Muusikoiden.net
28.03.2024
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

09.10.2009: Tomin torrakot


Tomin kitarat ja muuta lätinää

Läväytänpä esille omat soittelupelini. Paikkailen artikkelia, kun hoksaan jotain lisätä.

Perhekuvassa vasemmalta oikealle Ibanez, Tokai, Maldonado, ESP.
Isompi kuva noista ritsoista löytyy linkin takaa: http://koti.mbnet.fi/tomi76/kitaratiso.jpg

Ensin kuitenkin vähän historiaa soittajasta: pääsoitin on ainakin jossain vaiheessa ollut klassinen kitara, sitä olen näppäillyt tiiviimmin 23 vuotta. Yhdeksänvuotiaana pääsin musiikkiopistoon, halusin ottaa trumpetin, mutta kun tuo hammaskalusto oli siihen(kin) aikaan aika lailla niin kuin roiskaisemalla aseteltu tuonne suuhun ja raudat oli suussa, niin en voinut tuota jaloa puhallinsoitinta sitten isommin soitella. Piti siis valita jokin muu soitin. Otin sitten kitaran. Tämä vaatii vähän selitystä: No eka kitarani sain siinä 1-vuotiaana, oli joku venäläinen teräskielinen ja kovasti sitä penskana rämpyteltiin. Mikko Alatalo oli kova idoli (mullakin oli rillit silloin). Eihän tuo varsin vakavaa ollut silloin alle kouluikäisenä, mutta löytyi kitaralle muitakin funktioita. Viisi vuotta vanhempaa isoasiskoa vastaan se veli venäläinen oli oiva lyömäase, isäukko joutui kaulaakin joskus liimailemaan.

Kitaratunneille siis mentiin, tässä vaiheessa olin käynyt jo pari vuotta harmonikka(!)tunneilla (ymmärsin muuten luopua tuosta pirunkeuhkosta joskus 13-v.). Muitakin soittimia kotoa löytyi, oivallinen Lucky 7-kitara, johon isäukko oli modaillut mikkiosaston uusiksi, sekä isän tekemät sähköbasso ja lap steel-kitara. Samaten se trumpetti löytyi, sekä sähköurut. Vähän sitä ja tätä on kotona näpräilty.

Musiikkiluokalla kun olin koulussa, niin bändihommat tuli jo oikeastaan sitäkin kautta matkaan, mutta varsinaiset bändit syntyi kyllä muussa kaveripiirissä. Bändeissä olen soitellut sähköbassoa sieltä ala-asteelta.

Sähkispuolikin on aina kiinnostanut, mutta jotenkin ei tullut hankittua omaa kitaraa koskaan nuorempana, vasta tuossa reilu parikymppisenä vaimo käski ostaa itselle joululahjaksi sähkökitaran ja en pannut hanttiin. Ostin sitten Squierin straton, joka on nykyään jo jossain kierrossa.

No se siitä elämäkerrasta, varsinaiseen asiaan:

Sähkökitaroissa käytän 12-settiä (paitsi nyt on testissä 11-52 heavy bottomit), yleensä DAddarion, samaten teräskielisessä akkarissa. Bassossa 45-100/105 settejä, DAddario ProSteels. Klasareissa Savarez Corum New Cristaleja, normal tension, jos joku muu merkki, niin sitten hard tension. Nuo Savarezit ovat piirun verran jäykempiä kuin muut. Kitaroissa, joissa on hihnat, on Schallerin hihnalukot. Hihnat nahkaa, leveitä ja näemmä enimmäkseen ruskeita.

Ibanez Artcore Custom AS103-NT vm.2006

Sähkiksen virkaa toimitti aiemmin strato, mutta klassiseen kitaraan enimmäkseen tottuneena otelaudan pieni radius oli vähän liikaa mulle. Muutenkin piti saada parempi kitara. Kitaranostoa siis kypsyteltiin ja tutkittiin vaihtoehtoja, hirveä GAS oli päällä. Mulle oli jäänyt tosi hyviä muistoja vanhan bändikaverin Epi Sheratonista, sen tatsista, ulkomuodosta ja ultimaattisesta rokkisoundista.
Aloin siis etsimään Epiä, tutkin Casinot sun muut, hain käytettyä ja sopivaa uutta. Sydän ei sulanut oikein silti millekään. Sitten jostain osui silmiin tämä Ibanez ja se oli siinä.
Lapsiperheessä kun tuolle rahalle löytyy aina hyviä käyttökohteita muualtakin, niin kitaraa ei aivan samalla sekunnilla voinut hommata. Kolmikymppissynttärit olivat käsillä ja vihjasin sukulaisille, että kitarakassaa voisi kartuttaa. Puolet sain ja omarahoituksella loput. Siispä soitto Oulun Soitin ja Tarvikkeeseen, että tilatkaa mulle moinen. Pari viikkoa meni, ja liikkeestä ilmoitettiin, että sopisi hakea keppi pois.
Sopivasti tuli reissua Oulun suuntaan, jossa kitara oli liikkeessä vielä tehtaan avaamattomassa paketissa. Avasin paketin ja uhh, mikä kitara sieltä löytyi. Viimeistely oli aivan käsittämättömän hienoa siihen hintaan (tarjous 695,-). Otin kitaran syliin, ja se oli vireessä! Vire oli kyllä pudonnut matkalla vajaa puoli sävelaskelta, mutta annettakoon se anteeksi. Myöskin kaikki säädöt olivat kohdallaan.
Ensi töikseni vaihdoin kielet tehtaan kympeistä ykstoistasiin, ilman säätöjä selvittiin. Tehtaan säädöissä on vielä nytkin vuoden jälkeen, vain kaularautaa piti hitusen säätää alkukesästä.

Sitten speksejä:
Body: puoliakustinen soundblokilla, loimuvaahteraa, kanttilistat
Kaula: 5-osainen vaahtera/bubinga, skaala 24,75, otelauta ilmeisesti ruusupuuta, komeat upotukset, medium nauhat, radius 12, liimakaula
Talla: ART-1, Quik Change Ultra tailpiece hienovirittimillä, kullattu hardware
Mikit: Super 58 Custom
Made in Kiina
Plektrasuoja, potikan nupit ja kaularaudan mutterin suojus puuta, mukana tehtaan oma harmaa kova laukku

Komean ulkomuodon ja loistavan soitettavuuden lisäksi soundit ovat kohdallaan. Super 58 mikit ovat loistavat, ei tule vaihtotarvetta kyllä vastaan. Tarvitsin kitaraksi sellaisen jokapaikan höylän, joka käy vähän kaikkeen musiikkiin, koska opetan jos kaikenlaisia oppilaita ja ihme keikkoja voi tulla vastaan. Tässä on kyllä sellainen kampe. Pitäisi vielä kurkata, että ovatko mikit nelijohtoiset, että jos vaikka jonkinlaisen puolituksen tähän rakentelisi...
Akustisesti kitara soi aika kovaa, kotona voi kyllä näpräillä jotain ilman vahvistinta. Sointi on melko nasaali näin.
Tallamikissä on räyhäkäs keskiäänipitoinen rokkisoundi, säröllä pelittää parhaiten. Kitara sopii muuten mainiosti näkkileipäsärön lisäksi erinomaisesti myös hi-gain osastolle, tiukka särösoundi irtoaa (jos vaan ulkomuoto ei haittaa). Kitara ei ole mikään herkkä kiertämään, kiitos keskiblokin.
Kaulamikistä irtoaa paksu, mutta ei tunkkainen soundi. Täyteläinen, jolla hoituu bluesit ja jazzit. Tästä on kiva nauttia puhtailla, mutta särölläkin toimii mahtavasti. Molemmat mikit soivat yhdessä paksuhkosti mutta ontosti, vähän samanlainen soundi kuin straton kaulamikillä.

Tämä kitara on tullut jäädäkseen, soitetaan sillä loppuelämä. Soittimesta en vuoden soiton jälkeen ole löytänyt mitään muuta moitetta, kuin mukana tulleen kovan laukun tuoksu. Se nimittäin avattaessa haisee ihan minkin kuselta. Oisko kiinan pojat tehneet pikku jäynän.


Tokai Strato AST-62 vm.1985 - myyty pois

Tämä kitara tuli hankittua viime talvena. Sain sopivaan hintaan ja oli pakko ostaa, vaikka varsinaisesti sille käyttöä ei mulla olekaan. Hankintahintaa en kehtaa laittaa, jos vaikka kohta olisin myymässä tätä. Vuosimalli on selvitetty radiohiilimäärityksellä, tai jollain vastaavalla metodilla Tokain kuvastoista.
Kitara kaipasi pientä remppaa, vaihdoin siihen alkuperäisen kaltaiset Klusonin Deluxe-virittimet entisten löysäksi käyneiden tilalle, sekä rullamallisen kielenpitimen pienten vireongelmien vuoksi. Häiriösuojausta tein myös konehuoneeseen. Kaikki stratot muuten, jotka on mun käsissä käynyt, ovat tehty vissiin viritettäväksi eikä soitettavaksi. Nuo mun muut kamppeet kun kestää viikkotolkulla virittämättä.
Juu kaulaan tein säädöt ja plaanasin nauhat. Soitettava peli tuli, tässä on aika paksu kaula. Lapa on angled-mallia, ei siis eksakti kopio Fenkusta.

Speksit: (as far as I know)
Kaula: vissiin vaahteraa, otelauta ruusupuuta, vintage-nauhat, radius 7,5 luokkaa
Body: Saarni, kaksi tai kolme palaa, en ole tutkinut. Valkoinen kolmikerrospleksi.
Mikit: Tokain orkkikset, S/S/S
Hardware: Vintage-tremolotalla (originaali kampi hukassa, joku vastaava tallessa, mutta kuka sitä käyttää), Kluson Deluxe-virittimet.
Made in Japan
Alkuperäinen tweed-laukku

Soundi on sellainen, niin kuin stratossa on tapana. Kaulamikki on aika paksusoundinen, tallassa perushyvä stratomeininki. Keskimikistä en osaa paljoa kertoa, kun en sitä koskaan käytä.
Mikkien käämityksestä en tiedä enkä niiden kytkennästä, huomasin vaan, että valitsimen väliasennoissa soundi ei ole sellainen perinteisen ontto kuin yleensä, enemmänkin vähän vahvistuu ja tanakoituu. Valitsin itsessään on ehkä kolmiasentoinen, kun väliasennot eivät ole kovin selkeät, mutta pysyvät päällä.
Tämän ja edellisen kitaran kuvauksista huomaa varmaan jonkinlaisen eron intohimossa, jolla kuvaillaan. Kysymys on lähinnä henkilökohtaisista mieltymyksistä, tämä kitara on stratoksi hyvä. Eipä silti, onhan noilla stratoilla joku kitaristi kuulemma tehnyt suht menestyksekästä uraakin.


Pedro Maldonado vm. 1987

Tämä klasari on minun ykköstyökaluni. Ostin sen vajaa vuonna 2000 Nyyssösen Pekalta, joka oli tuonut sen rakentajalta Espanjasta.

Tietoa rakentajasta: http://www.pedromaldonadoguitars.com

Maldonado on siis Malagassa majaansa pitävä kitaranrakentajamestari. Pekka puolestaan on humaani kitaransoitonopettaja, joka tuo toisinaan mukanaan Espanjasta hienoja soittopelejä tänne pimeään pohjolaan.
Tämän kitaran hankin kun tein muistaakseni B-kurssia. Vai olisinkohan jo C-kurssin soittanut tällä. Kuka muistaa. Kuitenkin parempi kitara piti saada, että saa tarvittavat sävyt irti soittajasta ja biiseistä. Tämänkin kitaran sain sellaiseen hintaan, että sitä ei voi tänne laittaa. Äitimuori onneksi onnistui opiskelijapojalle tällaisen kustantamaan, itse sitä en olisi silloin pystynyt hankkimaan (minä ja vaimo opiskelijoita ja tyttö juuri syntynyt).

Ne pakolliset speksit: (ei ne näissä niin tärkeitä ole, soundi sanelee)
Kansi saksalaista kuusta, sivut ja pohja Intian ruusupuuta, otelauta eebenpuuta
Kaikukoppa ohenee kaulaa kohti, näyttää kuin kaula lähtisi etuviistoon vaikka se todellisuudessa on suorassa. Otelaudan ja kopan välillä korokepala. Komiat virittimet.
Made in Espanja, Malaga

Kitarassa on kuulas hieman keskialuepitoinen sointi. Tässä kitarassa näppäilykohdan muutos todella kuuluu, erilaisia soundeja irtoaa rajaton määrä. Ääni on kantava ja melko voimakas (siis klassiseksi kitaraksi, kyllähän tällä tuuban kanssa alakynteen taitaa jäädä). Tätä on mahtava soittaa, kun tuntee, että koko kitara resonoi sylissä.
Kotimaan kuiva pakkasilma on aikaansaanut tähänkin pari pientä halkeamaa, jotka eivät kuulu, mutta jotenkuten näkyvät. Se vaan kuuluu näihin laatukitaroihin, että kyllä ne ennemmin tai myöhemmin rapsahtavat jostain kohti halki ja sen kanssa on vain elettävä. Mielenterveys menee, jos uhraa elämänsä kosteuden ja optimin lämpötilan vaalimiselle.
Tämä kitara on kanssa sellainen loppuelämän tapaus, josta ei koskaan luovuta. Jos kuolen lähipäivinä, perikunta laittakoon hintalappuun nelinumeroisen summan joka alkaa mielellään nelosella. Siis jos tytär tai vaimo ei tätä tarvitse.


ESP Jazz Bass 400 Series vm. 1989

Tämä on mulle ns. The Basso. Ostin sen Oulun Backlineltä joskus 90-luvun alussa, kun piti saada uusi basso. Onneksi tuollaisena teini-ikäisenä tajusin valita kunnon perinnekamppeen ja vielä hyvän yksilön niiden kaikkien hevisuunnikkaiden sijaan. Olisiko maksanut siihen maailman aikaan jotain 4000-5000 markkaa pari vuotta käytettynä.
Pieniä modauksia ajan mittaan on tehty. Joskus muinoin pidin tätä aika pitkään ilman pleksiä, kai se oli siihen aikaan siistimpää niin. Sitten kaveri maalasi pleksiin hienon Lassi&Leevi-aiheisen kuvan. Oli pakko pitää sitten pleksiä paikoillaan.
Pleksi vaihtui sitten tuollaiseen mustaan kolmikerroksiseen olosuhteiden pakosta. Jätin nimittäin kerran pääsiäisen aikaan basson työpaikalle kouluun, basso oli kovassa kotelossa lattialla. Muuan penska murtautui sitten koululle kirveen avulla ja pisti paikkoja sileäksi ko. työkalulla. Bassolaukku sisältöineen sai kanssa pari tälliä, onneksi oli osunut juuri mikkien väliin. Kotelossa pari reikää, bassosta kielet poikki ja pleksi palasina. Itse bodyyn ei tullut onneksi jälkeäkään ja mikitkin säästyivät. Vakuutusyhtiö pisti sitten uuden pleksin, kielet ja laukun.
No juu, paljon ennen sitä, piti soundipolitiikkaa saada vähän tanakammaksi. Vaihdoin bassoon Seymour Duncanin Quarter Pounderin kaulamikiksi ja se on siinä edelleen. Ei orkkismikitkään huonot olleet, aika vintaget, mutta tällä saatiin sitten lisää murinaa alakertaan (mikäli se nyt Jazzissa on kovin mahdollista). Viime talvena kolvailin sitten myös S1-kytkennän tonepotikkaan, vaihdoin siihen nostopotikan. Tökyä tulee sarjassa kyllä melko lailla lisää, alapäätä vähän liikaakin. Ei tälle paljoa vielä käyttöä ole ollut, mutta tulipa kokeiltua.

Spexit:
4 kieltä. Ilmeisesti Fender Jazz 62 kopio.
Kaula: Ruusupuuotelauta, ohut ja kevytsoittoinen kaula. Jämerät ja tarkat originaalivirittimet.
Body: vaaleaa puuta useammasta palasta. Onko nämä nyt sitten leppää, saarnea, vai mitä.
Talla: alkup. vintage talla (tyyliin kierretangon pätkät)
Mikit: tallassa alkuperäinen ESP, kaulassa SD Quarter Pounder
Made in USA

Soundi on aika perinteistä jazzari-osastoa. Tallamikistä lähtee purevaa honotusta, kaulan QP:stä tulee yksinään aika presarimaista murahtelua. Molemmat mikit täysillä tätä kuitenkin tulee yleensä soitettua. Soundi on silloin perus-vintagea hieman tanakampi. Sopii sormille ja peukulle, plekulla tätä ei juuri ole soitettu, mikä johtuu soittajasta.
ESPi pysyy kanssa talossa ikuisesti. On nimittäin oikein soittajan basso. Huolellisesti rakennettu ja kestävä rakenne. On saanut kirvestä ja on muuten satanut kerran täyteen vettäkin. Jäi kerran soittokämpille bassoläjän päälle selälleen, ja katto alkoi vuotaa juuri siitä kohti. Seuraavan kerran tultiin treeneihin, niin huomasin asian ja kaadoin basson sisältä arviolta litran vettä pois, pistin piuhan kiinni ja aloin soittaa. No worries.


Asturias John Mills Model 3456 vm. 1982

Asturias ei päässyt samaan kuvaan muiden kanssa, kun ehdin viedä sen Ouluun. Tästä kitarasta löytyy faktaa tuolta myynti-ilmoitusten puolelta. Hieno käsintehty klassinen japsikitara, joka on mulla tällä hetkellä lähinnä tyhjän panttina. Sen vuoksi siitä haluankin eroon, näiden soinnille kun joutenolo ei ole parasta lääkettä. Kyllähän se toisaalta siitä taas soittamalla aukeaa, mutta ei ehdi kahta kitaraa pitää koko ajan auki.
Sointi on Maldonadoon verrattuna aika toisenlainen. Tässä on melko jyräävän tanakka alapää ja kirkas yläpää. Vähän sellainen loudness-meininki.
Kuvia Asturiaksesta: http://koti.mbnet.fi/tomi76/asturias

Ostakaa pois hieno kitara.


Ibanez EW20ASE-NT elektroakustinen kitara

Tuli vastikään perheeseen, otan kuvat ja kerron lisää, kunhan perehdyn ja testailen riittävästi.

Em. kitaroiden lisäksi talosta löytyy tytön Classica-merkkinen puolikitara, josta en muistanut ottaa kuvaa. On muuten pikkukitaraksi soiva peli ja ihan täys kitara. Hintaa oli tompalla siinä neljänkympin hujakoilla, ei ole mitään järkeä ostaa penskoille mitään muovisia lelukitaroita, kun oikeita saa tähän hintaan. Suosittelen!

Menneitä soittopelejä:

- Westone Spectrum II bass
- Squier Strat 20th anniversary model
- Chorus-merkkinen klassinen (aika huono oli)
- Landola C-21, ensimmäinen oma klassinen. Olisiko ollut 3/4-kokoa. Möin joskus kaverille ja se pisti sen vesurilla palasiksi.
- Joku halpamerkkinen presari. Tein siitä nauhattoman ja oli nuotiomeiningeissä mukana Pignose-vahvistimen kanssa. Kerran Provinssirockin leirintäalueella riehaannuttiin ja yritin hakata sen kallionlohkareeseen palasiksi. Ei hajonnut. Piti siis heittää jokeen. Kuulemma joku on sen sieltä uinut pois ja soittaa vieläkin.

Siinäpä lyhyesti noista. Vahvistimista pitänee kertoa toisella kertaa.

Kirjoittanut Pentinpuro 27.08.2007

            800×463  -  68 kt.


Arvostelu

4,04,04,04,04,0    (22 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

Pentinpuro: Tänne saa kuulemma kommentoida, jos tarvetta.
Shakata: Olipas mukavasti kerrottu! Hienoja on kyllä kamatkin :D
Robert: Luin ton vikan kappaleen ainoastaan. Melkoinen kohtalo sun bassolla:D Täytyy lukea loputkin tekstit vielä...
Robert: Luin loputkin. Hyvin kirjoitettua tekstiä! Melkoisia kolhuja kärsinyt sun basso, kun on kirveelläkin mätkitty.
Robert: Sellanen pikku lisäys vielä, että se on elämäkerta, ilman n-kirjainta. Sori nipotus, mutta toi aina häiritsee mua;)
Pentinpuro: Joo hittolainen. Korjasin. Piti ihan tarkistaa, että pitääkö paikkaansa. Bassosta vielä, ei sitä varmaan koskaan pysty kenellekään myymäänkään enää, kun tuli avauduttua noista vaiheista.
rokiroki: Sujuvasti kirjoitettu, kiva lukea.Perheenpää hommasi myös mulla ekan sähkiksen (Skurre strat) 40v lahjaksi. Nuuskakairan sukulaiset osallistuvat keräykseen.Siitä en luovu koskaan, tunnearvoa.

Yhteensä 7 kommenttia. Lisää kommentti!

Artikkelit: Omat soittokamat

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle