Kitarat: kitarakamat ›

Tämä on päivitys aiemmasta kirjoituksesta: http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?plink=12302484#p12302484
Joudun postaamaan kokonaan uudestaan, koska vanhasta postauksesta muokkausmahdollisuus oli jo sulkeutunut. (Pahoittelen.)
 
Oleellisilta osilta tämän version asiasisältö sama kuin aiemmassa versiossa. Muutokset liittyvät lähinnä muutamiin hienoisiin epätarkkuuksiin historiallisisten mallien osalta. Lisäsin myös linkin, jonka takaa löytyy "pre 500" -Rectojen teknisiä tietoja ja modausohjeita.
 

 
MESA BOOGIE DUAL RECTIFIER: OSTAJAN OPAS v1.1
_____________________________________________

Tämän kirjoituksen tarkoitus

Tässä katsauksessa käydään läpi Mesa Boogien suosittujen Dual Rectifier -sarjan vahvistinten historiaa ja eri malleja. Tarkoitus on auttaa tuotteista kiinnostuneita ymmärtämään, mitä kaikkea on tarjolla ja mikä voisi sopia parhaiten omiin tarkoituksiin.

Mitään hintahaitareita en tähän laita, sillä hinnat saattavat elää paljonkin markkinatilanteen, valuutan arvon ja vanhojen laitteiden keräilyarvon mukana. Esimerkiksi vielä joskus 2000-luvun alussa kukaan ei maksanut "pre 500" -Rectoista juuri sen enempää kuin muistakaan kaksikanavaisista, mutta tänä päivänä niitä pidetään tavoiteltavina keräilykohteina.

----------------------------------------------------------------------

SISÄLLYSLUETTELO

I YLEISTÄ
1. Mikä on Dual Rectifier?
2. Miten Dual Rectifier syntyi?
3. Kenelle Dual Rectifier sopii?

II HISTORIAA
4. Dual Rectifier -nimen synty
5. Kaksikanavainen Dual Rectifier Solo Head
6. Entä sitten Single ja Triple Rectifier?

III MODERNIT RECTOT
7. Kolmikanavainen Dual Rectifier ja Triple Rectifier
8. Road King
9. Roadster
10. Mini Rectifier

IV VARIAATIOITA JA HISTORIALLISIA MALLEJA

----------------------------------------------------------------------

I YLEISTÄ
=========

1. Mikä on Dual Rectifier?

Alkujaan Dual Rectifier oli nimi kokonaiselle tuoteperheelle erityylisiä vahvistimia. Niistä on jäänyt elämään vain suosituin malli, Solo Head. Tämä on juuri se malli, jota useimmat ajattelevat kuullessaan nimen Dual Rectifier.
Tässä kirjoituksessa, jollei toisin mainita, nimellä Dual Rectifier (tai lyhyemmin "Recto") tarkoitetaan Solo Head -sarjan vahvistimia.

 

2. Miten Dual Rectifier syntyi?

Dual Rectifier Solo Head oli alun perin Mesa Boogien yritys luoda äärimmäinen soolosärönuppi tukka-/meikkihevibändien tiluttajille. Valitettavasti Mesa oli viitisen vuotta myöhässä tuotteensa kanssa, 1990-luvun alussa Nirvana ja grunge olivat päivän sana ja meikkihevibändit olivat auttamattomasti out. Niinpä Mesan insinöörit muovasivat Rectoa, kunnes olivat päätyneet lähes täydelliseen ensimmäisten versioiden soundilliseen vastakohtaan. Vain Gain-potikan takaa löytyvän särön ja saturaation määrä oli pysynyt samana ellei peräti kasvanut ihan ensimmäisistä malleista.

 

3. Kenelle Dual Rectifier sopii?

Dual/Triple Rectifier on vakiinnuttanut asemansa yhtenä raskaan musiikin yleisimmistä ja tunnistettavimmista särösoundeista. Sen murskaavan massiivinen, aggressiivinen ja täyteläinen mörssärijytinä onkin omiaan moderniin rokkiin ja heviin, mutta vahvari on itse asiassa paljon monipuolisempi. Mikään ei estä käyttämästä sitä paljon muuhunkin.

Itse en edes soita mitään nu-metallia, grungea tai alavireistä/7-kielistä musaa (jotka monille yleensä tulevat ekana mieleen Rectoista) ja silti ykkösvalintani melkein mihin tahansa niin isolla kuin pienelläkin säröllä soitettavaan musaan on vanha meheväsoundinen kaksikanavainen Dual Rectifier (revisio G). Siitä saa sopivasti säätämällä, erityisesti Channel Cloning -toimintoa luovasti käyttämällä, loihdittua yhtä lailla perinnesäröt AC/DC:stä ZZ Topiin kuin tietysti modernimmat jyräsärötkin. Oleellista on huomata, että Gain-potikkaa voi kääntää myös pienemmälle. Samaten bassopotikasta löytyy muitakin asentoja kuin 10, ja middle-potikasta muitakin kuin 0, vaikka nuo säädöt näyttävät Mark Tremontille ja nu-metal-bändeille olevankin ne mieluisimmat.

Kyseessä ei muutenkaan ole mikään yhden soundin vahvari: jo ensimmäisissä kaksikanavaisissa Dual Rectoissa oli puhtaan moodin lisäksi kaksi erilaista särösoundia, Vintage ja Modern, joista kumpaa tahansa voitiin käyttää kahdella hivenen erisoundisella kanavalla. Vintage-moodissa pienemmillä Gain-asetuksilla alkaakin löytyä aivan mainioita rokki- ja kevytrososoundeja aina 1970-luvulle asti. Ja kaikki uudemmat Recto-mallit ovat vain kartuttaneet soundivalikoimaa uusilla mooodeilla.

Jos jokin erityinen heikkous pitäisi nimetä, niin onhan tuo Recton ominaissoundi luonteeltaan paitsi lämmin ja täyteläinen myös aika löysä ja leveä, siitä puuttuu kiinteyttä, jota kaivataan tiukassa riffittelyssä ja soolojen soitossa. AINOA poikkeus tästä säännöstä ovat varhaiset revisiot C, D ja E, mutta ne ovat muutenkin hyvin erilaisia kuin tutummat Rectot.

Toisaalta kun pistää Tube Screamerin (drive nollassa) Recton eteen tiukentamaan soundia, niin johan lähtee tiukat riffit ja laulavat soolotkin. OD-pedaalin avulla monet kuuluisat tiukat Marshall-särötkin on aikoinaan luotu.
Kokeneemmalle säätäjälle voisi oikeastaan suositella EQ-pedaalia vahvarin eteen Tube Screamerin sijaan. Oleellista on matalien taajuuksien leikkaaminen ennen Recton etuvahvistusastetta, sillä se tekee muuten niistä muussia.

 

II HISTORIAA
============

4. Dual Rectifier -nimen synty

On yleinen harhaluulo, että Dual Rectifier olisi annettu tietyn high gain -vahvarin nimeksi. "Dual Rectifier" oli alun perin kokonainen tuoteperhe, johon kuului monenlaisia vahvistimia aina blues-henkisestä Blue Angelista säröhirmu Solo Headiin, josta siis muotoutui aikanaan meille tutumpi Dual Rectifier ja myös Triple Rectifier. Yhteistä näille vahvistinmalleille oli kytkin, jolla pystyi valitsemaan vahvistimen tasasuuntaustyypin.

Tässä onkin nimen tausta kaikessa yksinkertaisuudessaan: "rectifier" viittaa tasasuuntaukseen (rectification) eli sähköverkosta tulevan vaihtovirran muuttamiseen tasavirraksi, jolla suuri osa vahvarin sisäisistä komponenteista toimii. Mesan "Dual Rectifier" tarkoitti alun perin sitä, että käyttäjä sai valita, suoritetaanko tuo tasasuuntaus tyhjiöputkellä vai puolijohdediodilla. Ensimmäinen tuotti löysemmän atakin, jälkimmäinen terävämmän ja nopeamman atakin. Lisäksi puolijohteen hyötysuhde on sen verran parempi kuin putkitasasuuntauksen, että vahvistimen täysi teho saadaan käyttöön vasta puolijohdetasurilla. Putkitasurivalintaa voitiinkin siis käyttää ihan ekoissa Rectoissa eräänlaisena tehonpudotuskytkimenä kotioloja varten.

Aikanaan kaikki muut tuoteperheen mallit kuihtuivat pois ja jäljelle jäi vain Solo Head, joka - sinänsä ironisesti - oli ajan saatossa ajelehtinut hyvin kauas alkuperäisestä soundistaan. Revisio G:lle (viimeinen ja yleisin kaksikanavainen Dual Rectifier Solo Head) olisi ollut kuvaavampi nimi "Rhythm Head", mutta vielä siinäkin komeilee tuo "Solo Head" teksti. Vasta kolmikanavaisessa Reborn-sarjassa Mesa tiputti tekstin "Solo Head" pois vahvarista (tilalle tuli "100W Head") ja teki uuden linjauksen: siitä eteenpäin Dual Rectifier tarkoitti Mesan omassa jargonissakin virallisesti juuri sitä tiettyä särösoundia, jota suuri yleisö oli jo pitkään luullut sen tarkoittavan.

 

5. Kaksikanavainen Dual Rectifier Solo Head

Meidän tuntemamme Recto-särö sai siis syntynsä Dual Rectifier -tuoteperheen Solo Head -vahvistimesta. Aivan varhvaisimmat mallit oli todellakin suunnattu soolojen tiluttajille, mistä siis tuo nimi Solo Head on peräisin. Nimen voidaan myös spekuloida hienovaraisesti viittaavan Soldanon SLO-vahvistimeen, josta Solo Headin ensimmäisiin versioihin oli haettu häpeilemättömästi vaikutteita. Ei pelkästään särönmuodostustapaan, joka on käytännössä sama kuin SLO:ssa (ja tyystin erilainen kuin Mesan aikaisemmissa Mark-vahvistimissa), vaan koko vahvistin on piiritasolla hyvin pitkälle identtinen SLO:n kanssa. Toki erojakin löytyy, tarjoaahan Mesa erilaisia ominaisuuksia kuin SLO (ja, toisin kuin SLO, alkaa kuulostaa makealta jo sangen kohtuullisilla äänenvoimakkuuksilla). Mitä soundiin tulee, se on ensimmäisissä versioissa HYVIN lähellä SLO:n soundia, ja onkin itse asiassa paljon lähempänä sitä kuin tunnetumpia myöhempiä Rectoja. Suorassa A/B-testissä SLO erottuu edukseen hivenen selkeämmällä ja kirkkaammalla soundillaan, mutta kyllä alkusarjan Rectoa voi soundin puolesta aivan hyvin käyttää SLO:n korvikkeena.

Tilanne kuitenkin muuttui pian. Mesa kuunteli herkällä korvalla käyttäjäpalautteita uudesta tuotteesta ja pyrki vastaamaan käyttäjien toiveisiin ja parannusehdotuksiin, aivan kuten oli aikoinaan tehnyt Mark II -sarjan kanssa. Tästä johtuen Solo Head koki monta isoa ja pienempää muutosta aivan tuotantosarjan alkupäässä, jopa muutaman sadan laitteen välein, kunnes lopulta vakiintui tuttuun G-revisioon. Revisiot on nimetty kirjaimilla, ja revisioita A ja B ei koskaan laitettu ulos tehtaasta. Ensimmäinen yleisölle esitelty versio oli revisio C, jota edustaa myös sarjanumeroa 0001 kantava yksilö (viimeksi nähty Saksassa). Jos on epävarma siitä, mikä revisio itsellä on, revisio lukee vahvistimen piirilevyssä neljän ison sinisen konkan vieressä (esim. "RF 1E" tarkoittaa revisiota E).

Myynnissä olleet kaksikanavaisten Solo Headien versiot ovat:

- C, D ja E:
Aivan ensimmäiset Dual Rectifier Solo Headit. Legendaariset "pre 500" -Rectot, joita on myös sanottu Recto-sarjan "Pyhäksi Graaliksi", viitaten siihen, kuinka harvinaisia ja tavoiteltuja ne ovat. Niihin liittyy yhtä paljon myyttejä kuin faktojakin. Yritän tässä keskittyä faktaosastoon.
Revisioita C ja D valmistettiin yhteensä vain vähän yli 500, mistä tulee suoraan sarjanumeroon liittyvä (hitusen epätarkka) nimitys "pre 500". Jos laskuun otetaan mukaan harvinaisin ja vähiten tunnettu revisio E, sarjanumeroissa mennään jo vähän yli kuuteensataan ja silloin voitaisiinkin ehkä puhua "pre 600" -Rectoista, mutta revisio E on rajatapaus. Sen särösoundilla vaikuttaa olevan enemmän yhteistä revisio F:n kuin revisio D:n kanssa.
Revisioissa C, D ja E käytettiin Mark III:n muuntajaa, mikä oli tärkeä osa niiden omaleimaista soundia, mutta ei suinkaan ainoa ero myöhempiin Rectoihin. Myös piireihin tehtiin koko ajan pieniä viilauksia. Paras näiden revisioiden tuntomerkki on koodi piirilevyssä. Myös sarjanumero 600 tai pienempi viittaa aika yksiselitteisesti johonkin näistä revisioista. Revision tunnistaminen ulkonäön perusteella on sen sijaan paljon epävarmempaa. Yhteistä vanhimmille revisioille on pienempi Mesa Engineering logo etupaneelissa, mutta muuten etupaneelia ja koteloa on monenkirjavina yhdistelminä: musta tai krominvärinen etulevy, musta tai krominvärinen kotelo jne.
Soundillisesti erityisesti kaksi ensimmäistä revisiota poikkeavat kaikista myöhemmistä Rectoista. Niiden soundi on paljon kiinteämpi ja kirkkaampi kuin myöhempien revisioiden. Niiden on sanottu kuulostavan siltä, kuin niiden edessä olisi overdrive-pedaali, joka on koko ajan päällä. Ei sinänsä yllättävää, kun ottaa huomioon niiden olleen tarkoitettuja ensisijaisesti soolotilutukseen. Toisaalta näitä varhaisia revisioita on myös haukuttu siitä, että niiden clean-soundi on kylmä ja jäykkä, toisin sanoen kuollut. Niitä on myös moitittu liian kirkkaiksi ja räikeiksi.
Mesa pyrki vastaamaan käyttäjien arvosteluun, ja revisio D olikin asteen verran vähemmän räikeän kirkas kuin C. Revisio E vei saman kehityksen vielä asteen pidemmälle.
Näiden varhaismallien soundiin hurahtaneita soittajia olivat mm. George Lynch ja Allan Holdsworth. Erityisesti George Lynch saavutti yhteen aikaan mainetta hamstraamalla "pre 500" -Rectoja ja olikin tahattomasti vaikuttamassa niiden mytologian syntyyn.
Varhaisrevisioilla on hyvät ja huonot puolensa, eikä niiden soundi tai käyttäytyminen miellytä kaikkia. Ne ovat täysin oma lukunsa, kuriositeetti Rectojen pitkässä historiassa - ja tätä nykyä lähinnä keräilyharvinaisuuksia.
Mesa-kamoihin erikoistuneella Boogie Boardilla on oma ketjunsa, jossa käsitellään "pre 500" -Rectojen (erityisesti ensimmäisen revisio C:n) teknisiä ominaisuuksia. Sieltä löytyy myös modausohjeita, miten myöhempi 2- tai 3-kanavainen Recto voidaan palauttaa revisio C:n spekseihin: http://forum.grailtone.com/viewtopic.php?f=24&t=58838
 
- F:
Vahva irtiotto SLO-äänimaailmasta ja jättiläisen askel kohti Rectojen omaa identiteettiä. Tässä revisiossa alamme kuulla jo sitä soundia, joka meille nimestä Dual Rectifier tulee ensimmäisenä mieleen. Särön yleisvaikutelma on selvästi löysempi ja "isompi" kuin aiemmissa revisioissa, joskin edelleen aika terävä ja atakki on pureva. Yhtenä syynä tähän terävyyteen on pidetty sitä, että alkupään F:issä käytettiin edelleen Mark III:n muuntajia, kun taas revisio G:n Rectoissa ja kaikissa myöhemmissä on käytetty eri muuntajaa. Myös piiri on luonnollisesti erilainen kuin E:n tai G:n.
F-revisiota valmistettiin parisen tuhatta kappaletta, ja sen sarjanumerot menevät noin 2500:aan asti. Ulkonäköoptioissa edelleen jonkin verran vaihtelua, joskin myöhempien Rectojen tuttu kromilevy + musta kotelo alkoi vakiintua F:n aikoina. Etulevy oli tosin usein myös musta. Logo edelleen pienempi kuin G:ssä ja myöhemmissä Rectoissa.
Joidenkin soittajien mielestä F:ssä yhdistyvät G:n ja varhaisten revisioiden hyvät puolet: ärhäkkä atakki mutta silti tuhti rectomainen soundi. Myös puhtaisiin soundeihin oli panostettu: tämä oli ensimmäinen Recto, jolla voidaan sanoa olleen kunnollinen clean-moodi.

- G:
Modernin Recto-soundin alku. Lähes täydellinen revisio C:n vastakohta: tumma ja löysä särö. F:ään verrattuna atakki on siloisempi ja soundi vielä isompi ja paksumpi. Lämmin, mehukas, täyteläinen soundi. ikoninen 1990-luvun Recto-soundi. Mahtipontinen "wall of sound" löytyy täältä. Cleanit ovat F:n tavoin jo varsin käyttökelpoiset, joskin vähän rosoiset ja tummanpuhuvat.
Tämä on ylivoimaisesti yleisin kaksikanavainen Recto, näitä on valmistettu useita tuhansia, sarjanumeroiden perusteella ilmeisesti yli kymmenentuhatta.
Revisio G:n ulkoisia tuntomerkkejä ovat krominen etulevy ja musta kotelo sekä aiempia revisioita isompi Mesa Engineering -logo. Näistä kaikista tosin löytyy hieman vaihtelua G-sarjan alkupäässä siirtymäkaudella F:stä. Revisio G:n sarjanumerot ovat yli 2500.
Revisio G:n efektilenkki on rinnakkaisluuppi. Tämä ei toimi kovin hyvin juuri minkään efektin kanssa, koska pelkkä patch-kaapelikin voi aiheuttaa rinnakkaisluupissa korvin kuultavan vaihevirheen. Parhaat tavat käyttää rinnakkaisluuppia vaikuttavat olevan joko lenkin ohittavan puhtaan signaalin säätäminen nollaan, luupin ohittaminen kokonaan kytkimellä (hard bypass) tai luupin kolvaaminen sarjaluupiksi.

 

6. Entä sitten Single ja Triple Rectifier?

Tuotesarjan esikoinen, Dual Rectifier, on 100-wattinen vahvistin, jossa on kaksi pääteputkiparia ja kaksi tasasuuntausputkea. Vähän tämän jälkeen Mesa esitteli myös isotehoisemman vaihtoehdon, 150-wattisen Triple Rectifierin, josta löytyy kolme pääteputkiparia ja kolme tasasuuntausputkea. Se on samantyylinen "suurten areenojen" vaihtoehto Dualille kuin Coliseum oli aikoinaan Mark-sarjassa. Ja Coliseumin tavoin aivan liian äänekäs kotikäyttöön. (Mark-sarjan 180-wattiset Coliseumit olivat itse asiassa jopa niin äänekkäitä, että muuan Tony Iommi joutui luopumaan niiden käytöstä. Coliseumit olivat hänen mukaansa noin tuhat kertaa liian äänekkäitä niille vaatimattomille pikkuareenoille, joilla hänen kaltaisensa nobody pääsi esiintymään.)

Myöhemmin Mesa täydensi sarjan 50-wattisella Single Rectifierilla, jossa on vain yksi pääteputkipari eikä itse asiassa lainkaan putkitasasuuntausta.

Dual Rectifier -tuoteperheen alkuperäistä nimeämislogiikkaa noudattelevat Single ja Dual Rectifier: "single" ja "dual" viittaavat niissä tasasuuntausvaihtoehtojen määrään. Singlessä on johdonmukaisesti vain yksi (puolijohdediodi), Dualissa kaksi (diodi ja putki). Triple Rectifier sen sijaan rikkoo logiikan: siinä Triple viittaakin tasasuuntausPUTKIEN määrään. Tämä lisättäköön historiankirjoihin hirveän hyödyttömänä ja epäoleellisena nippelitietona.

Tehonlisäys vaikuttaa luonnollisesti volan määrään, joskaan ei niin merkittävästi kun voisi pelkkiä numeroita tuijottamalla ehkä luulla. 50-wattisesta Single Rectifieristä lähtee kyllä ihan riittävästi mölyä bändikäyttöön ja helposti liikaakin kotikäyttöön, eikä Triplekään mahdottoman paljon äänekkäämpi ole kuin Dual, joskin Triplen tapauksessa kotikäyttö voi olla vähän rajoittunutta. Nykyisten Triplejen tehonpudotuskytkin tosin auttaa tähän.

Isompi ero löytyy kuitenkin soundipuolelta. Triplessä on enemmän headroomia, napakammat matalat taajuudet sekä - ainakin tämän kirjoittajan korviin - selkeämpi ja munakkaampi soundi. Jytisee isommalla auktoriteetilla. Voisin jopa sanoa, että rankkaa ja tuhtia särösoundia hakeville Triple on se paras Recto-soundi. Dual on sen rinnalla pehmeämpi ja sameampi. Mutta ero ei ole hirveän iso, levyllä sitä ei studiokäsittelyn jälkeen todennäköisesti edes kuule.

Single Rectifierin soundista puuttuu jonkin verran syvyyttä ja täyteläisyyttä Dualiin verrattuna. Se on kirkkaampi, päällekäyvämpi, enemmän "in-your-face", mitä vaikutelmaa lisää puolijohdetasurin tuottama hivenen terävämpi ja leikkaavampi atakki. Keskialueterävyyttä on kaiken kaikkiaan enemmän läsnä kuin isommissa Rectoissa. Singlessä on myös vähemmän moodeja ja kanavia kuin saman aikakauden Dualeissa ja Tripleissä, mikä saattaa edelleen hieman rajoittaa Singlen sovelluskohteita. Mutta kaikki hevin soittamiseen tarvittava löytyy, ja hevimiehet näyttävät arvostavan Singlejä siinä kuin sen isoveljiäkin.

 

III MODERNIT RECTOT
===================

7. Kolmikanavainen Dual Rectifier ja Triple Rectifier

Kolmikanavainen versio toi Recto-soundin 2000-luvulle. Siinä missä kaksikanavainen revisio G oli jonkinlainen "yleisvahvistin", sen korvanneet kolmikanavaiset mallit on profiloitu selkeämmin hevikäyttöön: kolmikanavaisen Recton soundi on aggressiivisempi, kirkkaampi ja "tykimpi" - mutta arvostelijoiden mielestä myös kylmempi ja sisältää enemmän turhaa "kihinää" kuin kaksikanavaiset. Makuasia, kummasta pitää enemmän. Kyseessä on kuitenkin sama perussoundi, vain vähän erilaisilla mausteilla ja korostuksilla.

Soundipuolta isommat kolmikanavaisten Rectojen tekniset uudistukset liittyvät kanava- ja moodi-ideologian selkiyttämiseen. Vanhoissa kaksikanavaisissa versioissa oli kaksi kanavaa, Orange ja Red, ja kaksi moodia, Orange-kanavan Vintage ja Red-kanavan Modern. Channel Cloning -toiminnolla pystyi saamaan saman moodin molemmille kanaville, mutta ne kuulostivat hivenen erilaisilta eri kanavilla kanavien teknisten erojen takia. Joitakin vanhojen Rectojen parhaita soundeja löytyikin juuri erikoisilla yhdistelmillä "Orange Modern" ja "Red Vintage".
Clean-soundia oli kaksikanavaisella Rectolla mahdollista käyttää vain ykköskanavalla erillisellä kytkimellä, joka muutti oranssin kanavan puhtaaksi kanavaksi. Channel Cloning vaikutti vielä sitten tuohon puhtaaseen kanavaankin, ja esim. revisiossa C "Clean Modern" oli aika makea blues-soundi (paljon parempi kuin C:n tavallinen clean-soundi).

Kolmikanavaiset toivat selvyyttä tähän sekavuuteen. Nyt on erillinen puhdas kanava (kanava 1) sekä kanavat 2 ja 3, jotka vastaavat (suurin piirtein) vanhojen Rectojen oranssia ja punaista kanavaa. Lisäksi puhtaan soundin ja high gainien (Vintage/Modern) väliin on lisätty kaksi uutta miedompaa rososoundivaihtoehtoa, Pushed (kanavalla 1) ja Raw (kanavilla 2 ja 3). Channel Cloning häippäsi samalla kertaa historiallisten ominaisuuksien limboon.

Monipuolisuudellaan ja käyttöliittymän selkeydellä kolmikanavainen Recto peittoaa helposti kaksikanavaiset mallit, ja onhan kolme itsenäisesti säädettävää kanavaa live-tilanteessa melkein aina parempi kuin kaksi. Mutta vanhat jäärät (erityisesti Boogie Boardilla) inttävät sitkeästi kaksikanavaisten sittenkin soundaavan paremmalta. Haikailevatpa mokomat vielä Channel Cloningin peräänkin..

Kolmikanavaisia Rectoja on kaksi sarjaa: ykkössarja ja vuonna 2010 lanseerattu "Reborn"-sarja, jossa on korjattu joitain käyttäjien kriitikin kohteita ykkössarjasta, erityisesti paranneltu ensimmäisten kolmikanavaisten kehnoksi moitittua clean-kanavaa ja vaihdettu rinnakkaisluuppi sarjaluupiksi. Ykkössarjan kolmikanavaisissa oli vielä G:stä tuttu surullisenkuuluisa rinnakkaisluuppi vaihevirheineen kaikkineen. Clean-soundeihin puolestaan Reborn-sarjassa otettiin mallia juuri sitä ennen lanseeratun Mark V:n cleaneista. Rebornien perussoundiakin hienosäädettiin "pre 500" -Rectojen hengessä vielä ykkössarjaakin hitusen kirkkaammaksi, mutta ykkössarjaan verrattuna tuo soundiero on aika marginaalinen. Tässä puhutaan lähinnä saman kolmikanavaisen Recton perussoundin pienestä vivahde-erosta, ei mistään revisio C:n uusioversiosta. Reborn-sarjassa on myös mm. mahdollisuus tiputtaa teho 50 wattiin, mikä parantaa ainakin Triple Recton käyttökelpoisuutta kotisoitteluun melkoisesti.
Muitakin pikkuviilauksia Reborneista löytyy. Edellämainitut lienevät kuitenkin ne, joilla voi ostopäätöstä tehtäessä olla merkitystä valinnan kannalta.

Jos ei ole varma, kumpaa sarjaa jokin kolmikanavainen on, tässä kaksi helppoa tuntomerkkiä Rebornin tunnistamiseksi:

1) etupaneelissa lukee "Dual Rectifier 100W Head" (eikä "Solo Head")
2) etupaneelissa on kanavakohtaiset kytkimet, joilla tehon voi pudottaa 50 wattiin

Jos näitä ei näy, kyseessä on ykkössarjan kolmikanavainen Recto.

 

8. Road King

Rectifier-tuotesarjan lippulaivamalli ja samalla myös koko yrityksen lippulaiva. Nimensä veroinen, todellinen soundikuningas, josta ei puutu käytännössä mitään - no, Mark-sarjasta tuttu graafinen EQ ehkä, mutta sitä ei tämän laitteen kanssa edes kaipaa, kun soundit ovat sellaisenaankin mahtavia ja soundivaihtoehtoja ja säätövaraa löytyy enemmän kuin tarpeeksi.

Ominaisuuksia Road Kingissä on naurettavuuksiin asti. Se on kuin todeksi tullut märkä päiväuni. Neljä kanavaa, joista kullekin itsenäiset säädöt ja kolme perussoundivaihtoehtoa. Löytyy kolmikanavaisen Recton mukaisesti tutut särösoundit Raw, Vintage ja Modern, puhtaisiin soundeihin Clean ja Fat, kevytruttuun Tweed ja Brit. Sitten homma menee hauskaksi, kun näihin etuastesoundeihin alkaa yhdistellä erilaisia pääteputkivaihtoehtoja. Pääteputkia on nupin sisällä kolme paria - kaksi 6L6-paria ja yksi EL34-pari - ja niitä voi valita käyttöön kanavakohtaisesti. Kaikki yhdistelmät ovat sallittuja. Voi soitella vaikka pelkällä yhdellä 6L6-parilla tai yhdellä EL34-parilla. Tai sitten voi yhdistää mitkä tahansa putkiparit. Voi vaikka vetää kaikkien aikojen jyräsoundin laittamalla kaikki kuusi pääteputkea laulamaan samanaikaisesti (kuin Triple mutta eri aromilla). Jos tuo kuulostaa uskomattomalta, niin yllättävän saumattomasti se toimii, yhtä kytkintä kääntämällä, vaikka kesken soiton. Eivätkä mielipuoliset ominaisuudet siihen lopu. Myös kaappijakkeja on kaksi riviä ja efektiluuppeja kaksi, ja kummankin käytön voi säätää kanavakohtaisesti (toinen/molemmat).

Soundiltaan Road King on jonkin verran lähempänä kaksikanavaista revisio G:tä kuin kolmikanavaisia Rectoja. Se on kuitenkin modernimman ja tasaisemman kuuloinen eikä ehkä ihan niin lämmin soundiltaan kuin mihin G:ssä on totuttu. Road King on ainoa Recto, jossa voi käyttää 6L6- ja EL34-putkia yhdessä, ja niiden yhdistelmä onkin yksi parhaita Recto-soundeja. Siinä yhdistyvät EL34:n kiinteys ja purevuus sekä 6L6:n syvyys ja jyhkeä alakerta.

Onko Road Kingissä jotain huonoa? No, hinta varmaan karkottaa tyhjätaskut ja on yksi syy, miksi tämä joillakin voi jäädäkin märäksi päiväuneksi. Road King on myös julmetun painava. Pelkkä nuppi painaa melkein yhtä paljon kuin Mark-sarjan kombot, lähes 30 kiloa. Lisäksi jos jokin komponentti kosahtaa (ja niitä laitteessa kyllä riittää), voi mennä kotikolvaajilta sormi suuhun vikaa etsiessä.

Road Kingistä on kaksi pääversiota:

Road King I: Alkuperäinen malli, joka sai osakseen jonkin verran kritiikkiä, koska sen puhtaita soundeja ja kevytrosoja ei pidetty kovin hyvinä (samaa tasoa kuin ykkössarjan kolmikanavaisissa) ja jousikaikua pidettiin kylmäsoundisena. Lisäksi takapaneeli oli kohtuullisen sekava. Tässä oli myös triodi/pentodi-kytkin, joka tiputettiin pois kakkossarjasta.

Road King II: Tästä on oikeastaan kaksi versiota IIv1 ja IIv2, mutta erot näiden välillä ovat hyvin pieniä (lähinnä Tuner Out versiossa 2). II-sarjan merkittävimmät uudistukset liittyvät puhtaisiin soundeihin, joita parannettiin laittamalla etuasteeseen Mesan maineikkaan Lone Starin piiri. Myös kevytroso-osastolla Tweed- ja Brit-moodien soundia viilattiin käyttökelpoisempaan suuntaan ja jousikaikua Lone Starin suuntaan.

Ulkonäöstä Road King I:n ja II:n erottaa helposti siitä, että I:ssä lukee etupaneelissa "Dual Rectifier Road King", II:ssa "Dual Rectifier Road King II".

Road King on saatavissa nuppina tai kombona. Jälkimmäistä tosin suosittelen vain, jos roudarit (huom. monikossa!) ovat Maailman vahvin mies -kisan finalisteja.

 

9. Roadster

"Road King Lite" sekä painon, hinnan että ominaisuuksien puolesta. Ainoa puute, jolla lienee käytännön merkitystä Road Kingiin verrattuna on se, että tässä ei voi vapaasti yhdistellä EL34- ja 6L6-putkia vaan se on joko-tai: vain yhden tyypin pääteputkia voi olla kerralla sisällä. Progressive Linkagen paikalla Roadsterissa on kanavakohtainen tehonvalintamahdollisuus (50 tai 100 wattia). Myöskään Road Kingin toista efektisilmukkaa ja B-kaappikytkentöjä ei ole. Muuten soundiltaan ja moodeiltaan ihan sama kuin Road King II. Aivan samanlainen Lone Star -tyylinen jousikaikukin löytyy kuin Road King II:sta. Tämä on houkutteleva vaihtoehto soittajalle, joka ei tarvitse Road Kingin erikoisominaisuuksia. Monipuolisuudeltaan ja hinnaltaan painii samassa sarjassa kuin Mark V, joskin soundityypiltään ja soittotuntumaltaan tyystin erilainen.

Isoveljensä tavoin Roadster tarjoilee tutut mahtavat Lone Stariin perustuvat clean-soundit (Clean, Fat), pikkurosoa ja vintage-muroa (Tweed, Brit, Raw) sekä tietysti isot Recto-säröt (Vintage, Modern). Kaikki soundit ovat periaatteessa samat kuin Road King II:ssa. Kuten Road King, myös Roadster on särösoundeiltaan hivenen kesympi ja "kohteliaampi" kuin nykyiset kolmikanavaiset Rectot, joista tulee vähän rankempaa alamiddle-tykitystä. Ero on kuitenkin bändisoitossa aika häviävän pieni eikä oikeastaan ilmene juuri muuten kuin suorassa A/B-testissä.
Joidenkin soittajien mielestä Road Kingiin verrattuna Roadster on hivenen tummasoundisempi. Tässäkin puhutaan kuitenkin hyvin hienovaraisista eroista.

Road Kingiin verrattuna ainoa soundillisesti rajoittava tekijä tulee juurikin siitä, että Roadsterissa voi olla yhdellä kertaa vain yhdentyyppisiä pääteputkia: jos laittaa 6L6-putket, brittihenkistä soundia on vaikeampi tavoittaa, ja jos taas laittaa EL34-putket, cleaneista ja Recto-säröistä katoaa syvyyttä.

Roadster on saatavissa nuppina tai kombona. Edelleenkään en suosittele komboa, ellei ole tosi haboja sällejä roudareina.

Vaikka olen yrittänyt välttää hinnoitteluun liittyviä kysymyksiä, mainittakoon, että Mesa on pitkän aikaa hinnoitellut Roadsterit melko lailla samaan hintaluokkaan kuin Dual ja Triple Rectifierit. Roadster kuitenkin tarjoaa yhden kanavan lisää, jousikaiun, paremmat puhtaat ja enemmän soundivaihtoehtoja. Jollei ole pakko saada juuri täsmälleen sellaista särösoundia, jonka moderni Dual/Triple Recto tarjoaa, Roadster on monipuolisuudellaan ja hinta-/laatusuhteellaan monille soittajille parempi diili.
Käytettyjen markkinoilla Roadstereista sitten pyydetäänkin usein selvästi enemmän kuin perus-Dualeista, johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että käytetyt Roadsterit ovat halutumpia. Kysynnän ja tarjonnan laki.

 

10. Mini Rectifier

Pikkupeto! Mesa on 2010-luvulla alkanut kilpailla aggressiivisesti minivahvistinmarkkinoilla, ja yksi ensimmäisiä tulokkaita oli kahdella EL84-putkella räyhäävä 25-wattinen kääpiölohikäärme. Soundin luonne on selvästi Recto, mutta erojakin löytyy. Alapää ei luonnollisesti ole kahdella EL84:llä niin tukeva ja paksu kuin 6L6-nelikolla. Keskialue sen sijaan on voimakkaammin läsnä ja muroisempi kuin isoissa Rectoissa. Jos etsii Recto-vahvaria perusrokkitouhuihin, tämä soundi saattaakin miellyttää enemmän kuin tutumpi turpeanläski Rectosoundi.

Jos joku miettii, riittääkö 25 wattia Rectoiluun, niin voin vakuuttaa, että ääntä tästä lähtee yllättävänkin paljon. Jotkut ovat joutuneet jopa investoimaan keinokuormaan Mini-Rectonsa kaveriksi - toisin kuin isoveljissään, Minissä ei nimittäin ole erillistä koko vahvarin volumea säätävää Master-potikkaa. Isommissa mestoissa mikitys ja PA on muutenkin normikäytäntö.
Mini Rectifier on saatavissa nuppina ja Rectoverb 25 -kombona, jossa lisänä jousikaiku.

 

IV VARIAATIOITA JA HISTORIALLISIA MALLEJA
=========================================

- Racktifier: Räkkiin sopivaan koteloon kasattu Recto-nuppi, periaatteessa ei soundillisia eroja.

- Trem-o-Verb: Dual Rectifier -sarjan lippulaivamalli ennen Road Kingin tuloa. Kaksikanavaisten kruununjalokivi. Tavataan yleensä järkyttävän painavana 2x12-kombona. Perussoundi jonkin verran ylämiddlepitoisempi ja rock-henkisempi kuin tavallisissa kaksikanavaisissa Rectoissa, mutta tuttu Recto-jyrinä löytyy kyllä. Puhdassoundiosasto hivenen parempi. Tarjoaa kevytrosoon Blues-moodin, jota ei löydy muista Rectoista. Sisäänrakennettu kaiku ja tremolo. Tästä mallista yksi ilmainen vinkki: jos ikinä tapaatte nuppina ja suomisähköillä (eikä hinta ole aivan järkijättöinen), korjatkaa nopeasti talteen. Ennenkuin joku muu ehtii.

- Single Rectifier, Rect-o-Verb: 50 watin Recto sekä saman komboversio, jossa lisänä jousikaiku. Rect-o-Verbiä oli tarjolla myös nuppina. Tämä oli Recto-sarjan "entry level" -perusmalli, kunnes Mini Rectifier syrjäytti tämän Mesan katalogissa. Tästä on olemassa kaksi ero versiota, ykkös- ja kakkossarja. Kakkossarjassa on mm. mahdollista käyttää EL34-putkia tai 6L6-putkia (kuten muissakin Rectoissa), kun taas ykkössarja söi vain 6L6-putkia. Kakkossarjaan on myös lisätty Raw-moodi.

- Rectifier Recording Preamp: Nauhoituksiin suunniteltu erillinen etuaste. Perustuu ykkössarjan Road Kingiin. Jotta tästä saisi täyden Recto-soundin livenä, edellyttäisi myös Recto-pääteastetta.