Muusikoiden.net
11.12.2016
OGRE | Klikkaa tästä lisätietoa ja jälleenmyyjät 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

12.08.2010: Leonard Cohen & Unified Heart Touring Co...


En ollut ikinä aiemmin edes kuvitellut, että voisin nähdä Leonard Cohenin livenä. Edellinen tilaisuus Kulttuuritalolla vuonna 2008 oli mennyt katkerasti ohitseni, mikä sekin oli sinällään suunnaton yllätys: mitä, keikkaileeko hän? Cohen oli minulle ihailtava ja kunnioitettava mutta etäinen, melkein tuonpuoleinen hahmo, jota kuunnella yksin pimeinä iltoina kun haluaa herkistellä, tunnelmoida tai tulla lohdutetuksi ja hellitellyksi musiikin ja sanojen avulla. Löysin hänet jo nuorena neitsytkammiossani, ja siellähän ne suurimmat ja syvimmät rakkaudet syntyvät. Kuuntelukokemuksia leimasi nimenomaan intiimiys: oli vain Leonard ja minä.


Niinpä kävelin nyt, tiistai-iltana 10.8.2010, kohti Hartwall Areenaa hieman sekavin tuntein. Näkisinkö minä oikeasti Leonard Cohenin? Oliko hän oikeasti joku ihminen? Lisäksi täällä oli totisesti muitakin kuin Leonard ja minä. Hän oli myös tietysti jo vanha mies, epäilemättä parhaat päivänsä nähnyt, joten mistä sen tiesi mitä oli odotettavissa - väsyneen kehäraakin rutiininkuiva rutistus? Vastikään tv:stä näkemäni lyhyt katkelma tuoreesta konsertista oli kuitenkin ollut lupaava. Vaikutti siltä, että herra olisi hyvinkin karismaattinen ja läsnäoleva esiintyjä - aiemmin minulla ei ollut ollut mitään käsitystä hänen esiintyjäntaidoistaan - joka kaiken lisäksi oli koonnut ympärilleen mielenkiintoisen yhtyeen naislaulajineen kaikkineen. Niin tai näin, pääasia olisi se, että kuulisin sieluuni ikuiset jäljet jättäneitä biisejä ihka elävänä. Sen vuoksi olin varautunut tukollisella wc-paperia, joka saisi toimia tarpeen tullen nenäliinana.


Paikkani oli 117-alakatsomossa ensimmäisellä rivillä. Hallin valtavuus yllättää joka kerta sinne astuessa. Kärsin korkeanpaikankammosta, mutta siitä ei ollut nyt ongelmaa. Jonkin asteisesta agorafobiasta ilmeisesti oli kuitenkin, koska ympärille katseleminen aiheutti lievää pahoinvointia ja huimausta, epämiellyttävää ja uhkaavaa tunnetta ja silmälihasten särkyä. Luotin kuitenkin siihen, että kunhan valot sammuisivat ja lavan valot syttyisivät, tilanne helpottuisi. Niin kävikin.


Hädin tuskin erotin itse herran muiden soittajien joukosta, sen verran kaukana olin. Onneksi oli kuitenkin screenit. Niillä näkynyt sydänlogo Leonard Cohen & The Unified Heart Touring Co. -teksteineen katosi, ja tilalle tuli kuva lavalta.


Ensituntuma oli samettinen: bändi soi täyteläisesti, jopa täydellisesti, samoin Cohen. Olo oli hiukan epätodellinen, niin kuin aina kun jotain utopistiselta tuntuvaa tapahtuu. Ehkä laskeutuminen olisi ollut pehmeämpi, jos Leonard olisi aloittanut yksin ja bändi olisi tullut vasta pikkuhiljaa mukaan. Sillä tavalla olisin saanut sulatella hänen läsnäoloaan ensin rauhassa ja alkaa vasta sitten keskittyä bändin soiton yksityiskohtiin. Nyt en oikein tiennyt mihin keskittyä. Lisäksi häiritsevänä elementtinä toimi hetkittäin koskettimien viihdevivahteinen soundi, josta en erityisemmin pidä myöhemmän tuotannon levyilläkään. Paikoin olisin myös halunnut ravistella laulajatarkolmikon horjumatonta henkäilevyyttä. Esimerkiksi Ain't No Cure For Loven huipentumassa olisi mielestäni voinut hieman revitellä ja paisutella, mutta kuoro pysytteli - selvästikin valitun linjan mukaisesti - seesteisen eteerisessä moodissa, jossa se toki toimi kuin unelma.


Konsertin edetessä Cohenin läsnäolo ja itse musiikki alkoivat pikkuhiljaa hiipiä iholle ja tajuntaan ja aloin päästä alkuihmettelystä eroon. Biisitkin muuttuivat menevämmistä herkempiin ja riisutumpiin ja tunnelma tiivistyi vangitsevaksi. Who By Fire, Bird On A Wire, Chelsea Hotel... Keinuin ääniaaltojen lemmekkään pehmeässä sylissä. Lopulta tunnelma oli niin herkkä, että tarvitsin nenäliinaani. Ääneen vollottamisessa oli pitelemistä, kun Cohen bändin jäseniä esitellessään kumarsi jokaiselle heistä syvään ja pitkään hattu kädessä. Oli selvää, että hän aidosti kunnioittaa ja ihailee soittajiaan - ja syystä. Itse olin erityisen vaikuttunut laulaja ja co-lauluntekijä Sharon Robinsonista. Paitsi että hän on mykistävän loistava laulaja, hänessä on vastaavaa hiljaista arvokkuutta ja auktoriteettia kuin Cohenissa. En voinut muuta kuin syödä kädestä nöyränä.


Konsertin ensimmäisen puoliskon loputtua olin suunnattoman kiitollinen, että Leonardin lupauksen mukaan oltiin hädin tuskin vielä puolivälissä. Kerrankin ei tarvinnut pelätä, että hyvä loppuisi heti alkuunsa!


Riensin naurettavan pitkään vessajonoon ja kirosin yleisten tilojen taustamusiikkia - eikö korvien ja mielen olisi voinut antaa levätä ja sulatella kokemaansa ja antaa pysytellä konsertin tunnelmassa? Onneksi jytkeen, tungoksen, hien, hotdogien ja loisteputkilamppujen säestämää kärsimystä kesti vain 15-20 minuuttia.


Ehdin juuri ja juuri paikalleni ennen kuin Tower of Song alkoi. Harmittelin että setti alkoi niin hienolla biisillä, koska useat ihmiset vasta kiirehtivät saliin. Toisaalta se myös sopi tilanteeseen: ihan sama missä yleisö hilluu, Leonard on ja pysyy, vakaasti kuin kallio. Asetuin nauttimaan.


Yli kolmetuntisen konsertin jälkipuolisko oli yhtä huipentuvaa juhlaa. Nenäliina oli melkein jatkuvassa käytössä, kun toinen toistaan upeammat biisit tarjoiltiin eleettömästi, riipaisevasti, hauskasti, vastaansanomattomasti, häikäisevän taidokkaasti ja elämän kokoisen kokemuksen rintaäänellä. Välillä Leonard lausui, välillä saatiin nauttia soittajien ja laulajien sooloista. Jokaiseen lavalla olijaan pystyi luottamaan ja hänen armoilleen heittäytymään täysin: pettymyksiä ei tullut, ainoastaan täyttymyksiä yksi toisensa jälkeen. Ja lisää. Ja lisää. Olin niin kiitollinen jokaisesta sekunnista ja jokaisen biisin ja niiden tekijän olemassaolosta ja läsnäolosta, että en voinut kuin itkeä.


Setin loputtua keinuvaan, ihanaan Take This Waltziin tajusin pettyneenä, että So Long Marianne oli jäänyt puuttumaan. Mutta eipä jäänytkään, se tuli encoressa. Kaikki tärkeät biisit tulivat loppujen lopuksi, ja minulle uusiakin tärkeitä, esimerkiksi If It Be Your Will, jonka Webbin sisarukset esittivät kitaraa ja harppua soittaen kuin kaksi maan päälle aineellistunutta enkeliä. Kun toisen encoren kolmas biisi Closing Time alkoi, tajusin että nyt tämä oikeasti loppuu. Mutta eipä loppunut siihenkään! Kun Leonard lauloi aivan viimeisessä, osuvassa encoressaan I Tried To Leave You: "Hope you're satisfied", olin ratketa liitoksistani: kyllä, kyllä olen ja enemmän, olen taivaassa! Enkä ollut ainut. Konsertin mittaan ihmismassa oli tiivistynyt yhdeksi kyynelehtiväksi, nauravaksi ja suosiota osoittavaksi olennoksi Cohenin ympärille ja valtava halli oli kadonnut. Harmaatukkainen, sädehtiväsilmäinen mies oli tehnyt sen, mistä niin usein puhutaan mutta mitä harvoin pääsee kokemaan: hän piteli yleisöä kämmenellään, kuin kukkaa kämmenellä.


Jos Leonard Cohen on parhaat päivänsä nähnyt, älkää kertoko kuinka häikäisevä hän oli ennen. Älkää myöskään väittäkö ettei rakkaus ole havaittavissa oleva fakta - kyllä se on. Leonard rakasti yleisöä ja yleisö rakasti Leonardia, ja me kaikki rakastimme jokaista hetkeä ja ääntä ja hiljaisuutta mikä salissa syntyi - hän ja yhtye ja yleisö yhtenä henkäyksenä. Alussa screenille heijastettu ennustus oli tullut taianomaisesti todeksi: Unified Heart.

Kirjoittanut Tellervo 12.08.2010


Arvostelu

4,84,84,84,84,8    (19 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

fox: Ihana, informatiivinen (tarpeeksi) ja syd. lämpöinen keikka-arvio!
hemmo: Aiwan huippuli rapsa.
Ossi: Askarruttaa olinko itsekin sittenkin paikalla? Helmi!
Jungleman: Arvion luettuani alkoi harmittaa etten ollut siellä. Ko. areena vain on niin vastenmielinen paikka...

Yhteensä 4 kommenttia. Lisää kommentti!

Artikkelit: Keikkatunnelmat

Tulostettava versio

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle

Hosted by Nebula.fi

 

Copyright ©1999-2016, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.  
Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti