Muusikoiden.net
11.12.2016
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

10.09.2013: Nimimerkki Exhaustedin soittokamahistori...


Alkuperäinen teksti kirjoitettu Lokakuussa 2010

Musiikillinen urani alkoi 6-vuotiaana perinteiseen tapaan kansanopiston pianotunneilla. Vaikka olin alle kouluikäinen, osasin lukea, ja musiikin teoriakin pamahti päähän kuin itsestään. Kun opin lukemaan nuotteja kunnolla, kiinnosti enemmän soittaa iskelmä- ja pop-kappaleita vanhasta lukion musiikinkirjasta tylsien soittoläksyjen sijaan. Ala-asteen viimeisten luokkien kohdalla pianon kaveriksi lisättiin halpa Casion syntikka, mutta pian sen jälkeen pianotunnit saivat jäädä, sillä rock-musiikki oli vienyt miehenalun mennessään. Tilalle piti saada kitara, sähkökitara, ja opettelu hoituisi ilman soittotunteja.

Pienen kaverin suusta tulleiksi melko suuriin vaatimuksiin kuitenkin suostuttiin, ja 11. syntymäpäivänäni vuonna 1995 Tampereen Musiikista käytiin hakemassa Falcon-merkkinen Stratocaster-kopio. Aluksi soittoa oli yritetty Sudenpentujen käsikirjan ohjeista rakennetulla tölkkibanjolla ja isän 60-luvulla rakentamalla Tekniikan Maailman rakennussetin mukaan tehdyllä Telecasteria muistuttavalla kitaralla, mutta oikean kitaran merkitys soiton oppimiseen nähtiin onneksi olennaiseksi. Kitaran perään laitettiin monelle 90-luvulla soittoa aloittaneelle tuttu Bomber B-2 -mallinen pieni trankkucombo. Vintissä oli myös isän itserakennetun kitaran kaverina aikanaan ollut vuoden 1962 Fender Deluxe -combo, mutta sen pitämän rätinän ja paukkeen vuoksi pelkäsimme sähköiskuja, emmekä uskaltaneet sitä käyttää. Kyseisen laitteen arvo onneksi valaistui myöhemmässä vaiheessa.

Vuoden sisään soiton aloittamisesta ymmärsin käsitteen särö. En ymmärtänyt, että Bomberin gain-potikasta sitä olisi saanut, vaan ostin Keltaisen pörssin myyntipalstalta Ibanez Thrash Metal -pedaalin. Jostain syystä sen kaveriksi piti saada paria kuukautta myöhemmin Ibanez Tube Screamer, joita käytin sitten vuorotellen, tasa-arvoisina toisiinsa nähden(!).

Päästyäni yläasteelle tutustuin Sauli-nimiseen pari vuotta vanhempaan kaveriin, jolla oli Les Paul -kopio, ja kertoi sen olevan kovien jätkien kitara. Sattumalta paikallisessa kodinkoneliikkeessä oli käytetty Epiphone Les Paul myynnissä, ja sehän piti käydä sitten hakemassa kotiin. Pian tämän jälkeen Sauli toki muutti mielipiteensä kovien jätkien kitarasta, mutten seurannut enää näitä haihatteluja.

Yläastevuosien aikana kitaran ja vahvarin väliin ilmestyi myös Dunlop Jimi Hendrix Wah. Hendrixin innoittamana vaihdoin myös Tube Screamerin Boss Fuzziin, jota pidän edelleen yhtenä elämäni tyhmimmistä kaupoista. Muistaakseni tuolloin Henkka-innostus oli kovimmillaan, enkä uskonut tarvitsevani koskaan muita säröjä kuin Fuzzia. Thrash Metalistakin hankkiuduin eroon, vain ostaakseni hetkeä myöhemmin käytetyn Boss Metal Zonen, koska uuden suosikin Apulannan biisien soittaminen vaati perinteistä säröä, jonka sai kytkettyä päälle ja pois. Metal Zonesta kuitenkin hajosi jokin potikka, eikä se päästänyt enää ääntä ulos. Sain kuitenkin myytyä sen osissa m.netin torin kautta muutamia vuosia myöhemmin.

Bänditoiminnan alettua vuoden 1998 lopulla huomasin, että Bomber ei oikein riitä soittamiseen rumpusetin kanssa, joten hankin tilalle Keltaisen Pörssin kautta Marshall JCM 800 2x12 -combon. En ymmärrä vieläkään, miten sain sen kannettua Tampereen linja-autoaseman kellarista ylös omin käsin, mutta oikeastaan olisi ollut parempi jättää nämäkin kaupat tekemättä. Vahvarissa oli yhtä sun toista häiriötä, joten päädyin vaihtamaan sen uuteen Marshall Valvestate VS100R-comboon melkoisella rahallisella tappiolla. JCM 800:n korjauttaminen ja säilyttäminen olisi kannattanut, sillä nykyvuosina laitteesta olisi saanut melko hyvän myyntivoiton.

Kevään 1999 hankintoihin kuuluivat käytetty Rocktek Chorus-pedaali, jota käytin vähintään kaikissa puhtaissa saundeissa aina kyllästymiseen asti. Rakensin myös olohuoneen remointoinnista ylijääneestä parketinpalasesta ensimmäisen pedalboardini, johon tulivat siis Fuzz, Wah, Marshallin kanavanvaihtaja ja Chorus. Myöhemmin sille tiensä löysi myös Boss Flanger.

Syntymäpäiväni aikoihin lisäsin Epiphone-arsenaaliini kaksi uutta luuttua: Flying V Korina ja AJ-185CE-akustinen. Flying V tuotti murheita heti alusta saakka. Hiomattomat nauhat saivat sormet verille heti ostopäivänä, mikinvalitsimen muovinuppi katosi, ja satula murtui ala-e:n kohdalta. Kitara oli harmittavan paljon takuuhuollossa.

Vuoden aikana myös ensimmäinen oikea bändini, joka myöhemmin tunnettaisiin nimellä Exhausted, oli realisoitunut, ja teki keikkoja. Noilta ajoilta mieleen on jäänyt Ruoveden bändikisa 99, jossa sain kunniamaininnan parhaasta kitarasoolosta ja -saundista. Jälkeenpäin olen tosin päätellyt jälkimmäisen perustuneen ehkä enemmän hienoon pedalboardiini, tai ainakin joku sitä kävi kuvaamassa. Olin kuitenkin tuolloin 14-vuotias, ja varmasti kaikkien noin viidentoista bändin nuorimmasta päästä.

Tässä vaiheessa soittokamasäätäminen rauhoittui jonkin verran - Boss Fuzz jäi pois setistä ja uudelleenrakennettuun, tällä kertaa vaneriseen lautaan lisättiin Aria Digital Delay, Rage Against The Machinen kitaristin Tom Morellon innoittamana. Delayn ostaminen oli jälkikäteen ajatellen yksi merkittävimmistä efektihankinnoistani.

Näihin aikoihin, kesällä 2000, olin suuri Nirvana-fani, joten kun Electro-Harmonix julkaisi uusintapainoksen Poly Chorus -pedaalista, oli sellainen pakko saada ensimmäisellä kesätyötilillä. Samaan aikaan kustomoin myös Stratocasterini muistuttamaan yhtä Kurt Cobainin Stratocastereista. Sunburst ja valkoinen pleksikin sai jäädä mustan maalin alle, ja tallamikiksi asennettiin Thomannilta tilattu Shadow. Siten siitä tuli soittokelpoisin kitarani.

Vuoden 2000 Kolhon bändikisasta isoveljeni bändi Pankkikortti voitti kolmannella tilalla päivän studioaikaa. Koska myöhemmin päädyin itsekin soittamaan Pankkikorttiin, päätimme, että studiopäivä käytetään puoliksi sekä Pankkikortin, että Exhaustedin kesken. Exhausted äänitti neljä biisiä ja Pankkikortti kolme. Studioonpääsy oli tietysti jännittävä asia, ja olin suunnitellut omat kitaraosuuteni huolella. Yhden kappaleen säkeistösaundi esimerkiksi rakentuisi sekä puhtaasta että säröisestä kitarasta, ja yhdistelin myös Stratocasterin ja Flying V:n toisiaan tukevia saundeja. Jopa studion äänittäjä antoi tästä - sekä Poly Choruksesta - tunnustusta, joka lämmitti nuoren kitaristin mieltä.

Mainitsemisen arvoista on muuten, että vasta näihin aikoihin ostin ensimmäisen viritysmittarini. Sitä ennen virittäminen tapahtui aina korvakuulolta, ottamalla E jostain ja virittämällä muut kielet sen mukaan. Käytin vähäiset rahani aina tärkeämpiin asioihin, kuten uusiin pedaaleihin. Tosin vielä viritysmittarin hankkimisen jälkeen markkoja riitti Aria Delayn korvaamiseen Boss DD-3:lla sekä Danelectro Pepperoni -phaseriin. Toisaalta kyllä chorus ja flanger -pedaalit saivat lähtöpassit.

Jossain vaiheessa tajusin, että tarvitsen perussäröpedaalia tilanteisiin, jossa joudun soittamaan lainabacklinella. Soveltuvuutta paikkaansa kokeilivat sekä Marshall Drivemaster että Boss DS-1, mutta kumpikaan ei ollut kovin kelvollinen tähän tarkoitukseen.

Isoveljeni soittoharrastus tyrehtyi näihin aikoihin, joten hänen Tokai Jazz Sound -bassonsa jäi minun haltuuni. Se on palvellut hyvänä työkaluna demoäänityksissä sekä CRP:n levyillä tähän päivään asti. Sturm und Drang on muuten myös soittanut sillä keikan, ESP:n diiliin kun ilmeisesti ei kuulu varabassot tai -kielet.

Vuoden 2001 paikkeilla turhauduin Flying V:n, Les Paulin ja Stratocasterin heikkoon laatuun. Päätin sijoittaa kesätyörahat kunnon kitaraan. Gibson SG oli ollut unelmakitarani nuoresta saakka, ehkä AC/DC:n kuuntelun vuoksi. Käytetty Gibson SG löytyikin naapurikunnasta, ja se käytiin hakemassa pois. 70-luvun Gibsonin design ei miellyttänyt silmääni, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Myyjä kuitenkin lupasi rakentaa kaupan päälle kitaraan isomman pleksin, jollaisen halusin. Sain valita kitaraan alkuperäisten osien sijasta EMG:n aktiivimikit sekä Gotohin kullatun hardwaren ja virittimet, myyjä käyttäisi jäljellejäävät osat omaan kitaraansa. Jälleen tein ehkä tyhmän valinnan jättämällä myyjälle alkuperäiset osat, mutta onneksi kitaran jälleenmyyntiarvolla ei jälkikäteen ajatellen ollutkaan niin väliä.

Exhaustedin ensimmäinen oikea studiosessio tapahtui vuonna 2002. Tuolloin kitarana oli siis SG, mutta pari tuplausta soitin studion Telecasterilla. Vahvistinpuolesta vastasi studion vanhat Marshall JMP -nupit, joista toista oli vieläpä modattu. Mukana oli myös lainassa ollut Ibanez Metal Screamer -pedaali, joka hurjasta nimestään ja Metalix-säädöstään huolimatta oli Tube Screamer -tyyppinen overdrive, jonka erityinen ominaisuus oli päästää puolet signaalista läpi koskemattomana. Tätä toki hyödynnettiin silloin tuplauksiin, ja sille olisi edelleen käyttöä.

Tuolloin soitin myös demon päätöskappaleeseen urkuosuuden Hammond L-100:lla oikean leslie-kaiuttimen läpi - kokemus, joka varmasti jäi mieleen tulevaisuutta varten. Lauluja lukuunottamatta tämän studiosession jäljen takana seison edelleen tänä päivänäkin.

Noihin aikoihin pidin keikkailua aivan liian vaarallisena arvokkaalle Gibsonilleni - enhän omistanut tuolloin edes minkäänlaista gigbagia tai kitaralaukkua! Soitinkin keikat pääasiassa modatulla Stratokopiollani, jossa kolhut olivat vain kaunistus. Epiphonet olivat tuohon aikaan hylättyinä, ja myinkin ne pois pilkkahintaan jossain vaiheessa.

Yksi 2000-luvun alun suurimmista innovaatioistani oli hihnalukkojen lisääminen kitaroihin. Gibsonissa oli niin isot ruuvit hihnatapeissa, että Schallerin lukkoja ei saanut asennettua, mutta näppärä nuorimies askarteli sellaiset itse prikkojen avulla. Exhaustedin basisti taas luotti tyylitajuisena kaljapullonkorkkeihin, mutta niiden luotettavuus ei ollut samalla tasolla.

Kaikesta tästä huolimatta Gibsonilleni pääsi käymään vahinko vuoden 2003 keväällä. Kitara kaatui telineestä naamalleen ja kaula katkesi lavan kohdalta otelautaan asti. Kitaran myyjä, joka oli ammatiltaan puutöiden opettaja, liimasi kaulan paikalleen melko likaisen näköisesti, mutta toimivasti. Samalla mikeiksi vaihdettiin passiiviset Seymour Duncan JB ja Shadow Blues Swinger, mutta sen verran tietotaitoa puuttui, että EMG:n aktiivimikeille tarkoitetut potikat jäivät kiinni, ja kitaran output oli seuraavat pari vuotta hämmentävän matala.

Kesällä 2003 tein melko reilun päivityksen keikkasettiin, ja hankin Laney LC50 -putkivahvistimen sekä SansAmp TRI-AC -etuasteen, silmälläpitäen sitä, että keikkoja saattaa joutua soittamaan lainabacklinella. Tässä vaiheessa ainakin Drivemaster ja DS-1 olivat jo ulkona kuvioista. Pidin aina Laneyn särökanavaa hirveän mutaisena, vaikka jälkikäteen ajatellen se johtui varmasti nimenomaan Gibsonin vääristä potikoista. Aiemmassa Valvestatessa taas pieni kihinäntummennus kitarasta oli varmaankin vain paikallaan.

SansAmp osoittautui epäonnistuneeksi valinnaksi. Se oli käyttöliittymältään vaikea, saundiltaan rajallinen, eikä sen kautta direct-äänityskään kuulostanut hyvältä. Vala-yhtyeen Mikko sekä Oranki-yhtyeen Tero (RIP) saivat minut ylipuhuttua hankkimaan Line6 POD XT:n joulukuussa 2003. Puhutaan jälleen elämäni suurimmista laiteuudistuksista. Päädyin myymään kaikki pedaalini pois.

Aluksi Podin kaverina piti olla Behringerin MIDI-lankku, kuten Mikolla, mutta koska kaupasta uutena ostettu yksilö ei toiminut, hain rahat takaisin ja ostin käytetyn Roland FC-200:n, joka palveli mainiosti aina siihen asti, kunnes päivitin settini vuoden 2005 alussa Line6:n esittelemään uuteen Pod XT Liveen, joka on edelleen ahkerassa käytössä.

Pod XT osoittautui varsinaiseksi runsaudensarveksi kitarasaundien suhteen. Lähes loputtomat kombinaatiot erilaisia efektejä ja vahvistinmallinnuksia tuottivat iloa pitkäksi aikaa. Suosikeikseni nousivat alkuvuosina ping pong -delay sekä autoswellin ja massiivisen kaiun yhdistelmä. Laite antoi myös hyvän alustan testailla, miltä eri efektit kuulostavat vahvistimen etuasteen edessä tai perässä, ja miten säröytyvää vahvistinta voi boostata säröpedaaleilla. Vaikka kaikki tapahtui virtuaalisesti, on kaikkea sen avulla opittua tietotaitoa voinut hyödyntää oikeillakin laitteilla.

Ehkä juuri Podin monipuolisuuden ansiosta vuodet 2004 ja 2005 olivat hiljaisia soittokamarintamalla. Varsinaisen musiikkielämän saralla sen sijaan tapahtui. Exhaustedin taival päättyi, liityin Jermaineen ja aloin työstää omia, Podin efektien inspiroimia instrumentaalibiisejäni Consciousness Removal Project -nimen alla.

Podin kautta suoraan linjaan on äänitetty monet tämän aikakauden omakustanneäänitteet, kuten Exhaustedin albumi, Jermainen ensimmäiset EP:t, CRP:n ensimmäiset levyt ja Blood On Our Handsin EP. Jermainen ensimmäisellä demolla tosin Podi ajettiin kondensaattori-, putki- ja kaiutinremontissa käyneen Fender Deluxen kautta, mutta en tiedä, kuulostiko se paremmalta kuin suoraan linjaan.

Vuoden 2005 lopulla Jermaine sai levysopimuksen. Ensimmäisen sinkun sessioihin roudasin sekä Fender Deluxen, että Laneyn. Tarkoitus oli käyttää molempia samanaikaisesti ja ottaa särö putkilla Podin sijaan, mutta vaihevirheongelmat kahden vahvarin käytössä pakottivat Laneyn pudottamiseen setistä.

Levysopimuksen myötä tuli myös paljon keikkoja. Olin soitellut treeneissä ja keikoilla lainavahvariin, joten halusin kehittää tilannetta jotenkin. Aluksi hankin Mesa/Boogie 2:Fifty putkipäättärin ja Englin 2x12 -kaapin, joihin sitten ajoin Podin mallinnuksia. Mesa osoittautui varsinaiseksi murheenkryyniksi, rikkinäinen etuasteputki poltti sulakkeita, eikä käytöstä jäänyt hyvä mieli.

Tajusin myös, että jos aion raahata keikoille näin painavan setin, niin yhtä lailla se voisi sitten olla oikea putkivahvistin, josta saisi myös putkisärön. Tuossa vaiheessa uskoin edelleen, että Laneyn särökanava ei sovi minulle, joten uusi laite piti saada. Aluksi suunnittelin ratkaisuksi Engl Screamer -nuppia, mutta en tykästynyt sen metallisen saundiin.

Kävely Tampereen Musiikkiin joulukuussa 2005 päivittelemään vahvistimen valinnan vaikeutta tuotti ratkaisun: kyseinen kauppa oli ollut vuoden paras Mesa-kauppias, ja saanut kuukaudeksi maahantuojalta reilut alennukset. Tämän vuoksi Mesa/Boogie F-30 -combon hinta oli pudonnut kolmanneksen hintalapusta, ja kaupat tehtiin. Laneystä en päässyt varsinaisesti eroon, sillä Jermainen laulajakitaristi Pete osti sen minulta.

Alusta saakka oli selvää, että jatkaisin Podin efektien käyttöä kitaran ja vahvistimen välissä, sillä olin lopultakin tykästynyt modulaatioiden ja kaikujen käyttöön virtuaalisten vahvistinmallien edessä. Sama toimi luonnollisesti vain paremmin erottelevan putkivahvistimen kanssa. Aluksi käytin Mesasta myös puhdasta kanavaa, mutta lopulta tajusin, että volumea pienentämällä Podin volumepedaalilla tai kiinteillä esiasetetuilla efekteillä sain saundistani riittävän puhtaan.

Myöhemmin Pod XT-sarjan luottoefekteiksi ovat nousseet Fuzz Face-, Tube Screamer-, Phase 90- ja Memory Man -mallinnukset. Paikkansa ovat löytäneet myös yleishyödylliset tremolo, chorus ja wah, kuten myös erikoisemmat ring modulator ja monet line6:n omat häröpulputukset. Vahvistinmallinnuksia tulee edelleen käytettyä demoissa, mutta laajasta tarjonnasta huolimatta oikeastaan vain Hiwatt- ja Triple Rectifier -mallinnuksia tulee nykyisin käytettyä.

Vuoden 2006 alussa Jermainen ahkera keikkailu loi myös tarpeen varakitaralle. Hankin sellaiseksi käytetyn PRS Santana SE:n, jolla itse asiassa myös soitin monet keikat tuohon aikaan. Myös Gibson SG sai lopulta uudet potikat, ja oli jälleen vertailukelpoinen muiden kitaroiden kanssa.

Jermaine ehti äänittää uransa aikana kolme albumia, jotka kaikki tehtiin melko eri tavoin. Näistä ensimmäinen äänitettiin keväällä 2006 nollabudjetilla omatoimisesti Pirkkalan nuorisotalon studiotiloissa. Soitin kaikki kitaraosuuteni Mesalla. Vahvistin asetettiin studioon ja mikitettiin. Asetuksiin ei koskettu kertaakaan levytyksen aikana. Vain kanavaa vaihdettiin, ja Podin kautta saundia muokattiin, jos tarve niin vaati. Kitaroista käytössä oli se, mikä soi parhaiten vireisesti osuuteen nähden, välillä myös Peten Ibanez Jet King. Tässä kohtaa opittiin kantapään kautta, että kitarat on hyvä viedä säädettäväksi ennen äänityksiä.

Näihin aikoihin löysin Elixir-kielten hienouden. Setti kestää tuoreen kuuloisena kuukaudesta toiseen. Optimikaliiberiksi olin löytänyt jo aiemmin 10-52:n, yhdistelmän nopeaa soitettavuutta yläkielissä ja jämeryyttä alakielissä. Tämä setti toimii nykyisin normivireestä drop-B:hen.

Sen sijaan jo aiemmin olin löytänyt mieltymykseni Dunlopin 1.0 mm vahvuisiin Nylon-plektroihin. Niiden pieni grippi pitää plektran kädessä hikisilläkin keikoilla. En osaa enää soittaa kunnolla muilla.

Vuoden 2007 aikana aloin potea jonkinlaista tyytymättömyyttä Gibsoniini. Satunnainen käynti Helsingin Musamaailmassa sai minut kokeilemaan Tokai SG:tä. Kitara tuntui kuin tehdyltä käteeni. 70-luvun Gibsoneissa kaulaliitos oli hieman syvemmällä kitaran rungossa kuin muissa, ja tämä vaikutti selvästi soittotatsiin. Tokai kuulosti myös vahvistimen kautta hyvältä, joten kaupat tehtiin. Samalla Gibson sai lähtöpassit. Tämä Tokai SG on vielä tänä päivänäkin mielestäni maailman paras kitara.

Jermainen toisen albumin äänityksiin oli varattu kunnon budjetti, ja ison maailman meiningillä omia kitaroitani tehtiin kokonainen viikko. Tuottaja Jonas Olssonin kehotuksesta vaihdoin Tokaihin Seymour Duncan JB-mikin, ja painuin studiolle, jossa odotti vahvistimia ja efektejä. Levyllä käytettiin paljon Marshall JCM 2000 TSL 60 -nuppia, tuttua Laney LC50-komboa sekä myös jonkin verran Mesaani. Mukana oli myös Fender Deluxe, mutta sen potentiaalia ei ymmärretty ennenkö viimeisenä äänityspäivänä.

Efektien suhteen olisin halunnut itse luottaa Podin saundeihin, mutta tuottajan mielestä oli parempi käyttää oikeita pedaaleja. Tube Screamer, RAT, Small Stone ja Ibanezin analoginen delay muotoutuivat suunnittelemiini saundeihin kuitenkin mutkitta. Erityisen mielissäni olin kuitenkin Roland Space Echon käytöstä monissa levyn kaikuisista kitaroista. Lopulta Podiakin käytettiin parissa raidassa, esimerkiksi radiossa soineen Keep a Secret -biisin teemaleadissa.

Levyn ilmestymisessä lopulta kesti erinäisten sattumusten vuoksi vuosi, mutta sillävälin levyltä lohkaistut sinkut soivat ahkerasti radiossa. Kesän 2008 hankintoihin kuului Line6:n uusin versio Pod XT-sarjasta, X3 Live, jonka hankin lähinnä XT Liven ongelmien vuoksi. Osa jalkakytkimistä reistaili, ja välillä virta vain ei kytkeytynyt laitteeseen. Mielenkiintoista kyllä, jälkimmäinen ongelma poistui heti, kun X3 Live oli ostettu.

Käytännön syiden lisäksi varmasti myös X3 Liven uudet mallinnukset ja esimerkiksi Dual Tone -ominaisuudetkin kiinnostivat. Toisaalta on kyllä sanottava, että joissain ominaisuuksissa Line6 on ottanut takapakkia, esimerkiksi mainio effect tweak -potikka, jolla voi haluttua parametria säätää suoraan laitteen kannesta, on korvattu sinänsä turhalla reverb mix -namiskalla. Lisäksi efektien editointiin pääseminen ja valikoissa selailu on paljon hankalampaa X3:ssa.

Jermainen levyn ilmestyttyä ja keikkojen alettua syksyllä toteutin pitkäaikaisen haaveen, ja tilasin Thomannilta Fender Jaguar HH Specialin. Tarkoituksena oli päästä eroon tyylilleni turhankin uskollisista soittotavoista. Kitara oli makean näköinen, mutta tuotti ongelmia heti ensimmäisellä keikalla. Halvat mikit kiersivät hallitsemattomasti, ja keikka oli lopulta soitettava SG:llä. Tilalle ajattelin laittaa Tokaista ylijääneen tallamikin. Mikinvaihto-operaatio ei sujunut myöskään aivan yksinkertaisesti - Tokain ja Fenderin tehtaat kun käyttivät eri kokoisia ruuveja, eikä sopivanlaisia tuntunut löytyvän mistään.

Lopulta sain mikin kiinni kitaraan, ja ylpeänä nousin Jaguar kaulassa lavalle. Huomasin nopeasti että keikalla soittotatsistani tulee paljon aggressiivisempi, ja ensitahtien aikana osuin Jaguarin mikrofonien on/off -kytkimiin, ja mykistin siten koko kitaran outputin. Myöskin tapani dempata turhia kieliä kämmenellä sai ala-E:n putoamaan tallapalastaan jatkuvasti. Lisäksi SG:llä tehdyt korkealta kaulalta soitettavat oktaavileadit ynnä muut kuviot olivat yksinkertaisesti tuskaisen kuuloisia soittaa Jaguarilla. Teki pahaa myöntää erehtyneensä, mutta lopulta Jaguar jäi varakitaraksi.

Jaguarin myin pois kesällä 2009 hetken mielijohteesta kaverini etsittyä Jaguar-kitaraa itselleen. Keikkoja Jermainella ei ollut, joten varakitaralle ei ollut pakottavaa tarvetta. Sellainen löytyi kuitenkin pian, kun m.netin torilla oli myynnissä tamperelainen Gibson SG Standard, jonka kävin sitten hakemassa pois. Gibson on kuitenkin aina Gibson, ja suurempi pleksi miellyttää silmää edelleenkin.

Nyttemmin on pakko myöntää, että Tokai vetää näistä kahdesta pidemmän korren. Gibsonin vahvuuksina on kovempi laatu ja parempi viimeistely kaikin puolin. Tokaissa taas valtteja ovat kirkkaampi ja selkeämpi saundi sekä koko soittimen kepeys ja virtaviivaisuus, joka heijastuu myös soittoon. Tokain kanssa ei ole koskaan ollut muita ongelmia, kuin pieniä häiriöitä elektroniikassa, jotka ovat todennäköisesti johtuneet omasta kolvailusta.

Vuonna 2009 innostuin vielä laittamaan Tokaihin yksikelaiset Seymour Duncan Phat Cat -mikit, jotta saisin eri SG-kitaroista erilaiset saundit. Gibson on näistä yleissaundiltaan muuten tummempi, mutta etenkin sen etumikki on erittäin musikaalinen ja erotteleva tummuudesta huolimatta. Toisaalta Gibson tuntuu soivan tummemin myös akustisesti, joten ehkä mikit kannattaisi vaihtaa päikseen saundieron tasoittamiseksi. Ehkä näin vielä joskus teenkin, mene ja tiedä.

Vuoden 2008 paikkeilla innostuin jälleen koskettimien soittamisesta. Sinänsä innostus ei ollut koskaan kunnolla kadonnut, ja olin soittanut koskettimia niin Exhaustedin, Jermainen kuin CRP:n levyille mausteiksi. Jermainen levytysten aikana oli päästy kokeilemaan Korgin Polysix-analogisynaa ja Rhodesia, Hammondia taas vuonna 2002 Exhaustedin kanssa.

Tietokoneen kautta soitettavien VST-soittimien kautta olin päässyt tutustumaan analogisynteesin maailmaan ja innostumaan esimerkiksi Mellotronista. Soittotuntuma vanhan Casio-synan kautta ei ollut paras mahdollinen, etenkin kun yksi sen koskettimista ei toiminut.

Aluksi ratkaisin ongelman hankkimalla M-Audio Oxygen 61 -midikoskettimiston, jolla soittelin sydämeni kyllyydestä sitten virtuaalista Rhodesia, Hammondia, Mellotronia ja Minimoogia. Oikeaa analogisyntikkaa pidin vain haaveena, ja aina välillä kävin hipelöimässä musakaupoissa Nord Electroja.

Kuitenkin vakituisen työn alkaminen keväällä 2009 avasi portit koskettimien maailmaan. M.netin torilta löytyivät analogiklassikko Roland Juno-106 ja sitten vielä uunituore Nord Electro 3 Seventy-three. Vuoden lopussa nousi vielä tarve kompaktille monosynalle, ja sen virkaa hoitamaan hankin käytetyn Dave Smith Instruments Mophon, tällä kertaa Saksan myyntipalstoilta. Kuitenkin jo parin kuukauden päästä DSI ilmoitti julkaisevansa pelistä kosketinversion, ja sellainenhan piti saada, vaikka odotus kestikin lopulta puoli vuotta.

Vuoden 2009 alussa hankin lopultakin oman E-Bowin. Olin päässyt kokeilemaan sellaista muutamia kertoja, mutta turhan kova hinta oli aina pitänyt minut ostamasta omaa. Slideputki minulla oli ollut aina, aluksi metallinen, sitten lasinen. Capon tilasin itse asiassa vasta päivää ennen tämän artikkelin kirjoittamista.

Vuoden 2009 lopulla Jermaine äänitti kolmannen albuminsa Porvoon Mankussa. Kitarapuolella Gibson ja Tokai saivat tasapuolisesti aikaa erilaisten mikkiensä vuoksi. Studion laajaan arsenaaliin kuuluivat monien efektipedaalien lisäksi esimerkiksi Hammond-urut, Yamaha CS-15 -analogisyna ja vanha Monster-nuppi. Päädyin käyttämään kyseistä Monsteria suuressa osassa kitaraosuuksiani. Myös Roland Space Echo otettiin jälleen hyötykäyttöön. Toisena vahvarina käytin lainassa ollutta Orangea. Fender Deluxe sen sijaan pätki ikävästi, mutta päätyi yhteen biisiin.

Studiossa herännyt Monster-innostus johti lopulta siihen, että oma Monster piti tilata Forssasta keväällä 2010. Setiksi päätyi 40 watin Monster El Monarca EL34-pääteputkilla, varustettuna tehonpuolitus- ja tasasuuntausvalintakytkimillä. Kabinettiin otin yhden Celestion Classic Lead -elementin. Tätä settiä ehdin äänittämään jonkin verran CRP:n Do You Ever Think Its The End Of The World?-albumille. Vahvistimen uskomaton monipuolisuus ja tehokkuus saa hämmästelemään, saatanko tarvita enää koskaan mitään muuta vahvistinta. Lisäksi kotimaisen käsityön tukeminen tuntuu hyvältä ajatukselta.

Vuonna 2010 toteutin toisenkin haaveen, ja hankin lopulta oman Roland Space Echon. Kyseessä on melko kallis laite näinkin marginaaliseen käyttöön, mutta otin sen sijoituksena, sillä näiden arvo ei laske, koska uusia ei tehdä.

Nyt, syksyllä 2010 tunnen tyytyväisyyttä soittokamoihini. Jonkinlaisella haave/hankintalistalla ovat tällä hetkellä ihan tavallinen Telecaster, uusi akustinen kitara ja ehkä jonkinlainen säröpedaali Monsterin kaveriksi, Line6:n digitaaliset versiot kun eivät täysin vakuuta. Kuitenkin, suurimmilta osin jonkinlaista rauhoittumista on ilmassa. Toisaalta päivätöistä ansaittu palkka mahdollistaa usein spontaanitkin haaveiden toteuttamiset, ehkä myös sellaisten, joista lapsena tai opiskelijana saattoi vain haaveilla tai korkeintaan kokeilla digitaalista mallinnusta.

Jatkoa 7.5.2012

Syksyllä 2010 tosiaan lähdin hakemaan paria säröpedaalia boostaamaan Monsteria äänityskäytössä. Digitech Bad Monkey oli itsestäänselvä edullinen ja monipuolinen valinta. Myös räkäisempää säröä oli saatava. Biyangin fuzz-pedaali ei toiminut, mutta ProCo YouDirtyRat tarjosi juuri sopivan balanssin futsin ja tavallisen särön rajamailla. Toimii myös erinomaisesti bassossa.

Syksyn 2010 hankintoihin kuului myös 1990-luvun alun Tokai Breezysound, eli Telecaster Customia muistuttava kitara. Asensin siihen heti Seymour Duncanin Alnico Pro II -tallamikin. Telecasterin vahvuus on äänityksissä tuoda rouheutta ja selkeyttä. Se pelaa hyvin yhteen tuplattuna Gibson-kitaralla, erityisesti alavireissä.

Vuonna 2011 Line6 esitteli uuden HD-sukupolven Podeista, joten sarjan lippulaiva HD 500 piti saada. Erityisesti laitteen päivitetty efektitarjonta miellytti, mutta vahvistinmallinnukset eivät tuntuneet juurikaan kohentuneen, osittain jopa heikentyneen. Samalla X3 Live sai lähteä, mutta vanha kunnon XT Live on edelleen nurkissa pyörimässä.

Vuoden 2011 lopulla kuume hankkia uusia pedaaleja kasvoi. Tavoitteena oli löytää phaser ja analoginen delay. MXR Phase 90 ja Whirlwind Orange Phaser kävivät testissä, mutta lopulta voittajaksi selvisi Electro-Harmonix Small Stone keväällä 2012. Delay-pedaaliksi puolestaan valikoitui saman firman Deluxe Memory Boy. Se tosin saattaa vielä mennä vaihtoon signaalin korkean häiriötason vuoksi. Pedaali-arsenaalia lisäsin vielä Digitech Bass Synth Wahilla, lähinnä ajatellen CRP:n keikkabasistia, sillä parissa uudessa CRP:n biisissä on tarvetta filtteröidylle bassolle. Lisäksi hankin niinkin perinteisen laitteen kuin Boss TU-2 -viritinpedaalin. Sitä on tarkoitus käyttää CRP:n livesetissä Podin edessä, jolloin viritystä voi hoitaa delayn häntien tai luupperin soidessa.

CRP:n livesettiin tuli alkuvuodesta 2011 käyttöön alku- ja biisienvälinauhat, joita soitettiin MacBookPro:lta Motu 8Pre-äänikortin läpi. Samaa setuppia käytettiin myös pariin kosketinsaundiin ja vocoderiin. Alku- ja välinauhojen triggeröintiä varten hankin Akai LPD8-kontrollerin, jolla voi myös hallita efektien parametreja kahdeksalla potikalla. Tulevaisuutta ajatellen hankin myös Roland SPD-6-rumpupädin, kun halvalla sain, vaikkei sille vielä ole varsinaista käyttöä.

CRP:n vakiinnuttua pääbändiksi päätin että Gibson SG ja Telecaster saavat olla pysyvästi Drop-B-vireessä. Niissä on nyt Elixirin 7-kielisen setit, joista on poistettu D-kieli. Kolme ohuinta kieltä ovat siis selvästi muita ohuempia, mutta se sopii soittotapaan. Tokai SG:hen puolestaan palautin siinä olleet humbuckerit ja pidän sitä 10-52-kielillä taipuvana sekä standardivireeseen että drop-b:hen.

Olin pitkään harkinnut kustomoivani Monsterin kaappiani Vintage 30 -elementillä, jonka olen jo aiemmin todennut suosikikseni. Myös kesällä 2011 äänittäessäni Nauticus-yhtyeen levyä totesin Monsterin toimivan hyvin yhteen tämän kaiutintyypin kanssa. Vaihto vaati lopulta reissun Forssaan Monsterin pajalle, sillä kotelo oli niin tiukasti kiinni, etten saanut sitä kotikonstein auki. Lopullisen kolvauksen tein kuitenkin itse. Lopputulos tyydytti, vaikka ero olikin pienempi kuin kuvittelin.

Soittokamakuume on jatkuvaa. Kun oven on avannut parille pedaalille, ei loppua näy. Toisaalta etenkin toisia bändejä tuottaessa/äänittäessä irtopedaalit ovat selvempi tapa esittää kitaristille saundiarkkitehtuuri verrattuna Podin kautta saundin rakentamiseen, vaikka sieltä samat efektit vain otettaisiinkin.

Pieni kuume olisi hankkia oma 4x12"-kaappi Monsterin alle, mutta toisaalta tiedän, ettei siinä ole sinänsä mitään järkeä. Treeneissä ja keikoilla pärjää pienemmälläkin, ja äänityksiin voi lainata isompaa jos tarve vaatii.

Lopuksi vielä pönkitän ekologista omatuntoani mainitsemalla, että kaikki viimeisessä päivityksessä mainitut soittokamat ovat olleet käytettyjä Podia ja Akain kontrolleria lukuunottamatta, molempien hankkimiseen kun tuli kiire, vaikka ajan kanssa ne olisi toriltakin voinut hankkia.

Jatkoa 10.9.2013

Vuoden 2012 kesällä CRP:n Tacit-albumin äänityksissä lainasin Mesan 4x12-kaappia ja tykästyin sen saundiin niin, että melkein ostin samanlaisen itselleni. Vetäydyin kuitenkin testitilanteessa viime hetkellä. Saundi tuntui liiankin botnekkaalta, ja hinta hirvitti. Lisäksi 4x12-kaapin vaikea roudattavuus tuntuu hirvittävältä, äänityksiin kun on aina mahdollista lainata kaappia.

CRP:n livekokoonpanossa tapahtui syksyllä 2012 yllättäviä muutoksia, ja jouduimme soittamaan muutamia keikkoja neljään mieheen. Hoidin kitaran ja laulun ohessa koskettimia ja sampleja, jolloin tajusin, että kaksi kättä ei riitä, mutta jalat olisivat vielä vapaana. Hankin sampleripadin korvikkeeksi Behringer FCB-1010-midilaudan, jolla voin ohjata MainStagen sampleria. Vaikka CRP:ssä on taas kosketinsoittaja, hoidan edelleen samplet itse. Suurin osa sampleista on vain biisien välistä äänimaisemaa, mutta osa niistä kuuluu olennaisena osana etenkin Tacit-levyn biisien äänimaisemaan.

Parilla myöhemmälläkin keikalla, jolloin kosketinsoittaja ei päässyt mukaan, soitin joitain synamattoja jalkiolta sointu kerrallaan -periaatteella. Monimutkaista ja keskittymistä vaativaa, mutta toteuttamiskelpoista. Idean tähän sain Lapko-yhtyeeltä, joka käyttää vastaavaa livenä syntikoiden toteuttamiseen taustanauhan tai lisäsoittajan sijasta.

Sitten viime näkemän pedaalikokoelmakin on hieman kasvanut, lähinnä johtuen siitä, että pedaalit ovat olleet CRP:n basistin keikkakäytössä. Muutamia kaikuisia basso-osuuksia varten torilta löytyi EHX Holy Grail ja rajujen säröjen kiertoa poistamaan Boss NS-2 Noise Suppressor. Lisäksi TU-2:n jäätyä basistin käyttöön hankin Fender PT-100 virityspedaalin omaan kitarasetuppiini, jotta voin jättää delayn hännät soimaan Podista sillä välin kun viritän, tai muuten vain mutettaa kitaran nopeasti.

Pedaalihankintojen myötä piti rakentaa myös pieni pedalboard CRP:n basistia varten. Pedaalilaudan pohjana on SKB Powered Pedalboard. Siinä ovat nyt kiinni pedaalit seuraavassa järjestyksessä: NS-2, TU-2, Bass Synth Wah, Holy Grail, Bad Monkey, YouDirtyRat ja GE-7. Eniten polkemista osakseen saavat TU-2 ja YouDirtyRat, Bad Monkeyn, Bass Synth Wahin ja Holy Grailin ollessa enemmän mausteita. GE-7 toimii setupin yleissäätönä riippuen käytettävästä vahvistimesta ja keikkapaikasta. NS-2 taas on koko ajan päällä leikkaamassa hurinaa ja kiertoa rajusta särösaundista. Säröt kuulostivat kiinnostavammalta kaiun ja synafiltterin jälkeen. Välillä suunnittelin jo jonkinlaista kaksilinjaista signaalitietä jossa särösaundin rinnalla kulkisi koko ajan puhdas, mahdollisesti kompressoitu signaali, mutta eiköhän tämä riitä toistaiseksi.

Kaikki hankinnat ovat jälleen olleet käytettyjä muusikoiden.netin torilta. Kiitokset kaikille kauppakumppaneille hyvistä kaupoista!

Kirjoittanut Exhausted 02.10.2010

            800×600  -  670 kt.

800×604  -  373 kt.


Arvostelu

4,54,54,54,54,5    (55 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

Funkånaut: Upea T-paita tokassa kuvassa. Muutenkin veikeää luettavaa. 5/5
9292: Tosi kiva oli lukea tarinaa. Tosi hyvää kerrontaa ja mielenkiintoista vieläpä! *****
Trendkeel: Ehdottomasti Mnetin paras kamahistoriikki :) *****
Tex Pecone: Lopetin lukemisen ensimmäisen lauseen jälkeen.
Void: Mukavaa tarinointia ja hienoa kamaa!
nannne: Olipa kyllä kivaa luettavaa.
Jyrken: Tämmösiä eepoksia lisää m.nettiin :D
SiwamieS: "Jermaine ehti äänittää uransa aikana kolme albumia, jotka kaikki tehtiin melko eri tavoin." Mitämitä, onko jermis lyönyt pillit pussiin? ;l
Exhausted: juu telakalle laitettiin nyt toistaiseksi
DivineDistraction: Hieno artikkeli. Kiitos.
donpepe: selkeää ja inforikasta tarinaa.
Gabe: Onpas mukavaa kun kerrankin soittokama artikkelissa on tekstiä eikä pelkkä lista! :) Plussaa kovasti siitä.
guitarz: Paras artikkeli mnetissä.
jiiar8: Hyvää luettavaa. Tuli luettua alusta loppuun, näitä lisää!
Old Joe: Hyvä historiikki. Loistava artikkeli.
Spandau-: Hyvä kirjoitus! Paljonko muuten köyhdyit tuosta Junosta?
Exhausted: Juno maksoi muistaakseni 600 euroa tuohon maailmanaikaan
Alienseedx6x: komeata kerrontaa ja käden verran tekstiä! Tästä vois muutkin ottaa oppia..

Yhteensä 18 kommenttia. Lisää kommentti!

Artikkelit: Omat soittokamat

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle

Hosted by Nebula.fi

 

Copyright ©1999-2016, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.  
Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti