Muusikoiden.net
19.03.2024
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

17.11.2007: Bare Knuckle Pickups The Crawler


Mietin pitkään, kirjoittaisinko tätä artikkelia ollenkaan - saati sitten julkaisisinko sitä. Syyt tälle empimiselle paljastuvat artikkelin lopussa.

Mikkiruletti taas pyörimään

Kitarakamaperfektionisti ei ole koskaan liian tyytyväinen nykyisiin kamoihinsa. Näin kirjoitin joskus palstalle. Samasta asiasta voisi myös käyttää vähemmän runollista ilmaisua krooninen GAS. Itselläni tyytymättömyys kohdistui tällä kertaa - jopa hieman yllättävästi - Gibson Les Paul Standardin Burstbucker Pro -mikkeihin. Yllättävää ja jopa ironista tässä oli se, että nuo mikit olivat aikoinaan olleet se tekijä, jonka takia olin valinnut Standardin mieluummin kuin Gibson Custom Shopin LP Reissuen.

Ehkä mikinvaihtovimmaa tässä tapauksessa lisäsivät myönteiset kokemukset mikkivaihdoksesta SG:hen, mutta jotenkin Burstbuckerien soundi oli alkanut ajan mittaan miellyttää vähemmän ja vähemmän. Les Paul oli jäänyt soundin puolesta muiden kitaroideni varjoon ja selvästi vähemmälle soitolle, mikä oli sietämätön tilanne, sillä olihan kyseessä valikoiman tällä hetkellä kallein ja hienoin kitara. Ei mikään seinäkoristeeksi hankittu näyttelyesine vaan se ykköskitaroiden ykköskitaraksi tarkoitettu peli.

Burstbucker Pro -mikkien hyvistä puolista voi lukea Gibson Les Paul Standard -laitearviostani. Mainittakoon vielä, että soundi on myös selvästi vintagempi kuin 498T/490R-mikkiyhdistelmän, jota monista muista Gibsonin Lespoista löytyy vakiona. Magnettina BB Prossa tosin on (kuten 498T:ssäkin) Alnico V, joka on terävämpi kuin kaikkein klassisimmissa vanhoissa PAFeissa ollut Alnico II. Mutta on Alnico V:kin historiallisesti perusteltavissa, sillä 1950-luvun lopun PAFeista löytyi myös Alnico V -mikkejä. Burstbucker Pron soundi ei kuitenkaan ollut ihan riittävän vintage minun makuuni. PAFin tumma, läski ja paksu soundi välittyi vain osittain terävästä Burstbucker Prosta. Vaikutelma oli vähän kuin vintage-PAFin ja Seymour Duncanin JB:n ristisiitos, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja toisaalta modernimpaan menoon Burstbucker Pro ei ollut ollenkaan riittävän kuuma mikki (tallamikin vastus oli yleismittarin mukaan 8,1k ja kaulamikin 7,6k).

Burstbucker Prohon saattoi todellakin soveltaa sananpartta "jack-of-all-trades, master of none" eli hyvä kaikessa mutta ei erinomainen oikein missään. Kohtuullinen vintagemikiksi, kohtuullinen rokkimikiksi, kohtuullinen blues-mikiksi, kohtuullinen jopa hevimikiksi, kohtuullinen puhtailla, kohtuullinen (jopa hyvä) säröllä, kohtuullinen soolomikiksi, kohtuullinen komppimikiksi - mutta BB Pro ei kuitenkaan oikein loistanut missään näistä käyttötarkoituksista. Ja kaiken huipuksi Burstbucker Pron terävyys ja hyvät ylätaajuudet, joita olin aluksi pitänyt myönteisenä asiana, olivat alkaneet pitkän päälle raastaa hermojani. Aivan erityisesti kaulamikin soundi oli liian terävä - ei kertakaikkiaan toiminut (siis sillä tavalla kuin tämän tason kitarassa olisi pitänyt).

Tällä kertaa en viitsinyt edes lähteä umpimähkään kokeilemaan onneani. Alusta pitäen oli selvää, että valinta tulisi tapahtumaan täsmälleen kahden mikkiparin välillä:

1) Gibsonin '57 Classic Plus/'57 Classic -yhdistelmä (entuudestaan tuttu ja toimivaksi todettu)

2) paras mitä Bare Knuckle Pickups voisi tarjota


Koska aiempi kokemukseni Bare Knuckle Pickupsin tarjonnasta oli suorastaan erinomainen, uskaltauduin asettamaan riman melko korkealle BKP:n osalta. Lähtökohtana oli, että mikkiparin pitäisi tarjota vähintään sama kuin Gibsonin Classic-mikkiparin, mutta mielellään vielä hieman enemmän. Alustava selvitystyö osoitti, että lähinnä '57 Classiceja vastaavat BKP-mikit olisivat Stormy Monday (suurin piirtein '57 Classicia vastaava), The Mule (suurin piirtein '57 Classic Plussaa vastaava) ja Abraxas (vielä kuumempi kuin '57 Classic Plus).

En oikein osannut päättää, mikä näistä kolahtaisi parhaiten ja uskaltauduin lähettämään kyselyn itselleen Tim Millsille eli "Mister BKP":lle. Nostin kuitenkin tässä vaiheessa rimaa vielä hieman ja vaadinkin enemmän kuin vain '57 Classic -soundin. Vaatimuslistani hakemalleni mikille meni suurin piirtein näin:
1) perussoundi vintage-tyylinen PAF (kuten Gibsonin '57 Classic)
2) kuumempi output, suurin piirtein Gibsonin 498T:n luokkaa
3) klassinen läski ja paksu soundi unohtamatta kuitenkaan korkeitakaan ääniä
4) laulava soolosoundi
5) rikas yläsävelsarja
6) OD-boostin pienellä avustuksella kyykyttää marsupinon etuastetta taivaalliseen vintage-säröön

...oli siinä varmaan vielä muitakin vaatimuksia, en muista viestiä kokonaisuudessaan. Joka tapauksessa melko utopistinen lista taisi tulla tehtyä unelmamikilleni. Ellei peräti mahdoton yhtälö?

Tim Mills vastasi parissa tunnissa. Hänen mikkiruletistaan pyörähti tulos, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi: The Crawler! Eli Geoff Whitehornin signature-mikki. Siis kenen, kysyvät nuoremmat lukijat - noh, en minäkään ensin muistanut koko heeboa, kellot kilisivät vasta kun luin missä kokoonpanoissa hän oli vaikuttanut. Vähintäänkin yllättävä veto, mutta kun luin mikistä eri lähteistä, se tuntui osuvan kuvaukseeni kuin nyrkki silmään. Ainoa mikä mietitytti oli se, että tallamkin magneetti oli Alnico V eikä Alnico II (jonka soundin miellän yleensä vintagemmaksi kuin Alnico V:n). Päätin kuitenkin luottaa Tim Millsin asiantuntemukseen ja kokemukseen tässä seikassa. Kaulamikin magneetti oli puolestaan Alnico IV, joka on Tim Millsin mukaan soundiltaan hyvin samantyylinen kuin Alnico II, mutta toimii kakkosta paremmin kuumissa mikeissä - ja nelosta oli kuulemma myös käytetty jo joissakin alkuperäisissä PAFeissa.

Sitten oli tietysti vielä se hintakysymys. Investointina The Crawler -setti tulisikin jo huomattavasti kalliimmaksi kuin aikaisemmin tilaamani yksittäinen avokelainen Warpig, ja jopa pikkuisen Gibsonin '57 Classic/Classic Plus -settiäkin kalliimmaksi. Voi liioittelematta sanoa, että pelkällä mikkien hinnalla olisi saanut Koreassa/Kiinassa valmistetun Epiphone-kitaran! Mutta toisaalta asiaa saattoi järkeillä myös näin: kumman halusin mieluummin, yhden halpismaassa kasatun tusinakitaran lisää (jolla en todennäköisesti koskaan tekisi mitään) vai mikit, jotka saisivat Gibson Les Paul Standardini vihdoinkin kuulostamaan sellaiselta kuin se ansaitsi kuulostaa? Päätös oli näin ajateltuna loppujen lopuksi helppo. Pistin tilaukseen kalibroidun The Crawler -setin. (Netissä liikkuneen tiedon mukaan tuon setin kaulamikki on muuten teknisesti käytännössä identtinen vähän halvemman Abraxasin kanssa, mutta päätin jonkin kympin säästön sijaan ottaa virallisen kalibroidun setin jo ihan sen vuoksi, että mikit olisi käämimisvaiheesta alkaen suunniteltu toistensa kavereiksi Lespaani.)

The Crawler ryömii paikalle

Reilusti yli kuukauden odottelun jälkeen saan odotettua postia. The Creeper. Eikun Prowler. Eikun Crawler. Aika omituiselta kalskahtava nimi kitaramikille joka tapauksessa. Virallisen meriselityksen mukaan nimi tulee Geoff Whitehornin aiemman bändin (Back Street Crawler) nimestä - mutta tässä tapauksessa nimi olisi yhtä hyvin voinut kuvata mikkisetin toimitusaikaa paikallisen edustajan kautta.

Jo tutuksi käyneestä Bare Knuckle Pickups -pahviboksista löytyy normaalien tilpehöörien (BKP-pleku, 10-46-kielisetti, BKP-tarra, lifetime-takuukuponki, asennusohje) lisäksi kaksi kiiltävää kromikuorista humpparia. Eli kun ostaa kalibroidun setin, saa vain yhdet lisukkeet (ja vain yhden pahviboksin), siinä siis selitys kalibroidun setin rahtusen huokeammalle hinnalle verrattuna kahden irtomikin hankintaan. Veikeä detalji boksin kansikuvassa: Geoff Whitehorn ja tuttu BKP-pugilisti on aseteltu siten, että kansikuva näyttää nyrkkeilymatsin mainokselta. Ehtiikö Geoff humauttaa pugilistia Lespalla kalloon ennenkuin saa rystyleipää käkättimeen?

Asennus sujui ilman kummempia komplikaatioita. Ainoastaan BKP-mikkien suorastaan hysteerinen herkkyys hyvälle asennuskorkeudelle pääsi yllättämään jälleen, vaikka ilmiön pitikin olla jo tuttu aiemmasta BKP-asennuksestani (Alnico V Warpig). Tällä kertaa ihmettelin, kun Lespasta oli asennuksen jälkeen bassot tyystin kadoksissa ja pelkäsin jo saaneeni viallisen setin - kunnes muistin, että olin ruuvannut mikit todella alas kitaran hardwaren kasaamista ja kielten kiinnitystä varten. Ei muuta kuin korkeuden ruuvausta taas ja testi käyntiin.

Koeajo

Mielikuvat ja ennakkoluulot ovat kivoja. Itseltäni löytyy yksi tällainen liittyen eri Alnico-mikkien ominaissoundiin: Alnico II on pehmeä ja tasainen, Alnico V on voimakkaampi ja terävämpi. Gibsonin omat mikit noudattelevatkin aika pitkälle tätä kaavaa (esim. Alnico II -pohjainen '57 Classic vs. Alnico V -pohjainen Burstbucker Pro, tai 490T vs. 498T).

The Crawler -setistä löytyy siis Alnico V tallasta ja hieman harvinaisempi Alnico IV kaulasta. Odotusarvo siis on, että ainakin tallamikki olisi aika teräväsoundinen - terävämpi kuin mitä ihanteelliselta vintage-mikiltä haluaisin. Oman sarjansa arkkityypeiksi muodostuneissa Gibsonin '57 Classicissa ja '57 Classic Plussassa onkin tumma ja pehmeäsoundinen Alnico II.

Mutta testi osoitti miltei heti tuon ennakkoluulon virheelliseksi. Soundi on hämmästyttävän tasainen ja pehmeä - jättäen taakseen joitain Alnico II -pohjaisiakin mikkejä! Pehmeys ei kuitenkaan tarkoita tässä tapauksessa atakin puuttumista. Erityisesti tallamikillä plektran isku kyllä kuuluu, mutta ei sellaisena liioiteltuna kirskahduksena kuin JB:llä. Seymour Duncanin JB-mikkiin vertaaminen on oikeastaan perusteltua siksi, että Tim Mills on Harmony Centralin arvioiden perusteella itse luonnehtinut Crawlerin soundityyppiä "JB:ksi ilman ylämiddlepiikkiä". Mielestäni tämä kuvaus kuitenkin imartelee JB:tä vähän turhankin paljon. JB kuulostaa halvalta tusinamikiltä The Crawlerin rinnalla.

Nettikirjoituksissa Crawleria luonnehditaan - sinänsä ristiriitaisesti - toisinaan yllättävän kirkkaaksi mikiksi mutta toisinaan (paljon useammin) hyvin tummaksi mikiksi. Jos näistä kahdesta ääripäästä pitäisi valita, minä kallistuisin tuon jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Eri käyttäjien kokemusten hajontaa selittävät ehkä erilaiset ennakko-odotukset mikille sekä kitarakohtaiset erot? Crawler on nimittäin suunniteltu tekemään oikeutta yhtä hyvin Lespan kuin Fender-kitarankin luonteenomaiselle soundille, ei jyräämään niitä omalla värityksellään.

Oli miten oli, tässä Gibson Les Paul Goldtopissa Crawler on sekä tallassa että kaulassa selvästi yksi pulleasoundisimpia mikkejä mitä on kuultu. Kuvaavaa onkin, että puhtailla ja puolirosoilla soiteltaessa luulin pari kertaa soittelevani kaulamikillä tai väliasennolla, vaikka mikkivalitsin olikin talla-asennossa, ja säröllä soitettaessa kokeilin useita kertoja, oliko tonepotikka jossain puolimatkassa, vaikka se olikin kybällä. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että diskantit olisivat mitenkään puuttuneet soundista. Olivat ne siellä, mutta eivät riipivänä ja soundia ohentavana kuin esim. JB:ssä ja jossain määrin Burstbucker Prossakin. Kaulamikistäkin lähti kiitettävän kuulas ja lasinen soundi erityisesti ylärekisterissä. Mutta sen lisäksi Les Paulin tavaramerkiksi muodostunut läski honottava ääni tulee niin vahvana, että monilla muilla mikeillä joutuisi vääntämään tonea alas, ennenkuin sen saa näin hyvin esiin.

Tämä todistaakin The Crawlerin tekevän juuri sen mitä se lupaakin tekevänsä: sen lisäksi, että se soundaa todella hyvältä, se on myös hyvin uskollinen sen kitaran luonteelle, johon se on asennettu. Saman kehun sanoin aikaisemmin BKP Warpigistä, mutta tämä toteutuu vähintään yhtä hyvin The Crawlerin kohdalla. Crawleria onkin muuten mielenkiintoista vertailla saman putiikin Warpigiin. Sen lisäksi, että molemmat säilyttävät hyvin kitaran luonteen, kumpikin pystyy sekä hyvään erottelukykyyn ja todella muhkean täyteläiseen soundiin. Lopputulokseen verrattuna muiden valmistajien mikkien soundit (jopa arvostetuimpien nykyään tuotannossa olevien Gibson-mikkien soundit) kuulostavat tunkkaisilta ja värittömiltä, ikäänkuin kaiuttimien eteen olisi laitettu huopa. BKP-mikillä soitettaessa tuo huopa katoaa ja mikin sointi on täyteläinen, selkeä ja avoin (ehkä tämän takia joku koki Crawlerin "kirkkaaksi"?). Tämä BKP-mikkien ominaispiirre ilmeiseesti liittyy samaan valmistusmenetelmään kuin niiden korkea hintakin - eli käsiohjattuun hajakäämintään.

Soundillisesti Warpig-SG ja Crawler-Lespa ovat hieman samansuuntaisia, mutta sittenkin kuin yö ja päivä. Tai kuin SG ja Les Paul. Ero on nyt juuri sellainen kuin nähden kitaramallin välillä kuuluukin olla. SG on raaempi ja rokimpi, Les Paul on täyteläisempi, läskimpi ja muhkeampi. Eli kuten joskus aikoinaan kuvailin, SG on kuin hirsimökin hiomaton tukkiseinä, Les Paul on metrin paksuinen pankkiholvin betoniseinä.

Kun vahvarin Gain-potikkaa käänsi kohti kaakkoa, soundilliset erot SG:n ja Les Paulin välillä alkoivat pikkuisen tasoittua komppisoitossa (mutta soolosoundissa ero pysyi yhä selvänä). Toki Les Paul oli sittenkin pulleampi ja täyteläisempi soundiltaan, ja SG:n (Warpigin) särö oli modernimpi. Särön määrässä sen sijaan ei ollut havaittavissa kovinkaan suurta eroa - siitäkin huolimatta, että Warpigin mitattu vastus oli 21,5k ja talla-Crawlerin "vain" 15k. Toisaalta Les Paul on identtisellä mikillä yleensä voimakasäänisempi kuin SG, minkä piikkiin tämä havainto taitaa mennä. Veikeä erikoisuus tietysti on, että ilman sähköä SG:ni on selvästi äänekkäämpi kuin Les Paul, peitoten jopa monet puoliakustiset vahvistamattomana. Tuossa särön määrässä (LP + Crawler) oli kylläkin se "haittapuoli", että sitä oli oikeastaan enemmän kuin halusin. Todennäköisesti Abraxas-setti tai jopa The Mule -setti olisi ollut ihan riittävän kuuma siihen muottiin, mitä mielessäni ajattelin.

Tuomiopäivä

Viikon verran on nyt soiteltu The Crawlerilla, ja on tullut aikaa jakaa tuomio. Mutta miten antaa arvosana näinkin hintavalle ja pitkällisen odotuksen aiheuttaneelle mikkisetille? Päätin valita metriikaksi yllä olevan vaatimuslistani ja arvioida Crawlerit sen mukaan, kuinka hyvin ne täyttivät vaatimukset.

Vaatimus 1: perussoundi vintage-tyylinen PAF
Arvio: Jos mittapuuna on '57 Classic, eihän tämä tietenkään ihan samalta kuulosta. Selvästi vintage-tyylinen soundi, mutta tallamikissä vähän pulleampi soundi. Kaulamikki puolestaan tyypillinen (mutta kuumahko) PAF-soundi. Jos '57 Classic olisi mittatikkuna eli 5, '57 Classic Plus olisi 4,5 ja Burstbucker Pro 3,5 - 4. Tällä asteikolla Crawler-setille tulee antaisin suurin piirtein saman kuin Classic Plussalle.
Tuomio: 4,5/5

Vaatimus 2: kuuma, output suurin piirtein Gibsonin 498T:n luokkaa
Arvio: Output on vähintään 498T:n tasolla, oikeastaan jonkin verran enemmänkin. Tallamikin vastus on 15k ja korvin kuullen mikki on enemmänkin JB:n sarjassa, ehkä siitäkin vielä pikkuisen kuumempi (paremmin balansoidun soundin ansiosta, JB:n kuumuus muodostuu aika pitkälti siitä surullisenkuuluisasta treblepiikistä, kun taas Crawlerissa jokseenkin kaikki taajuudet tulevat aika vahvasti). Kaulamikki (vastus 7,4k) puolestaan on korvin kuullen kuumempi kuin 498T:n kaverina tuleva 490R, kuitenkin paremmin balanssissa tallamikkinsä kanssa kuin 498T on 490R:n kanssa. Toimiva kaksikko 498T/490R:kin toki on, mutta hienosäädetty Crawler-setti vie siitäkin voiton balanssissa.
Aiheellinen kysymys tässä yhteydessä tietysti on, että kuinka kuuma mikki voi olla, ennenkuin aletaan tehdä kompromisseja soundin laadun suhteen. Crawler-tallamikki on kieltämättä juuri siinä hilkulla - jos se olisi kuumempi, se alkaisi kyllä jo mennä liian kuuman puolelle. Toisaalta itsepä pyysin kuumaa mikkiä.
Tuomio: 5/5

Vaatimus 3: klassinen läski ja paksu soundi unohtamatta kuitenkaan korkeitakaan ääniä
Arvio: Läskiä kyllä todellakin riittää. Lespani kävi juuri läpi maailmanhistorian nopeimman ja tehokkaimman lihotuskuurin. Soundin kirkkaudesta ei silti ole tingitty, plekun iskutkin erottuvat juuri sopivasti, häiritsemättä sointia.
Tuomio: 5/5

Vaatimus 4: laulava soolosoundi
Arvio: Tässä mittatikkuna JB, joka on edelleen paras minun kitaroissani koskaan ollut soolomikki. Crawlerin laulavuus ei häpeile edes JB:n rinnalla. Sen minkä Crawler häviää JB:lle heleydessä, Crawler toisaalta voittaa lämpimämmällä soundillaan.
Kaulamikin soundipaletti täydentää mainiosti tallamikin soundia. Kaulamikin soundi on kuulas ja raikas, paljon kiinnostavampi soolosoundi kuin useimmissa Gibsonin kaulamikeissä.
Tuomio: 5/5

Vaatimus 5: rikas yläsävelsarja
Arvio: Jälleen mittatikkuna JB, jonka yläsävelsarja on huomiotaherättävän kompleksinen ja kaunis. Crawler-setin mikit ylittävät keskitason reilusti, mutta eivät aivan tavoita JB:n ideaalitasoa.
Tuomio: 4,5/5

Vaatimus 6: taivaallinen vintage-särö marsupinon läpi
Arvio: KYLLÄ!
Tuomio: 5/5

Kokonaisarvio
Näin lähelle unelmieni mikkiä ei yksikään toinen mikki ole vielä päässyt. Täydellisyys jäi ehkä vielä niukasti saavuttamatta, mutta kuitenkin paras mikkisetti, minkä voin Lespalleni kuvitella. Enempää ei kai tarvitse sanoa?
Tuomio: 5/5

Bare Knuckle Pickupsin tuotteet eivät todellakaan ole maailman halvimpia mikkejä. Ne ovat mikkimaailman Cadillaceja, eivät mitään Ladoja. Mutta se soundin laatu, mikä näistä mikeistä lähtee, kyllä oikeuttaa kovankin hinnan. Gibsonin sarjavalmisteiset tehdasmikit voivat maksaa yhtä paljon ja jopa enemmänkin. Burstbucker Prot eivät tietenkään ole mitään huonoja mikkejä - jos tavoittelee vintage-soundia, jossa on myös terävää rokkisärmää mukana, Burstbucker Pro voi olla jopa ykkösvalinta. Burstbucker Pro on hyvä yleismikki, mutta ei paini soundin laadussa läheskään samassa sarjassa kuin Bare Knuckle Pickupsin tarjonta.

Gibson Les Paul Standard on hyvä kitara ja sen täytyisi myös kuulostaa siltä. Minun Les Paulini kuulostaa nyt vihdoinkin sellaiselta kuin se ansaitseekin kuulostaa - juuri sellaiselta kuin Lespan olen aina unelmoinut voivan kuulostaa. Miksi siis en aikonut ensin julkaista tätä artikkelia ollenkaan? Olen vuosien varrella soittanut Gibsonin Lespoilla, joissa on ollut vaikka minkälaisia mikkejä (Gibsonin omia laidasta laitaan, Seymour Duncaneita, jne. - ei onneksi sentään aktiiveja!) - ja ne kaikki jäisivät soundissa kakkoseksi tämän rinnalla. Nyt Gibsonini soundaa niin hyvältä, että viereinen Gibson ei kuulosta todennäköisesti läheskään yhtä hyvältä, eikä mikkien osuus tässä ratkaisevassa pienessä erossa ole ihan merkityksetön. Olin löytänyt "salaisen aseen", ja oli suuri kiusaus pitää löydös omana pikku salaisuutena!

Les Paulini on ottanut takaisin kruununsa ykköskitaroiden ykkösenä. Isännän ääni.

Kirjoittanut LesPaul70 17.11.2007

            800×531  -  48 kt.


Arvostelu

4,74,74,74,74,7    (54 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

Funkyshiva: Woah...onneksi julkaisit.Yksityiskohtaisin ja paras mikkiarvostelu,mitä olen milloinkaan lukenut.Kiitos ja kumarrus.
JHL: mainio arvio. olen jo lähes tyytyväinen uuden stratoni tallamikkiin, mutta ehkä sittenkin vielä vilkaisen BKP:n tarjontaa...
Alphie: Todella yksityiskohtainen ja tarkka kirjoitus. 5 tähteä ehdottomasti!
J.Hollström: Ei voi kun hattua nostaa tälläisen artikkelin takia. Miten mikrofoonien sielunelämästä voikaan analysoida tälläisia juttuja...
J.Hollström: Ainoa mitä näissä jää kaipaamaan on ääninäytteet ennen ja jälkeen, tai edes jälkeen.
Reeetu: loistavaa ! ääninäytteen jos saat hankittua, saat 6 tähtee.
LesPaul70: Omat äänitysmahdollisuudet kotona rajalliset. Muiden näytteitä löytyy kyllä, Geoff Whitehornin soittamia mikin esittelysivulta (kamalilla vahvariasetuksilla) ja käyttäjien sampleja forumilla
LesPaul70: Joiden osoitteet siis ovat http://www.bareknucklepickups.co.uk/ZH-crawler.html ja http://www.bareknucklepickups.co.uk/forum/ (ja sieltä "Players")
Mesa Man: Loistava artikkeli! Meikän LP Standard kiljuu jo BKP:n perään! ; )
Mrezzye: Hyvä arvostelu lukuunottamatta paradoksia kokonaisarviossa: "Ei täydellinen, mutta parempaa ei voi kuvitella". Jos jotain parannettavaa on niin kai sen kuvitella voi, eikö? ;)
XTL: Kun sanotaan että mikit tuo kitaran luonteen esiin niin ei ole vaikea kuvitella miten ristiriitaisia kuvauksia samoista mikeistä voi saada kun eri ihmiset testaa niitä erilaisissa kitaroissa erilaisia verrokkeja vasten.

Yhteensä 11 kommenttia. Lisää kommentti!

Artikkelit: Laitearviot

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle