| Muusikoiden.net - Keskustelu | |
| Kirjoittaja: | velipesonen |
| Alue: | Rock, pop, alternative |
| Aihe: | Hauku oma suosikkisi! |
| Aika: | 03.07.2009 20:44 (muokattu 03.07.2009 20:48) |
| Menestyksellä on kääntöpuolensa, hintansakin. Cambridgen kaupunki Lontoon koillispuolella on yliopistonsa ja muiden koulujensa vuoksi koko maailman arvostama. Cambridgen yliopiston voidaan sanoa säteilevän tiedon ja sivistyksen valoa kaikkialle. Kuitenkin myös lahjakkaisiin sukuihin ja perheisiin aika ajoin syntyy epäonnistujia. Kohtalon ivaa tosin lienee, että Cambridgen kohdalle näitä epäonnistumisia sattui samanaikaisesti kolme. Heidän nimensä ovat Barrett, Gilmour ja Waters. Pelkästään vetelehtimisestä kiinnostuneet miehenalut tuhlasivat sukupolvien aikana heidän hyväkseen kertyneen henkisen pääoman ja mikä pahinta, onnistuivat synnyttämään vetelehtimisestä taiteen piiriin luettavan muoti-ilmiön, josta olemme saaneet viime vuosikymmenet kärsiä. Barrett: Epäkypsä, deliirinen, huomionkipeä ja kommunikointikyvytön kitaran soittimekseen valinnut haihattelija. Gilmour: Kohtuuttoman mukavuudenhaluinen, veltto, ammottavia soittotaidollisia puutteitaan sähkötekniikalla kompensoiva keikari. Waters: Sairaalloisen yliherkkä, pakkomielteinen, masentavaa alatyylistä teatteria pelaava tyhjillä showtempuilla esiintymistään heikentävä huononpuoleinen basisti. Soittokavereikseen nämä harhaanjohdetut saivat Nick Masonin ja Richard Wrightin, joista olisi paremmalla onnella voinut jotain tullakin. Nyt he tekivät elämäntyönsä osallistumalla epäonniseen projektiin nimeltä Pink Floyd. Barrett oli lapsellisuuksissaan keksinyt yhtyeelle, jos sitä nyt voi sellaiseksi edes hyvällä tahdolla kutsua, nimen yhdistämällä kahden amerikkalaismuusikon etunimet todennäköisesti siinä uskossa ettei tämä paljastuisi, mutta toisin kävi. Esityksissään yhtye yhdistelee sanasokeaa mokellusta kömpelöön ääniteatteriin, joka on herättävinään mielikuvia mutta päin vastoin häivyttää entisetkin pois. Heidän musiikkinsa pohjimmaista puutteellisuutta alleviivaa heidän alituinen turvautumisensa ulkomusiikillisiin tehokeinoihin, jotka lapsekkuudessaan eivät ole niinkään huvittavia kuin naurettavia. Ihmiset ovat esimerkiksi maksaneet suuria summia rahaa päästäkseen konsertissa todistamaan sianmuotoisen ilmapallon lennättämistä jne. Pohjakosketuksensa Pink Floyd saavutti The Dark Side of the Moon -levyllään, joka koostuu paljolti rumpujen soiton tylsäksi, ihmekös tuo, kokeneen Masonin epämääräisesti sikin sokin leikkelemistä magneettinauhanpätkistä, joilla kuullaan lyhyitä jaksoja esim. helikopterin ääntä ja ilmiselvästi päihtyneiden anonyymisti esiintyvien henkilöiden ruokottomia puheita. Konsertteihinsa orkesteri hankki valkokankaan, jolle heijastettiin useimiten sen äänilähteen kuvaa, josta nauhoitettu kaiuttimen kautta kuultava ääni kulloinkin oli peräisin. Jos yhtyeestä pitäisi jotain myönteistä yrittää sanoa, niin se on, että näin mielikuvituksettoman taide-elämyksen tuottaminen alkaa jo vaatia vähän mielikuvitusta. | |
| Copyright ©1999-2024, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään. https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=3&t=180012 | |