28.10.2010: The Swell Season 14.11.2008, Vanha yliop...

Kirjoittanut Mikko73 – 28.10.2010

The Swell Season

Kello löi kymmenen yli yhdeksän. Glen Hansard asteli ylioppilastalon lavalle ja katsoi kaukaisuuteen. Tähän pari sanaa kiharatukkaisesta Hansardista ja hänen bändistä ennen varsinaista keikka yhteenvetoa.

Tämä irlantilainen käkkäräpää syntyi vuonna 1970. Mies lopetti koulun käynnin jo 13-vuoden iässä ja vaihtoi koulurepun kitarakoteloon. Hansard toimi jonkinaikaa katusoittajana bänditouhujensa ohella. Jos miehen laulunääntä pitää jotenkin kuvailla, niin siinä on samanlaista kahden ääripään läsnäoloa kuin olisi Tommy Tabermannin ja Suomen painonnosto maajoukkueen yhteiskuvassa. Miehen tulkinnassa on ukkosen omaista voimaa, jota yksinkertaisesti hiljentyy kuulemaan. Hansard omaa äänenkäytön suhteen laajan horisontin, jonka sisällä voima ja herkkyys piirtävät välillä teräviäkin rajapintoja vastavuoroisella läsnäolollaan.

Illan bändiin The Swell Seasoniin lukeutuu Glen Hansardin ja Marketa Irglovan lisäksi Hansardin oman bändin (The Framesin) jäsenet, joita en nyt valitettavasti muista nimiltä. Pianisti Irglova on kotoisin Tsekistä ja on saanut kotimaassaan klassisen musiikin koulutuksen. Tämä lyhyesti illan kokoonpanosta. Ja sitten takaisin lavan eteen.

Herra Hansard seisoi siis lavanreunalla akustinen kitara kaulallaan. Selkänsä taakse hän oli jättänyt turvallisen äänentoistotekniikan. Yleisö hiljentyi kuulemaan vaimeita sointuja, rauhallisella äänellä laulettuja sanoja, Scratching at the surface now,sitten kielet saivat kyytiä ja samassa hetkessä Hansard avasi hengitystiensä. Taikaa kesti kahden ja puolen minuutin ajan. Hansard ammensi tuona aikana sisältään tunteita, jotka me kaikki tunnistamme ja joita me kaikki haluaisimme osata ilmaista. Kyseessä on lahja, jonka äärellä ymmärtää entistä selvemmin oman kykenemättömyyden.

En ole koskaan kokenut yhtä vaikuttavaa keikan avausta. Se oli pelinavaus, joka paljasti nokkamiehen pätevyyden tason. Aloitus rauhoitti mahdollisten epäilijöiden mielet, sillä ensimmäisen biisin jälkeen kaikki olivat hyvin tietoisia niistä musiikillisista ja ilmaisullisista taidoista, joidenka varassa ilta tulisi etenemään. Istuimme juhlasalin kolmannessa rivissä eli käytännössä noin kuuden metrin päässä soittajista. Tuolta etäisyydeltä yksinkertaisesti näkee ja kuulee kaiken.

Oman erityismaininnan ansaitsee Hansardin akustinen kitara, jonka kaikukopasta löytyy yllätys yllätys kolme reikää. Yksi on tehtaan valmistama ja kaksi ajan sekä kulutuksen synnyttämää. Yksityiskohta on kuin dokumentti, joka kertoo sanattomasti Dublinilaisen katusoittajan matkasta 2000- luvulle ja loppuunmyydyille konserttisaleille.

Ensimmäisen biisin päätyttyä ihoni muistutti kalpeaa broileria ja tuntui kuin joku olisi harjannut niskavillat vastakarvaan. Tämän jälkeen Glen Hansard käveli mikrofoninsa taakse, kytki piuhan kitaraansa ja tervehti pianon ääreen saapunutta Irglovaa. Seuraava biisi oli duetto, jonka jälkeen Hansard kyseli yleisöltä, kuinka suomeksi sanotaan kiitos paljon ja yleisö opasti miestä parhaansa mukaan.

Näissä tunnelmissa jatkui huikea ilta, joka oli täynnä tinkimätöntä tunteen ilmaisua, mollisointuja ja intiimiä tunnelmaa bändin ja yleisön välillä. Keikka lämmitti mieltäni erityisen paljon siitäkin syystä, että biisilistalla sattui olemaan varsin monta lempi biisiäni, kuten What happens when the heart just stops, Say it to me now, Leave, When your mind´s made up ja hieno cover versio Van Morissonin Astral weeks biisistä.

On täysin mahdollista, että joku pitkästyi tuossa konsertissa. Mutta miksi minä liikutuin kyseisestä musiikista? Miksi en pitkästynyt? Itselläni on taipumus ainakin jollakin tasolla samaistua laulajaan. Tarkoitan, että kannan sisälläni jonkinlaista ideaa artistista, jota sitten peilaan eri esiintyjiin. Idea pitää sisällään ajatuksen artistin persoonan piirteistä ja musiikin tyylistä, joiden uskoisin toteutuvan minussa, jos omistaisin musiikillisia lahjoja. Hansardin kohdalla sisäinen ideani ja hänen olemuksensa sekä tyylinsä ovat hyvin lähellä toisiaan.

Toinen mieleiseeni musiikkiin ja laulajaan vaikuttava seikka on kaipauksen tunteen ilmeneminen. Luin kerran teatteri arvostelun, jossa kriitikko mainitsi, että ihmisen kokemuksia sävyttää kaiken aikaa ainainen ikävä takaisin kohtuun. Eli näyttäisi siltä, että tämäkin analyysi taipuu lopulta navan alapuoliseksi jutuksi. Joka tapauksessa olen erityisesti mieltynyt laulunääneen, joka ilmentää ikävän ja haikeuden tunteita.

Musiikissa tai laulussa ilmenevä äkkivääryys sopii myös korvaani. Äkkivääryydellä tarkoitan esim. totaalista rytmin muutosta tai raukean tunnelman äkkinäistä repeämistä kohti raivoa. No, millainen on sitten hyvä laulaja? Tämä on tietysti ensisijaisesti makuasia, mutta olen huomannut ihailevani laulajia, joilla on rohkeutta heittäytyä hetkeen ja kykyä paljastaa sisäntään. Minua ei kuuntelijana kiinnosta laulajan laulu- tai hengitystekniikka, koska ne ovat merkityksettömiä asioita tunteiden välittymisen rinnalla.

Olen tullut tulokseen, että vain tunteella on merkitystä (sentimental geek, shut up and go to sleep!). Laulaja on tunteiden välittäjä ja kuuntelija on omine kokemuksineen niiden vastaanottaja. Näiden taajuuksien kohdatessa kuuntelija liikuttuu ja laulaja tuntee tehneensä kuulijoihin vaikutuksen. Siinä koko juttu.

Lähtisinkö keikalle uudestaan? Kysymykseen on helppo vastata myöntävästi, vaikkakin vastaukseen kätkeytyy varjopuoli. Edellä esitetty kysymys osoittautuu mielestäni monen bändin kohdalla kohtalokkaaksi. On täysin ymmärrettävää ja inhimillistäkin rutinoitua ja kangistua vanhaan hyväksi todettuun kaavaan. Uudelleen syntymisen vaikeuden voi tuntea helposti vaikka omassa päivätyössään. On keskimäärin mukavampaa tehdä asiat totutulla tavalla kuin sillä tuntemattomalla, joka tuo aina mukanaan epävarmuuden tunteen.

Pakkaskengän jättämää jälkeä voi ihastella suojalumella kerran, toisen ja vielä kolmannenkin, mutta sen jälkeen katsomiskokemukseen sekoittuu haukotusta ja henkäys tehdasta sekä sarjatuotantoa. En näe kellon tarkassa soittamisessa tai pakkomielteisen puhtaassa soittamisessa mitään sellaista, joka puoltaisi kuuntelukokemusten rikastuttamista vaan päinvastoin ne tekevät niistä tylsiä.

Esimerkiksi koneen soittosuoritus on harvoin mielenkiintoinen, koska sen tuotoksesta puuttuu inhimillisyyden leima, joka ilmenee valinnan vapautena ja yllätyksen mahdollisuutena. Tämän vuoksi ihmisen ei mielestäni pidä pyrkiä konemaisen tarkkaan ja kaavamaiseen soittamiseen.

The Swell Seasonin biisit kuulostivat eläväisiltä, mutta niihin liittyi tämä varjo, joka syntyy levytettyjen biisien liian tarkasta toistamisesta. Kuulun ehdottomasti koulukuntaan, jotka näkevät biisien muodon muutokset ja ajoittaisen improvisaation pelkästään hyvänä asiana. Olen asiassa optimisti ja uskon, että herra Hansardilta löytyy rohkeutta ja kunnianhimoa antaa jatkossa biiseilleen enemmän tilaa kasvaa ja kehittyä.

Arvostelu

Kommentit