimaiseen ajatteluun filosofisten vaikutteiden myötä muun muassa saksalaisen idealismin ja romantiikan kautta. (ks. Claxton 2005) Aatehistorialla on omat lähtökohtaiset oletuksensa ja kysymyksenasettelunsa, jotka määrittävät vastausten ja selitysten muotoa. Mielenkiintoista onkin ylipäätään aatehistoriallisten vaikutteiden kuten vaikkapa tiedostumattoman idean osuus yksilöiden käsitejärjestelmien rakentumisessa: Mikä on niiden suhde yksilöiden elettyihin kokemuksiin, joita heidän voi ajatella käsitejärjestelmillään kuvailevan? Esimerkiksi C.G. Jung on kuvannut omien kokemusten merkittävyyttä, joiden selittämisessä tiedostumattoman idea tuntui mielekkäältä (ks. Jung 1985).

Musiikki ja musisoiminen näyttävät liitetyn ihmisen tiedostumattomiin ulottuvuuksiin jo pitkään. Historiallisen ajan kuluessa (ja oletettavasti jo ennen sitä) eri puolilla maailmaa eri ihmisryhmien parissa musiikki ja musisoiminen ovat saaneet myös enemmän tai vähemmän mysteerisiä, spiritualisia piirteitä: laulua, musiikki ja tanssia on käytetty muun muassa yhteydenpitoon henkimaailman kanssa ja kanssaihmisten parantamiseen. Liki satavuotinen etnomusikologinen tutkimus osoittaa eri puolilla maailmaa parantamiseen liitetyn erityistä musiikillista rituaalikäyttäytymistä, joka lähes aina liittyy spiritualiseen tai uskonnolliseen metafysiikkaan. (Koen, Barz & Brummel-Smithin 2008, 6) Lauluja on myös saatu unissa esimerkiksi hengiltä ja esivanhemmilta. Itse tiedostumattoman käsite tosin näyttää läpikäyneen muuntumisia kuluneiden vuosituhansien aikana, kuten Claxton tiedostumattoman aatehistoriaa selvittävässä teoksessaan tuo esiin (2005).

Musiikin ja tiedostumattoman välisten suhteiden pohdinnat ovat kuuluneet myös psykologiaan ja psykoanalyysiin alusta alkaen. Psykoanalyysin kehittäjänä tunnetuksi tulleen Freudin esittämän sublimaatioteorian mukaan erilaiset piilotajuiset (tiedostumattomat) toiveet, mielihalut ja muut samankaltaiset impulssit ovat taiteellisen luomisprosessin liikkeelle panevia voimia (Rechardt 1973 Lehtonen 1998, 2021 mukaan). Ensimmäisessä musiikin psykoanalyyttistä tulkintaa koskevassa artikkelissa psykoanalyytikko Davis (1917) painotti musiikin merkitystä tiedostumattomien impulssien symbolisina naamioina tietoisuudessa. Hän tuki taiteellista luomisprosessia koskevaa transformaatioteoriaa, jonka mukaan taiteellinen luomisprosessi on taiteilijan sisäisen sielunelämän ilmentäjä. (Davis 1917 Lehtonen 1998, 21 mukaan) Freud itse kuitenkaan ei kyennyt muotoilemaan sanoiksi sitä, mikä musiikissa ihmiseen vaikutti (Jones 1981 Lehtonen 1998, 21 mukaan).

En kuitenkaan tarkastele Frippin ihmiskäsitystä varsinaisesti psykoanalyyttisestä näkökulmasta, vaan lähestyn sitä erään musiikkiterapian alalla kehitetyn menetelmän taustateorioiden kautta. Nämä taustateoriat kylläkin rakentuvat psykoanalyytikoiden esittämille ajatuksille.

1970-luvulla Bonny (1973) kehitti Leunerin psykonalyyttisesta GAI-tekniikasta (ks. Leunerista lisää esim. Assagioli 1965) humanistisen sovelluksen, GIM-menetelmän (Guided Imaginary and Music). Se on musiikkiavusteinen terapiamuoto, jonka avulla ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus oppia paremmin tuntemaan ja eheyttämään omia ajatus- ja tunneprosessejaan, fyysistä kehoaan ja spiritualisia puoliaan. (AMI) GIMin avulla itsetutkiskelua ja -analyysia voi tehdä joko yksin, ryhmässä tai musiikkiterapeutin opastuksella (Ahonen 1993, 189). GIM perustuu ajatukselle, että musiikkia kuuntelemalla on mahdollista siirtyä erilaisille ja syvemmille tajunnan tasoille, minkä myötä voi oppia ymmärtämään itseään paremmin ja käyttää omia luovia voimavarojaan tehokkaammin hyödyksi. Luova ihminen tiedostaa tajuntansa eri tasot. (Bonny 1973 Ahonen 1993, 184185 mukaan; ks. myös BMGIM ja AMI) GIM-menetelmää käytetään yhä, ja esimerkiksi Suomessa Eino Roiha instituutti järjesti koulutuksen menetelmän käytöstä 23.25.11.2012 (BMGIM).

Rollo May on ajatellut, että mitä tietoisempia olemme itsestämme, sitä spontaanimpia ja luovempia voimme olla (May 1958 Ahonen 1993, 185 mukaan). Vaikka GIM-menetelmässä käytetään vain klassista musiikkia, on kuitenkin mahdollista myös muunlaista musiikkia kuuntelemalla löytää itsestään luovia voimavaroja. Musiikki voi löytää meistä aiemmin tiedostumattomia konflikteja, muistoja ja muuta kokemuksellista aineistoa, kuten vaikkapa psykologi Maslowin kuvailemia huippukokemuksia. (Ahonen 1993, 180181; 188)

Eräs GIM-menetelmässä käytetty teoreettinen malli on Assagiolin (1965) esittämä tietoisuuden tasojen nelijako, joka on paljon velkaa psykoanalyyttiselle mielen rakenteen kuvaukselle. Assagiolin mallissa tietoisuuden tasot ovat 1) ylempi tietoisuus, 2) normaalitietoisuus, 3) ylempi tiedostamaton ja 4) alempi tiedostamaton. (Käytän Assagiolin mallia esitellessäni Ahosen käyttämää termiä tiedostamaton synonyyminä termin tiedostumaton kanssa).

Ylemmässä tietoisuudessa sijaitsevat intuitio, inspiraatio, korkeat tunteet (sic), ekstaasi, rakkaus ja luovuus. Normaalitietoisuus tarkoittaa sitä tiedostettua osaa itsestämme, jonka avulla tavallisesti ratkaisemme ongelmiamme sekä pohdimme elämämme syy-seuraus suhteita. Tämä on vain hyvin pieni osa ihmisen tietoisuudesta ja mielen maailman toiminnoista. Ylempi tiedostamaton sisältää impulssit, opitut tavat ja sellaiset tiedostamattomat ristiriidat, jotka toimivat monien jokapäiväisten ongelmien lähteitä. Täällä sijaitsee myös aineistoa, josta on suhteellisen helppo tulla tietoiseksi. Näitä ovat muun muassa motoriset refleksit ja muut automaattiset toiminnot. (Assagioli 1958 Ahonen 1993, 192 mukaan)

Alempi tiedostamaton sisältää yksilön psyykkiset ja psykosomaattiset toiminnot, joiden avulla hän koordinoi kehonsa toimintoja, ajatuksia, tunteita ja tarpeita. Täällä ovat myös monien patologisten tilojen (esim. fobiat) juuret. Alempi tiedostamaton on vaikeasti saavutettavaa aluetta, koska sitä suojelevat puolustusmekanismit. Siellä on aikojen kuluessa sinne ahdistavuuden tai epämiellyttävyyden vuoksi unohdettua ja tukahdutettua materiaalia. Alemman tiedostumattoman sisältö vaikuttaa kuitenkin arkipäivän tilanteissa ja voi tulla esille esimerkiksi yhtäkkisinä ahdistuksen tunteina, selittämättöminä pelkoina tai somaattisina oireita, käsittämättömänä masentuneisuutena. Musiikin avulla kuitenkin voi olla mahdollista tuoda esiin tietoisuuteen asioita, jotka aiemmin ovat olleet tiedostamattomia. (Assagioli 1958 Ahonen 1993, 192 mukaan)

Ihmisen minä (ego, self, itse) sisältää kuvitelmat, tunteet, ideat ja tavoitteet, joita ihminen voi välittömästi kokea, arvioida, analysoida tai arvostella. Yleensä tämä materiaali koostuu normaalitietoisuudesta ja ylemmästä tiedostumattomasta, mutta ei juurikaan alemmasta tiedostamattomasta tai ylemmästä tietoisuudesta. Bonnyn kuvailemassa terapiaprosessissa tietoisuus laajenee vähitellen tiedostamattoman alueille. Tämä johtaa työskentelyyn sellaisten tiedostamattomasta löydettyjen asioiden kanssa, jotka vaikuttavat ihmisen elämään. Kun ihminen operoi tiedostamattomien asioiden parissa, hän saattaa alkaa saavuttaa ylempää tietoisuutta, luovuutta, intuitiivista ongelmien ratkaisua ja tunteita. Elämää ohjaavaksi kysymykseksi muodostuu: Mitä haluan? (Bonny 1973 Ahonen 1993, 193195 mukaan)

Mikä on päämääräsi? oli kysymys, joka esitettiin Guitar Craft kurssille hakijalle jo hakuilmoituksessa. Bonnyn ja Assagiolin ajattelujen avulla on mahdollista hahmotella ja kuvata Guitar Craftin ihmiskuvaa, toimintaa ja itsetuntemuksen lisäämiseen tähtääviä päämääriä. Niiden avulla voi myös selittää, miten esimerkiksi vastaukset kysymykseen Kuka sinä olet? saattavat muuntua ja saada uusia merkityksiä tiedostumattomien piirteiden tullessa esiin musiikin avulla tehtävän työn myötä.

Myös kahteen muuhun Guitar Craft kysymykseen Mikä on päämääräsi? ja Miksi haet kurssille? voi musiikkityöprosessin kautta ilmaantua tarkempia, uudenlaisia ja syvemmin oivallettuja vastauksia, joiden ilmaantumista voi Bonnyn ja Assagiolin ajatusten avulla selittää. Frippin ja Guitar Craftin ajattelua tarkastellessa Bonnyn ja Assagiolin teorioiden käyttö on kuitenkin päälle liimattua siinä mielessä, että Fripp ei lähteideni mukaan eksplisiittisesti kerro ajattelunsa olevan yhteydessä näiden teorioiden kanssa.

Bonnyn ja Assagiolin teorioissa on myös tutkimuksen näkökulmasta ongelmia. Yksi vaikeimmista on se, että tietoisuuden tasojen jakoa neljään, ja näiden tasojen sisältökuvauksia, on vaikea todentaa objektiivisuuteen pyrkivän tieteellisen empiirisen tutkimuksen avulla. Tämä ongelma on läsnä ylipäätään subjektin sisäisiä kokemuksia tutkittaessa. Tässä mielessä on ymmärrettävää, että viime vuosina tietoisuuden ilmiöitä (erityisesti kognitiivisia kykyjä ja emootioita) koskevassa tutkimuksessa ovat painopisteeseen nousseet luonnontieteellisesti orientoituneet neuropsykologiset ja -biologiset ja geneettiset lähestymistavat. Niiden tarjoama tutkimusaineisto vaikuttaisi olevan vähemmän altista tulkinnoille, mikä kuitenkin lähemmässä tarkastelussa osoittautuu virhearvioinniksi (ks. esim. Raatikainen 2004, 6970; Revonsuo 2009, 1340). Sosiaali- ja yhteiskuntatieteissä puolestaan ilmiöiden kokemuksellisia rakenteita ja ulottuvuuksia tulkitaan enemmän tai vähemmän konstruktivistisesti painottuneista sosiaalipsykologisista näkökulmista (Raatikainen 2004, 914; 85137).

Seuraavaksi tarkastelenkin Frippin ja Guitar Craftin ihmiskäsitystä erään sosiaalipsykologisen tieteenperinteen keskeisen minuutta kuvaavan teorian avulla. Teen näin, koska vuorovaikutus ja ryhmätoiminta ovat Frippin puheissa ja Guitar Craftissa merkittävässä asemassa. Tämä tarkastelu on yhtä päälle liimattua, kuin Bonnyn ja Assagiolin teorioiden käyttäminen: minulla ei ole käytettävissäni Frippin kanssa itse tekemääni haastattelua, jossa kosketeltaisiin ihmiskäsitykseen liittyviä kysymyksiä Fripp on tunnettu vähäisestä innostaan antaa haastatteluja. Tuollaisen haastattelun perustalta voisi rakentaa tarkempaa kuvaa Frippin ajattelusta. Tällä hetkellä joudun kuitenkin tyytymään käytössäni olevaan aineistoon, ja siis päälle liimattuihin teorioihin. Mutta tieto-opillisesti ajatellen, voiko olla olemassa inhimillistä teoriaa, joka ei olisi koetun ilmiön päälle liimattu?

G.H. Mead (18631931) on eräs sosiaalipsykologian keskeinen kehittäjä. Hänen näkemyksensä minuudesta ja sen rakentumisesta perustuu sosiaalisen vuorovaikutuksen sekä keskushermoston merkittävyyteen. Mead ajatteli, että keskushermostolla olisi tärkeä osa koko muun organismin (ihmisen) toiminnan ohjautumisessa. (Mead 1972, 116117)

Meadin minuuden kehittymistä kuvaavassa mallissa tärkeä asema on ihmisen kyvyllä olla objekti itselleen. Ihminen voi hahmottaa itsensä ja kommunikoida itsensä kanssa. (Mead 1972, 100) Mead erotti ihmisen minuuden muodostumisessa kaksi minää: I ja me. Me syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa suhteessa siihen, miten ja millaisia asenteita toiset yksilöön kohdistavat. Toisten häneen heijastamia asenteita yksilö omaksuu enemmän tai vähemmän osaksi sosiaalista minää (me). (Mead 1972, 171; 174175; 178)

I on tietoinen sosiaalisesta minästä (me), joka Meadin mallissa on minuus objektina. I samaan aikaan tuottaa ja ylläpitää minuutta (me), ja reagoi siihen. I:n vuoksi yksilö ei koskaan ole täysin tietoinen, kuka/mikä hän on, ja joskus saattaa jopa yllättää itsensä toiminnallaan. I on läsnä jatkuvasti kokemuksissa ja muistissa. I:ssa yksilö identifioi itsensä. I ja me muodostavat persoonallisuuden, joka ilmenee sosiaalisessa kokemuksessa. Meadin mallissa minuus koettuna kokonaisuutena on sosiaalinen prosessi, joka jatkuu näiden kahden minän vaiheen (I ja me) välillä. (Mead 1972, 171; 174175; 178)

Meadin mukaan kokemus minuudesta syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Yksilön ja yhteisön välinen suhde on kuitenkin molemminpuolinen: molemmat muuttavat toisiaan. (Mead 1972, 194195; 216) Ihminen etsii jatkuvasti mahdollisuutta toteuttaa itseään. Itsen toteuttamisessa on monia mahdollisuuksia. Minuus realisoituu suhteessa toisiin, koska se myös syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Toisaalta ihminen on yhteisön jäsen, mutta toisaalta hän tunnistaa itsensä siitä, miten hän eroaa muista. Asemat erilaisissa ryhmissä ja kokemus omista kyvyistä ovat merkittäviä identifikaatioille. Sosiaalinen minä (me) edustaa sosiaalista kontrollia I:n toteutumiselle. (Mead 1972, 204205; 210)

Meadin mallin kautta katsottuna Frippin kuvaama itse sisimpänä olentona jäsentyy I:ksi, kun taas Robert Fripp niminen yksilöllinen persoonallinen olento (eläin, kuten Fripp itse kuvasi) jäsentyy me:ksi. Guitar Craftissa tuetaan opiskelijoiden itsetutkiskelua (musiikillisessa) sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (tästä vielä lisää vähän myöhemmin), joka Meadin malli mielessä pitäen voi auttaa opiskelijaa tunnistamaan I:n ja me:n omassa tietoisuudessaan.

Frippin teoreettiset kiinnostuksenkohteet (muun muassa Gurfjieff, Bennett, itämainen ajattelu) huomioon ottaen tarkastelen Frippin ja Guitar Craftin ihmiskäsitystä vielä lyhyesti ulkoeurooppalaisesta, itämaisen ajattelun (filosofian ja psykologian) näkökulmasta.

Hyvin yksinkertaistetun kuvauksen mukaan itämaisessa ajattelussa (erityisesti hindulaisessa Upanishad-kirjallisuudessa, niistä johdetuissa Vedntan myöhemmissä koulukunnissa sekä jainalaisuudessa ja hindulaisuudelle eräällä tavalla reaktioksi muodostuneessa buddhalaisuudessa) ihmisen ruumis, mieli ja yksilöllinen persoonallinen minuus-kokemus (tulkintani mukaan suurin piirtein sama asia kuin Meadin me) nähdään enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyvinä ihmisen kuolemassa muuttuvina tai katoavina konstruktioina. Ihmisen varsinaisen minän tai varsinaisen itsen ajatellaan (ja meditaatiokokemuksissa voidaan kokea (ks. Kashyap 2004, 25)) olevan jotain määritelmien saavuttamattomissa sijaitsevaa kaikenkattavaa olevaa/olemista, joka ilmenee käyttövälineidensä (mielen, persoonan ja ruumiin) kautta; eräänlaista mystistä yhteyttä, ykseyttä. Esimerkiksi Vedntassa tätä kokonaisuutta kutsutaan Brahmaniksi, ja taolaisuudessa Taoksi. (Upanishads, ixxxxi; Brahma-Stras, xilxxx; Raju 1974) Jung puhui individuaatioprosessista, jonka aikana ihminen tajuaa, että hänessä on tietoisen minän lisäksi myös syvempi itse, jakamaton ykseys, kokonaisuus (Jung 1985, 17).

Viime vuosikymmenien aikana Suomessa käytössä olleissa persoonallisuuden psykologian yliopistollisen tason oppikirjoissa ei ole enää esitelty länsimaiseen psykologiatieteen perinteeseen kuulumattomia persoonallisuuden psykologioita (ks. esim.Peterson 1988; Cervone & Pervin 2008). Vielä 1978 psykologit Hall ja Lindzey (1978, 347) kuitenkin kirjoittivat yliopistollisessa oppikirjassa, että on olemassa monia ei-länsimaisia psykologioita, joista jotkut voivat olla yhtä hyvin empiirisesti perusteltuja kuin länsimaiset, vaikka monet ovatkin löysiä kokoelmia kansanviisautta yhdistettynä kuvitteellisiin myytteihin.

Kuriositeettina ajatellen länsimaisten ja itämaisten filosofioiden ja psykologioiden välimaastoon asettuu transpersoonallinen psykologia ja sen johdannainen integraalipsykologia. Niiden parissa työskentelevät ihmiset ovat kiinnostuneita transsista, muuntuneista tietoisuudentiloista, tietoisuuden kehitysmahdollisuuksista, meditaatiotekniikoista ja tietoisuustaidoista (ks. esim. Wilber 2000). Näistä kummallakaan psykologialla ei kuitenkaan ilmeisesti ole vakiintunutta asemaa akateemisen psykologian parissa, vaikka esimerkiksi joissain Pohjois-Amerikan ja Australian yliopistoissa niistä voi suorittaa tutkintoja. On myös mahdollista kouluttautua transpersoonalliseksi psykoterapeutiksi. Henkilökohtaiseen lähipiiriini kuuluu henkilö, joka on Australiassa suorittanut transpersoonallisen taideterapeutin diplomin. Mikä tällaisen taideterapeutin tutkinnon asema Australialaisessa virallisessa terveydenhoitojärjestelmässä on, on minulle vielä tällä hetkellä epäselvää.

Myös oma tutkimusalani, musiikkiantropologia, asemoituu eräällä tavalla nähtynä länsimaisen akateemisen tieteenperinteen ja ei-akateemisen, myös ei-eurooppalaisperäisen, ajattelun välimaastoon. Tällä tarkoitan sitä, että musiikkiantropologiassa kuten muissakin ymmärtävän ihmistieteen tutkimusaloissa (ymmärtävästä ihmistieteestä ks. Raatikainen 2004, 13; 85137; 155156) ollaan kiinnostuneita ihmisten omista käsityksistä ja selityksistä, joilla he itseään, elämää, maailmaa ja toimintaansa kuvaavat ja selittävät. Esimerkiksi musiikkiterveysantropologit ovat kiinnostuneita musiikin ja muiden ihmisyhteisöille ominaisten kulttuuripiirteiden kuten normien, uskomusten, tapojen ja musiikki-ilmiöiden vaikutuksesta terveyteen. Kiinnostus voi olla myös soveltavaa, ei vain tutkimuksellista. Tällöin esimerkiksi ihminen voi länsimaisten terveys- ja lääketieteen sovellusten ohella käyttää oman ei-länsimaisen kulttuurinsa henkiparannustekniikoita tai vaikka spiritualisia todellisen itsen löytämistekniikoita. (ks. Koen, Lloyd, Barz & Brummel-Smith 2008)

Palaan vielä Frippin kuvailemaan persoonallisuuteen samastumiseen (, joka tulkintani mukaan on jotakuinkin sama asia kuin Meadin me) ja itsen löytämisen ongelmiin. Vaikka niitä lähestyy edellä hyvin lyhykäisesti kuvailemieni länsimaisen tai itämaisen ajattelujen kautta, jää kuitenkin käsitteellisessä ulottuvuudessa hieman epäselväksi, mitä tämä varsinainen minä tai varsinainen itse Frippin ajattelussa tarkoittaa? Miten se tulisi ymmärtää?

Aiemmin tekstissä olen tuonut esiin tulkintojani, oletuksiani, että hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja jainalaisuuden mukainen ihmisen yksilöllisyys (ihmisen ruumis, mieli ja yksilöllinen persoonallinen minuus-kokemus) sekä Frippin kuvailema persoonallisuuteen samaistuminen olisivat sama asia kuin Meadin mallissaan kuvailema me. Tuo oletukseni on akateemisesti ajatellen ongelmallinen ja epäselvä, ja se vaatisi huomattavan laajoja lisätutkimuksia. Epäselvää on muun muassa se, miten eri kulttuuriympäristöistä peräisin olevia ihmiskäsityksiä voisi käyttää tarkastelun apuna tai peräti selittämään jonkin toisessa kulttuuriympäristössä elävän ihmisen tai ryhmän ajattelua ja kokemuksia. Toisaalta edellinen kysymykseni kumpuaa tietystä teoreettisesta oletuksesta muotoa ihminen on ympäröivän kulttuurinsa tuote, mikä sinänsä ei myöskään ole ongelmaton. Nämä ovat tärkeitä asioita, joita en nyt lähde syvemmin pohtimaan.

Tässä käsittelemääni ihmiskäsitystä ajatellen mielenkiintoista on, että aivojen toimintaa kuvantamismenetelmillä tutkivat henkilöt väittävät todentaneensa sen, mitä sellaisissa tutkimuksissa nyt filosofisesti ajatellen pystytään todentamaan , että jonkinlaiset meditaatio-, haltioitumis- ja yliaistiset kokemukset ovat mahdollisia ihmiselle lajina. Tätä mahdollisuutta nuo aivotutkijat selittävät aivojen biologisella rakenteella ja toimintatavoilla. (ks. Näreaho 2004, 118121)

Aivotutkimuksia lukiessa ja niitä perusteina käyttäessä on kuitenkin syytä olla kriittinen. Aivokuvantamistutkimuksen nykyisestä selittämistehosta antaa kuvaa se, että 2009 psykologian professori Antti Revonsuo kirjoitti valtavasta aivokuvantamistutkimuksen läpimurrosta, joka olisi sellainen mittari tai kuvantamismenetelmä, joka vain kertoisi onko tutkittava henkilö tai eläin tajuisessa tai tajuttomassa tilassa tai että onko tutkittava olento yleensäkään tajunnallinen olento (Revonsuo 2009: 33). Revonsuon (2009: 39) mukaan populaari- ja joskus jopa akateemisessakin viestinnässä neurotiede ja sen tulokset saavat välillä tosiasioihin perustumattomia fantasian sävyjä. Aivokuvantamisen tuottamien tuloksien käyttämiseen psykologisten ilmiöiden selittämisessä on syytä suhtautua kriittisesti (Revonsuo 2009: 28), ja neurotiede tarvitsisi kriittistä tarkastelua, johon filosofien tulisi tuoda oma ratkaisevan tärkeä panoksensa (Revonsuo 2009; 39). Revonsuon erityisalueita ovat kognitiivinen neurotiede, psykologia ja mielenfilosofia. Wikipedian mukaan hän on siitä harvinainen, että harvoin filosofi toimii laboratoriossa (Revonsuo 2012).

Palaan vielä tiedostumattoman pohdintaan. On nimittäin mahdollista, että tiedostumaton meissä on vain osittain paikallistunut kokemaamme ja käsittämäämme inhimilliseen biologiseen organismiin. Tiedostumattoman olemisentapa voi olla jotakin, mitä me tietoisuudessamme emme kykene käsittämään. Tällaiset transpersoonalliset (engl. trans. läpi, yli. MOT) näkemykset eivät ole lainkaan outoja tiedostumattoman aatehistoriassa (ks. esim. Claxton 2005). Sen sijaan niin positivisen ajattelun rajaamilla tieteellisen selittämisen kentillä tällaiset näkemykset leikataan pois (popperilaisittain ajatellen) epätieteellisinä väitteinä. (positivisistisesta ajattelusta ks. lisää esim. Raatikainen 2004)

Loppujen lopuksi ajattelen tämän itsen (ja tiedostumattoman) ongelman kytkeytyvän filosofian ratkaisemattomiin ikuisuuskysymyksiin, kuten mitä ovat ihminen, maailma, tieto, tietäminen ja oleminen, sekä millaisia ovat näiden väliset suhteet. Tällaisiin kysymyksiin ei filosofi Leila Haaparannan mukaan ole olemassa filosofisesti kiistattomia ratkaisuja (Haaparanta 2010, 21). Itsen ja tiedostumattoman ongelmat voivat johdattaa meidät tietoteoreettisten ongelmien (mm. skeptiset argumentit) lisäksi yksilöllisen kokemuksen, ehkä jopa niin sanotun mystisen, spitirualisen kokemuksen äärelle (mystiikasta lisää ks. esim. James 1961; Luoma 1994; Näreaho 2004; Pihlström 2004; Siivola 2004; Upanishads, ixxxxi; Brahma-Stras, xilxxx; Raju 1974).

jatkuu osassa 3

Kirjoittanut toni.honkala 05.06.2014


Arvostelu

3,03,03,03,03,0    (15 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

Ei kommentteja. Lisää kommentti!

Artikkelit: Soittaminen

Tulostettava versio

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle

Hosted by Nebula.fi

 

Copyright ©1999-2017, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.  
Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti