Tässä sitten se lupailemani Harley Benton ”ES-335” arvostelu. Ensin varoitus kaikille pelkän tuotemerkin nimeen vannoville välineurheilijoille: Mikäli sinulle on kitaran lavassa oleva logo tärkeämpi kuin esimerkiksi hinta-laatu -suhde tai se, mihin kitara on tarkoitettu eli soitettavuus ja käyttökelpoisuus, niin älä lue tätä. No, luet kumminkin eli omalla vastuullasi sitten.
Heti ensimmäiseksi totean, että uskoni ns. merkkikitaroihin katosi nyt sitten lopullisesti. Tosin puhdas lapsenomainen uskoni moiseen sai pahan kolhun jo joskus 90-luvun alussa, kun tein Nevalaisen Matin vetämällä kesäkurssilla stratocasterin, jolla olen vetänyt satoja tuntia jos jonkinmoista musaa. Aikaa tuon vehkeen tekemiseen kului noin 20h ja rahaa vajaat 800mk. Vertailuksi, että tuohon aikaan ”oikeat” stratot maksoivat tuommoiset viisi, kuusi tonnia eli tehdasduunarin kahden kuukauden nettopalkan. Eli paljon oli ja edelleen on ilmaa Fenkun poikienkin mandoliineissa.
Soitettavuuden kannalta tekeleeni ei häviä ”oikeille” stratoille lainkaan, lakkauksessa yms. tietysti voisi olla toivomisen varaa, mutta soittamista varten ne kitarat on, ei ihastelua.
Mutta asiaan. Tilasin siis T-kaupasta Gibsonin ES-335 kopion. Hinta oli vaatimattomat 185 ekeä, joten odotukset olivat sen mukaiset. Alkuperäinen idis oli löytää hyvä runko, josta sitten alkaisin duunailemaan ihan oikeasti toimivaa peliä. Eli jos vähänkään olisi säädyllinen peli, niin sitten tuunaus päälle! Niinpä kaivelin jo valmiiksi varastoistani käytännössä käyttämättömät Groverin virittimet (akustisesta, joka hajosi kännireissulla…kts. artikkelini tuolla alempana) sekä 2 kpl Gibsonin alkuperäistä PAF:ia, jotka jäivät jonkun projektin yhteydessä.
Olin etukäteen valmistautunut ainakin seuraaviin operaatioihin, jotka halpiskitaroille usein ovat välttämättömiä:
1.Satulan vaihto
2.Virittimien vaihto
3.Mikrofonien vaihto
4.Potikoiden vaihto
5.Kaulan oikaisu
6.Nauhojen hionta sekä otepinnalta että nauhojen päistä
7.Kielten korkeus ja intonaatiot tietty.
Kieli pitkällä kiikutin laatikkoa postista kotiin ja kuumeisin sormin kaivoin maniskan esiin. Hämmennykseni oli valtaisa: kitara oli silmämääräisesti tarkastellen erittäin hyvää työtä sekä soi akustisesti erittäin hyvin, vaikka kielet olivat alkuperäiset Harleyn 09-paskakielet. Aikani pelillä rämpyteltyäni totesin heti, että tuunaus alkakoot.
Havainnot ensitapaamisella:
-kaulan sovitus erinomainen (ES-335:n tyypillisesti heikko kohta), samoin suoruus
-nauhat ensiluokkaisesti hiottu (todennäköisesti käsin siitä päätellen, että ns. nuljahtelua ei havaittavissa)
-jonkinlaiset säädöt tehty jo tehtaalla
-ei akustisesti kuolleita kohtia yhtään
-napakan tuntuiset virittimet, ei anna periksi, vaikka kielestä vetää kunnolla, ei kuolleita kohtia virittimissä eli kiristävät ja löysäävät tasaisesti niin kuin pitääkin
-vaihtamillani .10 heavy bottom –kielillä (E = .52) erinomainen akustinen saundi
-tyylikäs vaahterainen loimukansi, 3-burst hyvin tehty, lakkaus mint ja kiilloitus samoin
-f-aukkojen ympärillä oleva musta väri oli hieman mennyt vituralleen, levinnyt siis
-pleksi huonosti kiinni (eli ruuvarilla selvittiin)
-hihnatapit kunnolla kiinni, eivät siis lähteneet sormin vetämällä, kuten yleensä halpiksissa
-otelautamerkit ensiluokkaisesti upotettu
-reunalistat vimpan päälle liimattu!
-summa summarum: holkki jäi meikällä auki, sen verran priimaa oli.
Ensimmäinen epäilyttävä havainto: T-kaupan sivuilla lukee, että kaula on vaahteraa. Kun kurkin f-aukosta sisään, näin heti, että ei muuten ole vaahteraa vaan mahonkia. Tai ainakin runkopalkki on mahonkia. Jokusen kitaran rakenteena tiedän, että ei juurikaan ole järkeä laittaa runkopalkkia eri materiaalista kuin mitä itse kaula on. Siis vie sen verran aikaa tuollainen hierominen, että ei pääse palkoille. Koska lapa oli muutenkin ruma, niin eikun vannesaha soimaan ja turhat puut pois. Vetäisin lavan pään Gibson –tyyliseksi ja siinä samalla sitten paljastui kaulan materiaalikin: mahonkiahan tuo. Outo juttu, mahonkinen vaahterakaula. Palaan tähän yhden kappaleen jälkeen…
Sitten reenikämpille ja kitara kiinni Voxin Valvetronixiin ja eikun perkele, potikat eivät toimi ollenkaan. Ei yksikään neljästä. Nou hätä, hetken nuppeja käänneltyäni alkoi toimia eli ei tarvinutkaan vaihtaa. Sitten saundipolitiikka: Itse en juurikaan käytä kuin takamikkiä nuppi kaakossa, joten nuppi kaakkoon sitten. Särö oli miellyttävä, ”kuulas” ja ”laulava”, aika lähellä Lessun takamikkiä. Ja pakkohan nuo oli mitata: takamikki 7,85 KOhmia ja etumikki 7,4 kOhmia eli käämiä ei ole säästelty. Ainoa miinuspiste tulee toisinaan esiintyvästä hallitsemattomasta kierrosta esim. kompuran kanssa. Voi kyllä johtua puoliakustisesta rakenteestakin. Vaan ei haittaa, rockia tässä soitetaan eikä mitään jatsia.
Tässä vaiheessa vainoharhaisuus alkoi iskeä: nyt on myyty kyllä jotain muuta kuin Harlikkaa. Siitä samasta paikalliseen DLX:ään tutkimaan Epiphonen vastaavaa. Jo muutaman minuutin ihmettelyn jälkeen karu totuus alkoi paljastua: Epiphonen Sheraton II VS (680 ekeä) on täsmälleen sama peli kuin Harrikkani.
Havaintoni perustuvat mm. siihen, että mittasin Sheratonin strategiset mitat (kaulan leveys ja istutus, f-aukkojen pituus, lavan ja kaulan välinen kulma samoin kuin kaulan ja kannen välinen kulma, kansimateriaalin vahvuus jne.). Myös kannen muodot (esim. kuperuus) ovat silmämääräisesti ja parin paperille piirtämäni kaaren perusteella samat. Runko vaahteraa, kaula ja runkopalkki mahonkia samoin kuin meikän kitarassa.
Huvittavin niitti Epiphonen kusetusyritykseen oli kultainen tarra Made in Korea kaulassa. Meikällä samanlainen, vaikka Thomanin sivulla valmistusmaaksi ilmoitetaan Kiina! Eli jäljet johtavat ns. sylttytehtaalle. Totuus lienee yksinkertainen: Epiphone ja Thoman tilaavat ko. mallit samasta tehtaasta, jossa sitten lätkitään eri logoa lapaan tilaajan mukaan (lavan muotokin hieman eri). Ja tyhmät maksavat yli kolminkertaisen hinnan. Kuten jo viimeksi sanoin, tyhmä ei ole se, kuka pyytää vaan se, kuka maksaa…
Seuraavaksi menen pokkana DLX:ään mittailemaan Gibsonin ES-335 Lucillen (3000 ekeä) mukamas sillä silmällä, että mahtuuko laukkuun vai pitääkö ostaa laukkukin (samalla verukkeella Epinkin mittasin). Saas nähdä, pääseekö taas nauru.
Entä sitten alkuperäinen idis. Tuliko tuunattavaa? Ei tullut, mitään en ole Harrikaan vaihtanut, ja ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että en vaihdakaan. Noin puolen vuoden päästä vasta näkyy nauhojen materiaali samoin kuin virittimien todellinen kestävyys. Jos ne menevät vaihtoon, niin silti ei ole hinnalla pilattu tämä projekti.
Malliksi kuva kaulan sovituksesta. Näyttäkää minulle Gibson, jossa on parempi! Lisää kuvia löytyy, jos kiinnostaa, laita meiliosoittees kommentiks
Kunhan tässä jakselen, äänitän kämpillä pienet saundinäytteet, niin voitte sitten niitäkin ihmetellä.
Lopuksi kouluarvosana kitarasta: 9,5. Miinukset siitä hallitsemattomasta kierrosta ja potikoista, jotka eivät heti toimineet.
http://www.thomann.de/fi/harley_benton_hbe_1335_ii_vs.htm
P.S. Klikkaa kuvaa isommaksi, niin näet samalla mm. nauhojen hionnan, reunalistojen laadukkaan liimauksen, otelautamerkit jne.
PÄIVITYS 29.4.2008
Vähän väliaikatietoa: kitara ollut puoli vuotta suhteellisen kovassa reenikäytössä + yhdessä äänitysproggiksessa. Ei edelleenkään mitään valittamista.
Erityisesti haluan mainita, että Harlikka pitää ällistyttävän hyvin vireensä (3h reenien aikana ei tarvitse virittää kertaakaan, vaikka kieliä tulee revittyä joskus kuin viimeistä päivää).
Meidän treenis on kellarissa, jossa ilman kosteus yms. vaikuttaa ihan helvetisti kamoihin, esim. straton vire saattaa reenien aikana heittää niin että hirvittää. Sama lessun kanssa, vähän väliä saa olla hieromassa.
Elektroniikka pelaa hyvin. Sitä kiertoa on, mutta lienee rakenteesta johtuva ominaisuus, ei vika.
Edelleen suosittelen kaikille! Jos jollakin on kokemuksia vastaavasta pelistä, niin tänne vaan!Kirjoittanut MonitorMan 30.11.2007 | | |